Viran
viettelys ja kulttuurivaara
Eino Leino, Olli
Suurpää. SKS 1998 (Routavuositrilogia s. 333-526). Alkuteos 1908.
Suomalaisen kirjallisuuden
seuran merkittäviin kulttuuritekoihin on kuulunut vanhojen kirjojen julkaiseminen
uusina nidottuina laitoksina, joita vielä täydentävät julkaisuajan arvostelut.
Eino Leinon
routavuositrilogian kahta kirjaa, ”Tuomas Vitikka” ja ”Jaana Rönty” onkin tällä
palstalla jo käsitelty n(ks. Vihavainen:
Haun jaana rönty tulokset ). ”Olli Suurpää” täydentää aikansa kuvausta erinomaisesti.
Nämä romaanit ovat
ilmestyneet vuosina 1906,1907 ja 1908 ja tuntien Leinon nopeuden kirjoittajana,
varmaankin noina vuosina tai ainakin lähiaikoina kirjoitettukin.
Juuri tuona
aikana idän paine suuriruhtinaskuntaa kohtaan hellitti, keisari joutui antamaan
periksi liberaaleille voimilla ja perustettiin duuma, Suomen perustuslakien
rikkominen lopetettiin ja lailliset olot palautettiin. Näin se ainakin aikalaisten
silmin nähtiin.
Tuskin kyse siis
niinkään oli Suomen yllä yhä leijuvasta venäläistämisen uhasta kuin yllättävän
voiton ja helpotuksen tunteesta, kun Bobrikovin synkät ajat olivat jääneet taa
ja nyt voitiin rauhassa arvioida, oliko Suomen vastarinta kannattanut. Olihan
se. Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja oli kärsinyt tappion ja perustuslailliset
saattoivat juhlia.
Itse asiassa nyt
voitiin myös venäläistä kulttuuria harrastaa vailla tunnontuskia. Emämaasta
löytyi sitä paitsi suuria kirjailijoita ja moraalisia opettajia aina Tolstoista
ja Turgenevista Gorkiin ja Korolenkoon.
Itse asiassa
koko klassinen venäläinen kirjallisuus oli moraalista opetusta ilman saarnaa.
Suomalaiset käänsivät ja opiskelivat sitä innolla. Vielä niin myöhään kuin
vuonna 1912, toisen sortokauden ollessa täydessä vauhdissa, V.A. Koskenniemi
herätteli suomalaisia kohtuuttomasta venäläisen kulttuurin palvonnasta artikkelissaan
”Oriens an occidens?” -Itään vai länteen? (ks. Vihavainen:
Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).
Vuodet 1906-1908
olivat välikautta, jolloin vanhasuomalainen myöntyvyyslinja sai korvilleen perustuslaillisilta,
joihin myös Leino kuului: miksi mielistelitte ja kyyristelitte, eihän siitä
edes ollut asialle mitään hyötyä, vain
häpeää sen tekijöille.
Myöhemmin,
jatkosodan jälkeen ja uuden ulkopolitiikan myötä tuota vanhasuomalaista linjaa
alettiin sitten kuitenkin pitää orgaanisena osana Suomen omaa, jopa
vuosisataista kansallista orientaatiota, joka alkoi ehkä jo Sprengtportenista
ja kukoisti Snellmanin aikana kuihtuakseen sitten toisella sortokaudella ja
juuttuakseen vastakohdakseen maailmansotien välisenä aikana.
Se oli se ”Suuri
linja”, jonka nimityksen Raoul Palmgren antoi sille tuon nnimisessä pikku
pamfletissaan. Myöhemmin sitä on nimitetty ”suomettumiseksi”, mikä on hieman
hullunkurista. Mutta käsitteillä on kohtalonsa.
Joka tapauksessa
siis Olli Suurpää on hieman kuivakka järki-ihminen, joka on ajan hengen myötä
liittynyt nuorsuomalaisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin. Se linja ei
ole vaaraton ja kirjassakin kerrotaan, miten yhden Ollin ystävän ja
puoluetoverin kotiin tehdään kotietsintä ja hänelle annetaan kolme vuorokautta
aikaa poistua maasta.
Ei Olli siitä varsinaisesti
pelästy, mutta koko passiivisesta vastarinnasta on jo alkanut mennä maku. Kun
puoluetovereilta kysyy, uskovatko yhä he passiivisen vastarinnan voivan jotakin
vaikuttaa, saa vastaukseksi, ettei siihen uskota, mutta tuo linja nyt vain on
moraalinen velvollisuus, tuli mitä tuli.
Venäläistäminen
etenee yleensä pienin askelin. Jopa sellainenkin seikka, kuin Kämpin
ruokalistan ilmestyminen myös venäjäksi hätkähdyttää. Ja Suomi oli sentään
ollut Venäjän imperiumin osa lähes sata vuotta.
Toki kouluissa nyt
opiskeltiin myös venäjää, katukilvet
olivat kolmella kielellä ja ajuritkin pukeutuivat venäläisittäin, mutta tuskin
se nyt niin sietämätöntä oli. Paljon pahempaa oli yleisvenäläisen asevelvollisuuden
ulottaminen Suomeenkin ja Suomen nuorison vieminen pariksi vuodeksi ties minne
imperiumin ääriin venäläistymään ja jopa kuolemaan venäläisen imperialismin
puolesta.
Ollin esimies
virastossa on herttainen venäläinen, joka puhuu niin suomea kuin ruotsia, vaikka
melkoisesti murtaen. Olli taas on ollut ms, Moskovan maisterina kaksi vuotta
opiskelemassa venäjää, joten se kyllä sujuu, jos tarvitaan.
Kun perustuslaillisia
virkamiehiä potkitaan viroistaan, tarvitaan uusia ja Ollillekin luvataan paikka
lääninsihteerinä. Se ei häntä varsinaisesti houkuttele, vaikka siitä aukeaisikin
tie pian kuvernööriksi ja sitten senaattoriksi. Ja nehän olivat silloin jo
hommia ne. Ei mitään 2000-luvun hikisiä ministerinpestejä. Rahasta ei olisi
puutetta ja valtaakin riittäisi.
Olli torjuu
kiusaajan, mutta ennen pitkää hän sentään myöntyy. Miksi ei myöntyisi? Eino Leinon
ilmeinen tarkoitus on tässä kuvata moraaliltaan horjuvan järki-ihmisen periksi
antamista käytännön järjelle. Hän ei jaksa enää tehdä sitä, mikä näyttää hyödyttömältä,
vaikka vastarinta sitten historian oikusta pääseekin voitolle, minkä lukijatkin
jo tietävät.
Olli ei ole epäisänmaallinen
eikä oikeastaan edes opportunisti. Hän vain ei ole aatteen palon elähdyttämä
eikä enää jaksa uskoa.
Elmo E. Kaila,
AKS:n perustaja sanoi joskus 1920-luvulla, että jos venäläistäminen olisi
saanut jatkua vielä muutaman vuoden, eikä maailmansota olisi Suomea siltä pelastanut,
olisi koko vastarinta haihtunut pian olemattomiin.
Ihmiset alkoivat
viihtyä liiankin hyvin sorron alla, he näkivät venäläisyydessä paljon hyvääkin,
kun heiltä puuttui tuo viha, jota Kaila alkoi saarnata kansallisen pelastuksen
evankeliumina. Hänen oma veljensä Toivo T. Kaila sen sijaan pysyi russofiilinä.
Niin sanotuista
Moskovan maistereista, joihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja Hilja Riipinen,
vain pari mainitakseni, tulee tässä mieleen Martti Wuori, joka oli itse asiassa
kirjallisuusmies ja innokas pikku näytelmien kirjoittaja, josta kuitenkin tuli
Kuopion läänin kuvernööri vuosiksi 1903-1905 (ks. Vihavainen:
Haun martti wuori tulokset ). Tuskin erehdyn, jos sanon, että hän oli Olli
Suurpään esikuvana.
Tuon ajan
venäläistämispolitiikkaa on vähätelty ja sen vastustamista jopa pilkattu. eihän
Suomi ollut lainkaan huonossa asemassa esimerkiksi Irlantiin verrattuna ja
silti jopa englantilaiset kehtasivat arvostella Venäjää Suomen sortamisesta…
Tottahan tuo on,
mutta Suomen perustuslakien kumoaminen (seuraan nyt tässä Rasilaisen linjaa,
joka pitää silmämääränään tuon ajan suomalaista tulkintaa, ks. Vihavainen:
Haun rasilainen tulokset ) oli johtanut erittäin vaaralliselle tielle ja siitä
johti suora linja venäläistymiseen.
Vastarinta oli ainoa mahdollinen terveen kansakunnan reaktio.
Tässä ei ole
tarvetta erityisesti kauhistella juuri venäläistymisen pahuutta. Mukavaa
väkeähän he ovat, mutta miltä oman kansakunnan hukuttaminen kansainmereen
tuntuu, voi kysellä virolaisilta ja latvialaisilta. Ei sellaiseen voi
vapaaehtoisesti alistua.
Vai voiko?
Englannin kielen ja sen myötä anglosaksisen ajattelun ja (epä)kulttuurin
hiipiminen isännäksi omaan maahamme on aika lailla samanlainen asia. Eikö sen
salliminen ilman vastarintaa ja jopa tietoinen edistäminen olisi kansallinen
itsemurha ja sitä paiysi harvinaisen kunniaton?
Englantia täytyy
tietenkin osata, kuten sata kunta vuotta sitten oli osattava ranskaa. Myös
venäjää olisi kannattanut osata, mutta sitä kieltäydyttiin opiskelemasta isänmaallisista
syistä. Asia oli ymmärrettävä myös sikäli, ettei maailmankieli ollut venäjä,
vaan ranska, jonka ohella piti tietenkin osata myös saksaa. Niitä osattiin
Venäjälläkin, joten miksi vaivautua vielä venäjän opiskeluun?
Nyt olisi
pelkkää tyhmyyttä kieltäytyä oppimasta englantia, mutta ehkä vielä suurempaa tyhmyyttä
on yrittää imeä itsensä täyteen pelkkää anglosaksista kulttuuria ja laiminlyödä
kaikki muut. Suomalaisuus ja suomenruotsalaisuus yhdessä muodostavat kansallisen
kulttuurin tässä maassa ja niitä täällä on vaalittava.
Riidelkää nyt
siitä.