sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Kieli ja kulttuuri

 

Virolaisuuden ydintä

 

Rein Veidemann, 101 Eesti kirjandusteost. Varrak 2011, 224

 

Rein Veidemann on kriitikko ja kulttuurihistorioitsja, joka on ottanut tehtäväkseen valita Viron kirjallisuudesta 101 edustavaa teosta.

Kyseessä ei itse asiassa ole Viron kirjallisuuden kaanon, joku toinen voisi hyvinkin laatia toisenlaisen luettelon. Kuitenkin kirjat ovat yleensä sellaisia, joiden ympärille virolainen identiteetti on muodostunut eikä kirjojen merkitystä määrää yksin se, miten niitä on kirjoitettu, vaan myös se, miten niitä on luettu ja luetaan, otettu vastaan.

Viron kulttuuri on kielikeskeinen kulttuuri ja samaa voi aika pitkälti sanoa myös suomalaisesta kulttuurista. Kuitenkin virolaisten suhtautuminen äidinkieleensä taitaa olla vielä hyvä joukon meikäläistä intohimoisempaa. Viron kieltä ja virolaisuutta on myös aikoinaan vainottu paljon pahemmin. Kielikysymys ei ole mikään kuudennen luokan kysymys, vaan ykkönen.

Olen hyvin selvillä siitä, etten ole mikään virolaisen kirjallisuuden tuntija. Hiukan sentään yllätyin huomatessani, että olen lukenut noista sadasta ja yhdestä kirjasta vain kaksitoista. Toivottavasti ainakin sellaisia, jotka ovat tärkeämmästä päästä.

En rupea tässä luettelemaan noita teoksia, joista jotkut ovat kokonaisia kirjoja, jotkut runoja. Totean joka tapauksessa, että kaikki ovat viroksi kirjoitettuja paitsi Henrikin Liivinmaan kronikka. Laulu suuresta tammesta taas lienee luettava kansanrunouteen pikemmin kuin kirjallisuuteen sanan nykyisessä merkityksessä.

 Joiltakin kirjailijoilta on mukana useampiakin teoksia. Suomeksi näistä on käännetty tuskin puoltakaan ja kaunokirjallisuuden lukeminen alkukielellä edellyttää useimmiten varsin kehittynyttä kielitaitoa. Toki on olemassa myös helppolukuisia romaaneja, klassikoitakin.

Kustakin kirjasta Veidemann esittää lyhyen esseen, jossa kirjan ja tekijän merkitystä hahmotellaan.

Tällainen kokoelma on omiaan herättämään kiinnostusta niihin kirjoihin, jotka ovat yhä lukematta ja antaa myös perspektiiviä niiden merkitykseen. Virossa, kuten Suomessakin ilmestyy tällä hetkellä valtava määrä kirjallisuutta, josta valtaosa on muodikasta himphamppua, jolla yritetään tehdä rahaa.

Lukevan yleisönkin on osittain korvannut kuunteleva yleisö. Asia saattaa johtua ainakin osittain lukutaidottomuudesta, mutta saattaahan siinä olla kysymys myös vaikkapa hyvästä (ja huonosta) kirjallisuudesta nauttimisen yhdistämisestä autoiluun, liikuntaan tai vastaavaan. Ehkäpä tämä muoti saattaisi herättää uudelleen henkiin vaikkapa ns. kaunoluvun.

Mietin vain, millainen voisi olla kirja 101 Suomen kirjallisuuden teosta. Luulen, että se useimmiten olisi erilainen kuin tämä Viron kirjallisuuden valikoima.

Ensinnäkin siinä varmasti olisi myös alun perin ruotsiksi kirjoitettuja teoksia. Runebergia olisi Suomen kirjallisuudesta mahdotonta poistaa tai unohtaa ja luultavasti mukana olisi useampikin hänen teoksensa. Muut ruotsinkieliset eivät ehkä olisi ainakaan yhtä välttämättömiä, mutta myös Jusleniuksen latinaksi kirjoitettuja teoksia pitäisi olla mukana ainakin yksi.

Kalevala, kuten virolaisilla Kalevipoeg, on tietenkin itseoikeutettu teos tässä kokoelmassa. Ehkäpä mukana sietäisi olla myös ainakin joku Jaakko Juteinin runo. Ajan talonpoikaisrunoilijat voi kaiketi jo unohtaa.

Kiveltä tulisi Seitsemän veljeksen ohella ottaa mukaan myös Nummisuutarit, Eino Leinolta jokunen Helkavirsi.

Suomalaiseen verrattuna virolainen kulttuuri taitaa yhäkin olla hyvin kielikeskeinen. Meillä sen sijaan yhteiskunnallinen puoli tuli olennaiseksi osaksi kirjallisuutta jo varhain ja Minna Canth ansaitsee tulla mukaan tämän asian muistoksi.

Varsinainen työväenkirjallisuus, jota kyllä riittää, tuskin voi vaatia kovin laajaa edustusta kirjassa, mutta ainahan sopu sijaa antaa. Mukana olisi ehdottomasti syytä olla myös jokunen agitprop-runo diasporasta, esimerkiksi Jalmari Virtasen Vaalilaulu vuodelta 1936, jossa hän näki edessään kukkean sosialistisen paratiisin, vaikka julmassa maailmassa vastaan tuli vain karu hautakuoppa.

Ehkä parhaita suuren kansallisen onnettomuutemme kuvauksia ennen Väinö Linnaa tuli F.E. Sillanpään kynästä. Hän ansaitsee muutaman paikan kirjasta.

Maailmansotien välisen ajan kirjallinen kulttuuri oli aika vahvaa. Parhaiten sitä taitavat edustaa toisaalta Tulenkantajien epämääräinen joukko ja toisaalta Waltarin ja Vaaskiven kaltaiset hahmot. Waltarin klassikkokausi on sitten omaa luokkaansa.

Sodan jälkeen oli suurten yhteiskunnallisten romaanien aika ja Linnan paikkaa tällaisessa kokoelmassa ei kukaan voi asettaa kiistanalaiseksi.

Näin vanhana ihmisenä tulee sitten kysyneeksi, mitä Linnan jälkeen? Onko enää yhtään kirjailijaa, jota kehtaisi nostaa rinnalle?

Koska siellä on joka tapauksessa jonkun oltava, tulee mieleen vaikkapa Veijo Meri ja miksei jopa toinen akateemikko Haavikko. Sen jälkeen on tainnut olla hiljaisempaa tuolla olympolaisella tasolla.

Mutta tuossa nyt oli vain muutamia osittain mielivaltaisia ja hihasta vedettyjä esimerkkejä siitä, millainen voisi olla Veidemannin kirjan suomalainen rinnakkaisteos. Selvää on, että sellaisia voisi tehdä hyvinkin monenlaisia, vaikka itse kovaan ytimeen koskeminen kyllä vaatisi kunnon perustelut.

Joka tapauksessa kyllä tämäkin köykäinen pohdiskelu tuo mieleen sellaisen vaikutelman, että Suomen ja Viron kulttuureissa on jotakin varsin perustavasti erilaista.

Molemmat ovat kielikeskeisiä, mutta virolainen on sitä selvästi enemmän kuin suomalainen. Molemmille on yhteistä oman kielen ja kanallisuuden sorronalainen historia, mutta virolaisilla se on erilainen kuin meillä.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että Suomessa vuodenn1918 onneton konflikti on jättänyt perinnön, joka on jakanut myös kulttuuria ja määrää sen kysymyksenasetteluja enemmän kuin yleensä ymmärrämmekään.

Virolaisuus joutui pian saksalaisten ikeestä vapauduttuaan vielä supervallan häikäilemättömän sortopolitiikan kohteeksi eikä tätä asiaa voi verratakaan siihen traumaan, jonka etenkin nuoriso arvelee suomalaisten saaneen joskus Kekkosen aikana. Meillä venäläisyys miltei hävisi toisen maailmansodan jälkeen, Virossa maahanmuuttajat saivat aikaan täydellisen mullistuksen.

Ehkäpä tuohon kuviteltuun kirjaan olisi otettava mukaan myös jokunen taistolaiskirjallisuuden helmi, vaikkapa Kalevi Seilosen Vastarintaryhmä. Vai riittäisikö jokin Tapani Teräksen runo Tiedonantajan sivuilta? Kuten Solženitsyn sanoi, meren maun maistaa pisarasta.

Joka tapauksessa tuollainen suomalainen kokoelma olisi kiinnostavaa saada aikaan. Siinä sitten sopisi verrata aikaansaannosta Veidemannin kirjaan.

11 kommenttia:

  1. "Suomeksi näistä on käännetty tuskin puoltakaan"

    Olisipa hyödyllistä, jos joku tekisi luettelon noista käännetyistä.  

    VastaaPoista
  2. Kuinka paljon Veidemannin luettelossa on uudenpaa kirjallisuutta vai eikö sekään ole (vielä) kohonnut olympolaiselle tasolle kaanoniin?

    VastaaPoista
  3. "Lukevan yleisönkin on osittain korvannut kuunteleva yleisö. Asia saattaa johtua ainakin osittain lukutaidottomuudesta, mutta saattaahan siinä olla kysymys myös vaikkapa hyvästä (ja huonosta) kirjallisuudesta nauttimisen yhdistämisestä autoiluun, liikuntaan tai vastaavaan. Ehkäpä tämä muoti saattaisi herättää uudelleen henkiin vaikkapa ns. kaunoluvun."

    Meillä tulee kuunneltua mökkimatkoilla noita äänikirjoja. Lapsille Risto räppääjää. Ja veljen matkassa tuli kuunneltua pieni pätkä Ville Haapasalon kirjaa. Niin nekin tuli kuunneltua mökkimatkoilla. Itse pidin niistä hyvin paljon.
    Mutta lukijalla on oma painoarvonsa tuossa.
    En niin välittänyt Isotalon Pelastaja Pelkosenniemelle, olettaisin että itselle se kertoja oli "ongelma". Miesväki kyllä tykkäsi.
    Ja lapset kyllä lukee hyvin paljon kirjojakin, koulussahan tuota myös painotetaan.
    Ja osa ystävistä kuuntelee lenkillä kirjoja. Itselle sopinee paremmin konemusiikki, saa vain jotenkin enempi tahtiin vauhtia.

    Ja tuli tuosta "Virossa, kuten Suomessakin ilmestyy tällä hetkellä valtava määrä kirjallisuutta, josta valtaosa on muodikasta himphamppua, jolla yritetään tehdä rahaa." mieleen nuo harlequinit mitä itse nuorempana tykännyt lueskella.
    Jokseenkin sitä aivot narikkaan tavaraa, mutta itse tykännyt niistä historiallisista rakkaushömpistä. Siinä mielessä ne on mielenkiintoisia että niissä vilahtelee aikakauden oikeita ihmisiä ja paikkoja vaikkakin fiktiivisiä ovatkin. Sitten taas jos vertaa Kaari Utrioon niin teoreettisesti sama, osin tykännyt hänenkin tuotannostaan, eteenkin kun pohjaa Suomen historiaan, mutta se naisen osa realistisesti kuvattuna osin tekee sen ettei ne sitten ole niin hömppähömppää. (Lähinnä ettei se elämä sitten prinssin löydyttä olekaan niin auvoista).
    Äitini tykkäsi aikanaan katsoa Hovimäkeä, mistä itsekkin pidin. Se tempo oli rauhallinen. Nuo monarkia sarjat nykyisin ulkomailta on osa ihan ok, mutta jokseenkin jaksa sitä juonittelua ja selkään puukottelua, minkä kuvan ne antaa.

    Ja itse soisinn kovasti Armas J.Pullan tuohon 101 joukkoon. Eihän ne nyt varsinaisesti sivistäviä tms. ole mutta kerronta soveltunee itselle. Ylä-asteella tuli luettua tuo Ryhmy ja Romppainen mitä hihitelin pitkän aikaa. Ja Eurooppa-osaketalokin oli mielestäni kiva.

    Aurinkoista sunnuntaita.

    VastaaPoista
  4. Maassa maan tavalla. Veidemannin valikoimasta melkein kolmasosa on runoutta. Naiskirjailijoita on 12 (Viivi Luik kahdella kokoelmalla). Ilmestymisajankohdan (2011) nuorin mukaan päässyt tekijä oli 41-vuotias Andrus Kivirähk.

    VastaaPoista
  5. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kiinnostava kansankuvauksena -- siis nimenomaan suomalaisen kehittymättömyyden kuvauksena -- ja parhaan kritiikin on kirjoittanut psykoanalyytikko Vesa Manninen teoksessaan "Vyötä kupeesi kuin mies" ja juttu on otsikoitu "Isättömien poikeien homoeroottinen vahvistauuminen".

    Eino Leino oli tarkkaileva nerotyyppi, jonka ruonojen miellemaailmassa nimeomaan aistien väliset suhteet ovat hienostuneet. Sen lisäksi on kiinnostravaa hänen suomalaiskansallinen masnetuneisuutensa.

    Sillanpäästä parhaan elämänkerran on kirjoittanut Vaaskivi, jonka teksteistä Panu Rajala ei ymmärrä mitään. Vaaskivi ei ehkä itse antanut itselleen anteeksi sykoanalyttisten haasteiden ylivoimaisuutta, mutta teki aikalaissivistyksen ehdoilla valtavan yrityksen lanseerata syvyyspsykologista ajattelua tähän tylsimysten valtakuntaan.

    Vaaskivi oli nopeannäppärä epigoni, jonka visonääriset teokset Freudista ja Spengleristä voisivat yhä kuulua suomalaisen kulrruurialaluokan alkeisopetukseen. Sen sijaan että ne nyt ovat noituneet ymmärryksensä yliyleistävillä yleiskäsitteillä ja huilunohuilla ismi-identiteeteillään.

    Vaaskiven historiavisiot mahdollistivat Waltarin työt. Waltarin kiitospuheilla ylistämä Markku Lahtela taisi olla kirjallisuutemme vimmeinen nerotyyppi. Hän oli mitä monipuolisimmin sivistynyt, mutta kirjallisesti täysin eksyksissä. Toinen nerotyyppi, Marko Tapio, oli sivistymätön, mutta kirjallinen vaisto kannatteli, kuten vaikkapa Anne Friedin analyysi hänestä kertoo.

    Kirjallisuus -- kirjoitettu kieli, joka on eri asia kuin puhuttu kieli -- on länsimaisesta sivistyksestämme katoamassa. Kirjallisuuden ylittämätön huippukohta oli Joycen "Finnegans Wake", jossa kirjoitetun kielen ja retoriikan suhde on loppuunkäsitelty. Ne ovat jo kaikkialla liian vaikeita ongelmia -- eli se miten esimerkiksi vuorokausirytmin vaihtelu on jakanut ihmislajin sisäisesti yö- ja piväolentoon. Sehän meidät tulisi ymmärtää esimerkiksi jos haluaisimme ymmärtää miksi toisilleen sosiodynaamisesti vastakkaisten kulttuurien kohtaamisesta tulee koko uuden ajan sivistyksen kognitiivisesti romauttava konflikti.

    VastaaPoista
  6. Kaanoniin kuuluviksi laskisin ainakin nämä:

    Jokin suomalaisen runouden kokoomateos
    Elias Lönnrot: Kalevala
    Elias Lönnrot: Kanteletar
    Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
    Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia
    Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
    Aleksis Kivi: Nummisuutarit
    Juhani Aho: Rautatie
    Minna Canth: Työmiehen vaimo
    Minna Canth: Anna Liisa
    Eino Leino: Helkavirsiä
    Ilmari Kianto: Punainen viiva
    Juhani Aho: Juha
    Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut
    Frans Eemil Sillanpää: Hurskas kurjuus
    Joel Lehtonen: Putkinotko
    Edith Södergran: Kootut runot
    Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi
    Aino Kallas: Sudenmorsian
    Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani
    Frans Eemil Sillanpää: Nuorena nukkunut
    Volter Kilpi: Alastalon salissa
    Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
    Tove Jansson: Muumi-kirjat
    Paavo Haavikko: Kootut runot
    Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
    Väinö Linna: Tuntematon sotilas
    Pentti Haanpää: Noitaympyrä
    Pentti Haanpää: Jutut
    Veijo Meri: Manillaköysi
    Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
    Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
    Eeva-Liisa Manner: Kootut runot

    Muita kirjoja: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/03/valitsimme-kirjan-jokaiselta-itsenaisyyden-vuodelta-minkalainen-kuva-suomesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä! Jokainen yritys suomalaisen kirjallisuuden kaanoniksi, josta puuttuu yksi tai mieluummin useampikin Juhani Ahon teos, ei ole mistään kotoisin. Kaikki kunnia Kivelle, mutta juuri Aho kirjoitti ensimmäiset modernit suomenkieliset romaanit. Hän olisi ansainnut nobelinsa yhtä hyvin tai paremminkin kuin Sillanpää omansa.

      Mika Keränen

      Poista
    2. Kannatan. Lehtosella on myös aikakauden huippuja. Ja mikseivät myös Haanpää ja Huovinen kuuluisi kaapin päälle.

      Poista
    3. Algot Untola-Tietäväistä tuohon listaan lisäisin ja Jotunia.

      Poista
  7. Helvi Hämäläiseltä myös jotain, lähinnä Säädyllinen murhenäytelmä + Kadotettu puutarha

    VastaaPoista
  8. Helvi Hämäläiseltä myös jotain, lähinnä Säädyllinen murhenäytelmä + Kadotettu puutarha

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.