Kohti totuuden hetkeä

 

Sekurokratian agonia

 

Arto Luukkanen, Putinin perukirja. Tarina Venäjän sekurokratian itsetuhosta Ukrainassa ja siitä, kuinka Suomi karkasi idän karsinasta Naton pilttuuseen. Docendo 2024, 461 s.

 

Kroisoksen kohtalo on tunnettu (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Häntä ylistettiin ja hän itse ylisti itseään ihmisistä onnellisimpana. Kaikki meni hyvin.

Yhtäkkiä Kroisos sai kuitenkin nähdä menettäneensä kaiken. Persian suurkuningas Kyyros oli tehnyt lopun hänen koko maallisesta onnestaan ja häntä itseään uhkasi piinallinen kuolema polttoroviolla.

Hätiköity oli ollut johtopäätös siitä, että Kroisos olisi täytynyt julistaa onnelliseksi. Ihmisen elämän tilitys voidaan tehdä vasta hänen kuoltuaan: kukaan ei ole onnellinen (latinaksi Nemo ante mortem beatus) ennen kuolemaansa sanoi Solon, ihmisistä viisain.

Onnellisen Putinin perukirja voisi olla uljasta luettavaa: Venäjä nostettiin polviltaan, nälänhädästä siirryttiin maailman suurimmaksi viljan viejäksi, raunioituneeseen ruostevyöhykkeeseen pumpattiin elämää, Venäjä nousi elintasoltaan maailman hyvinvoivien maiden kastiin, ja sen rappeutuneet kaupungit pesivät kasvonsa. Itse Putinista tuli maailman rikkain mies.

Kansansuosio kasvoi suureksi, mutta alkoi sitten horjua, kun politiikka muuttuikin vaihtoehdottomaksi. Venäjän uusi keskiluokka osoitti vakuuttavasti tyytymättömyytensä demokratian pilkkaamiseen. Se oli alkanut uskoa tuohon demokratiaan. Se halusi vaihtoehdon.

Se oli silloin, mutta nyt, kuten runoilija sanoo. Putin ja hänen lähipiirinsä eivät demokratiaan uskoneet. Sen sijaan he uskoivat joukkojen manipuloitavuuteen, siihen, että mitä tahansa oli mahdollista ja usein syöttää kansalle, kunhan vedettiin oikeasta narusta. Venäjäksi käytettiin verbiä piarit, se oli ja on huikean kansallinen versio käsitteestä PR.

Kuten muuan Luukkasen siteeraama tutija huomauttaa, neuvostovallan kaudella totuutta toki loukattiin ja vääristeltiin ehtimiseen, mutta sitä pidettiin joka tapauksessa tärkeänä käsitteenä. Sen olemassaoloon uskottiin. Nyt on toisin.

Venäjän tapauksessa parasta piaria tuon kriisin ratkaisemiseksi oli vetoaminen kansalliseen suuruuteen ja ulkoiseen vaaraan. Krimin palauttaminen pyyhki pois sen tyytymättömyyden, jota Putinin hallinnon mielivaltaisuus oli aiheuttanut. Itä-Ukrainan interventio ja sittemmin Ukrainan sota tiivistivät kansakunnan itse hankittua ulkoista uhkaa vastaan.

Mutta sota oli vahinko. Tarkoitushan oli tehdä vain erikoisoperaatio ja jatkaa näin imperiumin palauttamista, joka oli ollut helppoa ja jota kukaan ei kyennyt vastustamaan.

Sodat ovat kuitenkin aina vaarallisia ja laskemattomia, vaikka niiden ennustamiseen on värvätty kokonaisia asiantuntijoiden armeijoita kaikissa maissa.

Ennusteet ovat olleet varsin ennustettavia: kahdessa kuukaudessa asia ratkeaa, ellei se ratkea jo kahdessa viikossa. Roviolla istujan kohtalo on jo määrätty, epäselvää on yhä vain se, milloin se sytytetään.

On olemassa runsaasti syitä siihen, miksi Putinin täytyy hävitä sota, johon hän taitamattomuuttaan syöksi maansa. Ne ovat luonteeltaan sekä taloudellisia että poliittisia ja lisäksi kilpailevien voimaryhmien ristiriidat odottavat vain purkautumistaan.

Tämä on se yleinen kuva, joka meillä on Putinin kohtalosta ollut jo hyvän aikaa. Arto Luukkanen on hyvin perehtynyt sekä länsimaiseen että venäläiseen keskusteluun tästä aiheesta ja selostaa sitä monipuolisesti uudessa kirjassaan.

Kirja on hyvä Venäjän lähihistorian kertaus nimenomaan sen poliittisen järjestelmän kannalta. Itse Ukrainan sodankin vaiheet ovat monen mielessä jo mennet pahasti sekaisin ja tämän kirjan avulla on mahdollista palauttaa mieleen, miten kaikki on kehittynyt, missä vaiheessa on milloinkin oltu.

Itse asiassa Putinin perukirjaa on vielä aikaista kirjoittaa. Diktaattorin väistymistä tavalla tai toisella on ennustettu yhä uudelleen, mutta se on vain itsepintaisesti jäänyt tapahtumatta. Toki Venäjä Putinin jälkeen on todennäköisesti paljon mahtavampi kuin ennen häntä, mutta edes se ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Mikä pahinta, Venäjä näyttää nyt oleva sodassa niskan päällä ja on täysin mahdollista, että se voittaa taistelun. Voittaako siinä samalla Venäjän kansa, kansakunta, onkin jo sitten aivan  toinen asia.

 Todennäköisesti se on jo tuomittu häviämään tässä kaupassa ja menettämään hyvinkin paljon jopa sellaista, joka ei ole ajan mittaan korvattavissa, kuten tapetut ihmiset, mutta tulevaisuus nyt on vain yhä avoin.

Kirjoittaja valottaa kiinnostavasti Ukrainan sodan seurauksia sekä Venäjällä että sen valtapiirissä, kuten Kaukasuksella, jossa se on menettänyt kasvonsa ja uskottavuutensa. Myös Putin itse osoitti olevansa heikko, kun Prigožinin Wagner-joukot lähestyivät Moskovaa. Hänen puolustajansakin olivat hampaattomia.

Luukkanen kuvaa Prigožinina, ”Putinin kokkia” todelliseksi alamaailman aateliseksi, jotka tunnetaan nimellä vor v zakone. Termin kirjaimellinen kääntäminen ei kannata, siitä seuraa vain sekaannuksia.

Joka tapauksessa nämä oman rikollisen alakulttuurinsa kunniakoodin puitteissa toimivat pomot ja heidän käskyläisensäkin ovat kivikovaa ainesta. Siinä porukassa Putin on vain nöössipoika ja tajuaa sen itsekin. Hänellä on kyllä nyt valtaa yli koko Venäjän maan, mutta se taitaa olla heikoissa kantimissa. Monet eivät kunnioita häntä lainkaan.

Entä kansa? Onko se tyytymätöntä? Miten sillä menee taloudellisesti? Saattaisiko se taas tulla kaduille, kuten vuonna 2012 tai vaikkapa vuonna 1917?

Entä uskalletaanko Venäjällä kritisoida Putinia? Kyllä vain. Luukkanen nostaa esille erään akateemisista piireistä nousseen kriitikon, joka ruotii säälimättömästi Putinin politiikkaa useammissakin artikkeleissa.

Ne on julkaissut Nezavisimaja gazeta, joka on merkittävä lehti, vaikka sen nimi ”riippumaton lehti” onkin pelkkä vitsi. Riippumatonta ajattelua joka tapauksessa on ja sitä jopa hieman julkaistaan.

Luukkanen on sitä mieltä, että ennen pitkää loppuvat niin hallitukselta rahat kuin kansalta pelko. Nykyinen meno tulee tiensä päähän. Vaihtoehtoja Putinille on useita, eikä mikään niistä näytä erityisen miellyttävältä.

Venäjä ei silti ole mikään pahan valtakunta, josta ei mitään hyvää voi löytyä ja joka nyt vain aina käyttäytyy kuten se käyttäytyy, toisin kuin muut maat. Se on sitä paitsi aina naapurimme ja sen kanssa on pärjättävä.

Paradoksi on, että Suomi on nyt potentiaalisesti vaaranalaisessa asemassa. Natoon liittyminen oli historiallinen mullistus, jolla on ansionsa, mutta myös vaaransa ja varjopuolensa. Suhteet Venäjään on vielä palautettava ja asia on syytä ymmärtää jo nyt.

Mutta miten sodasta päästään irti? Naiiveimmat poliitikot ovat edustaneet jonkinlaista fundamentalismia, jonka mukaan rauha on mahdollinen vain palauttamalla status quo ante bellum ja viemällä rikollisen hyökkäyssodan syylliset ja sotarikolliset oikeuden eteen.

On selvää, ettei nykyinen hallinto suostu sellaisiin ehtoihin eikä niitä vaativilla toisaalta ole ollut ja tuskin tuleekaan olemaan voimaa pakottaa niitä hyväksymään. Tuollaisen variantin piarisointi Venäjän kansalle saattaisi myös olla ylivoimaista.

 Onko tulevaisuuden realistisin vaihtoehto Korea-varaintti, jossa rintamalinja jää maiden tosiasialliseksi rajaksi?

Kirjoittaja on varma, että nykyinen hallinto on suuren romahduksen edessä, mutta kukapa tietää, milloin se tapahtuu. Tai tapahtuuko se sittenkään ihan varmasti? Ja mitä merkitseekään BRIKCS-maiden tuki Venäjälle ja niiden pyrkimys moninapaiseen maailmaan, jossa USA:n ylivalta olisi murrettu. Sitä olisi voinut ruotia enemmänkin kuin vain Kiinan, Turkin, Venäjän ja Iranin ”kelmien kerhon” touhuja.

Putinin roviota ei vielä ole sytytetty. Hän voisi nyt huutaa uutena Kroisoksena Solonin nimeä ja tunnustaa, että tuhosi onnensa hybriksellään. Ehkäpä Kiinan Xi haluaisi näytellä nykyaikaisen Kyyroksen roolia ja pelastaa Putinin neuvonantajakseen?

Venäjä ansaitsisi jo jonkun paremman johtajan, eikä se Putinin johdolla pääse onnettomuudestaan.