Ruotsin kirous

Pehmustettu tyrannia

(Marianne Alopaeus, Ruotsin pauloissa, 1984, 365 s.)

Luin Marianne Alopaeuksen Pimeyden ytimen pian sen ilmestyttyä, 1966. Se tuntui jotenkin falskilta vasemmistosnobbailulta, joka peilasi itseään poroporvarilliseen taustaan ja kehitteli suuria jonninjoutavista aineksista. Toki kirjoittaja oli kuvissa hyvän näköinen, mikä ilman muuta tekee uteliaaksi myös tekstin suhteen. Ainakin silloin teki.

Nyt tartuin Alopaeuksen kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen uudempaan kirjaan toisenlaisen uteliaisuuden merkeissä. Alun perin vuonna 1983 ilmestynyt Drabbad av Sverige kertoi kansankodin tolkuttomuuksista varoittavana esimerkkinä Suomelle, joka ei vielä ollut kehityksessään niin pitkällä.

Kolmekymmentä vuotta on yhden historiallisen sukupolven pituus. Siinä ajassa historian viekkaat mekanismit ovat tuoneet saman hulluuden meillekin, mikäli niin on määrätty tai sitten on otettu opiksi ja säästytty pahimmalta. Millaisia asioita suomenruotsalainen kirjoittaja ihmetteli ja kauhisteli naapurimaassa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa? Miksi hän näki kauhistuksia siellä, missä medelsvensson vain nyökytteli hyväksyvästi? Kuka hän oikein on tai oli?

Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1918, joten hän oli mummovaiheessa jo kirjan ilmestyessä. Hänellä on yläluokkainen, suomenruotsalainen tausta ja kokemusta pitkäaikaisesta asumisesta sekä Ranskasta että USA:sta. Suomi on kuitenkin hänen kotimaansa, tarkemmin sanoen svensk Finland ja hieman abstraktimmin sen traditiot ja kieli. Vaikka hänellä ovatkin ”juuret tuulessa” ja hän tunnustaa haluavansa asua Ruotsissa kaikesta huolimatta, on hän myös patriootti. Venäläisittäin voisi sanoa hänen olevan tarkemmin sanoen ”oman maansa patriootti”, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa myös ja aivan erityisesti ”pientä synnyinmaata”. Suomenkielinen enemmistö, jota joskus kutsutaan ”suomalaiseksi kansanmereksi” saa osakseen lojaalisuutta ja siitä jopa ylpeillään, mikäli se ansaitsee, mutta kirjoittaja ei sitä suinkaan hellittele vaan ärhentelee aina vaistotessaan sen uhkaavuuden.

Yläluokkaisuus on kirjoittajalle täysin sallittu lähtökohta, missä ei ole mitään häpeämistä, toisin kuin Ruotsissa kuvitellaan. Sama koskee naiseutta, mikä ei tarkoita sorronalaisuutta, toisin kuin naapurin patenttifeminismi olettaa. Myös kirjoittajan vanha tyttökoulu kuuluu hänen kulttuuriperintöönsä, jota hän puolustaa ärhäkästi naapurin sovinnaisennakkoluuloja vastaan.

Kirjoittajassa on jotakin viehättävän tyttömäistä kypsästä iästä huolimatta. Hän ylenkatsoo akkamaista feminismiä ja latteaa ”yhteiskunnallisuuden” tyranniaa. Kuin Artemis hän ampuu murhaavia nuolia kaikkiin niihin, jotka uhkaavat hänen vapauttaan ja koskemattomuuttaan. Tällaisista tytöistä vaarikin tykkää. Miksi ne ovat niin harvinaisia mummojen joukossa? Onko kyseessä pikemmin konformismi vai sivistyksen puute, joka tekee ikääntyneistä naisista mitäänsanomattomia nyökyttelijöitä silloinkin ja varsinkin silloin, kun he edustavat radikaaleja aatteita.

Kirjoittaja näyttää kantavan sellaista traditiota, jossa vielä annettiin arvoa seurustelutaidolle. Tässä traditiossa olivat molemmat sukupolvet läsnä ja siinä vallitsi taustalla eroottinen lataus, mikä ei tietenkään merkinnyt seksiobsessiota, vain toisen sukupuolen huomioimista.

Aikakauden Ruotsissa sen sijaan on menty tympeään ”yhteiskunnallisuutta” korostavaan maniaan, jossa niin sanottu tasa-arvo tallaa kaiken vähänkin hienomman eleen ja ajatuksen. Sukupuolten välisenä suhteen on yksinkertaisesti ”viha”. Koska kirjoittajalla ei moista vihaa ole, hänen ilmeisesti oletetaan vain olevan kykenemätön analysoimaan  mielenliikkeitään. Hän ei myöskään ole havainnut ”naisten sortoa”, mikä on jo sodanjulistus ”yhteiskunnalle” tai ainakin korvapuusti hyvälle maulle.

Ehkäpä kirjoittaja, jonka nuoruus oli jo ennen sotia, kuului jo tuolloin menneeseen maailmaan. Ja ehkä me nyt elämme siinä luvatussa maassa, jollaisena Ruotsi meille sukupolvi sitten kangasteli?

Mikä oikeastaan teki Ruotsista, tuosta kilttien ja hyväsydämisten ihmisten maasta niin ahdistavan?  Yhtenä merkittävänä tekijänä kirjoittaja näkee USA:n esimerkin. Amerikkalainen naiivius, sentimentaalisuus ja kielen köyhtyminen oli tullut kirjoittajalle tutuksi jo ennen kuin hän todella tutustui Ruotsiin. Ruotsista taas oli tulossa amerikkalaisuuden etäispesäke, sillä ruotsalaiset eivät osanneet muita kieliä kuin englantia eivätkä pitäneet muita maita kuin Yhdysvaltoja varteenotettavana vertailukohtana omalle erinomaisuudelleen.

Ruotsalaisten suuria helmasyntejä olivat konformismi ja kateus. Muotikeisarit uskalsivat käskyttää ruotsalaisia: tänä keväänä pitää olla sitä ja sitä! Suomessa kansa olisi uhallakin jättänyt tällaiset käskyt täyttämättä, arvelee kirjoittaja. Kateus ja konformismi ilmenivät myös siinä, että oli häpeällistä poiketa ”tasa-arvosta”. Niitä, jotka poikkesivat, sopi rangaista esimerkiksi kohtuuttomilla veroilla. Oli myös sopimatonta pitää välimatkaa muihin ihmisiin. Niinpä teitittely oli hävitetty ja aikuiset ihmiset esittäytyivät toisilleen etunimillä kuin lastentarhassa.

Käytöstapojen puutteeseen liittyi se, että kelvotonta käytöstä ei saanut arvostella. Lapsia ei saanut komentaa ja heidän piti antaa kiroilla ja juopotella, mikäli halusivat. Kirjoittaja näki humalaisia lapsia ensi kerran Tukholmassa.

Ehkä pahinta oli kuitenkin konformismi: ruotsalaiset pelkäsivät toisia ruotsalaisia, sitä, että olisivat sanoneet jotakin tälle päivälle ja vuosikymmenelle sopimatonta. Siksi he jäljittelivät kuin lapset ja antoivat ”ongelmien valinnan” joukkotiedotusvälineiden huoleksi.

Tämä avasi suoran väylän valvonnan ja kyttäyksen tyranniaan. Kun kansa ei uskalla muodostaa omia mielipiteitä, on se valmis hyväksymään sen, että ”oikeita” mielipiteitä ja elämäntapaa valvotaan orwellilaisin metodein. Tasa-arvon toteuttamiseksi kielletään ja lakkautetaan kaikki oppilaitokset, jotka saattaisivat leimautua ”hyviksi”, siinä piilee vaara tasa-arvolle ja elitismi on yksiselitteisesti kirosana, jota ei tarvitse perustella. Saman logiikan mukaan ilmiantaminen on kansalaisten luonnollinen velvollisuus. Kuten neuvostososialismissa, paras mahdollinen yhteiskunta vaatii kansalaisiltaan ehdotonta lojaalisuutta, koska sillä on siihen oikeus.

Kirjoittaja pyristelee kuitenkin vastaan. Hän ärsyttää tahallaan feministihaastattelijoita ja briljeeraa sellaisilla asioilla, jota ovat Suomessa paremmin. Se vetää vastapuolen hiljaiseksi. Suomessa on paljon huonoa, luoja paratkoon, mutta on hyvääkin. Jälkimmäistä ruotsalaiset eivät tunne ja siksi he suhtautuvat suomalaisiin niin alentuvan hyvänsuopaisesti. Monia suomalaisia asioita kiiruhdetaan kilvan kiittämään: niin paljon parempaa kuin meillä! Mutta taustalla on ajatus, että tuota hyvää on niin vähän, ettei Suomea voi ottaa vakavasti. Ruotsiin ja Norjaan ei koskaan suhtauduttaisi samoin! Mutta tämä oli aikaan ennen Nokiaa.

Kirjoittajan pirullisen nautittavia sivalluksia ei voi kiteyttää muutamaan lauseeseen. Ne kannattaa lukea ja miettiä samalla, mistä me oikein tulemme ja mihin menemme. Oliko Ruotsi meille vain muutaman vuosikymmenen esikuva, johon me nyt suhtaudumme tasa-arvoisesti? Vai olemmeko samalla uralla, jolta emme pääse pois, vaikka tahtoisimme?

Kirjoittaja kauhistelee maahanmuuton tolkuttomuuksia, jotka jo saattoi havaita. Hän ihmettelee sosiaalitanttojen tyranniaa, jonka tuloksena ”yhteiskunta” pitää lapsia omaisuutenaan ja sieppaa heidät vanhemmiltaan, mikäli sopivaksi katsoo. Ruotsissa oli tuhon aikaan 24000 huostaan otettua lasta, niistä 12000 pakkokeinoin. Luvut olivat kauhistuttavia, kun muissa pohjoismaissa kysymys oli sadoista. Viranomaisten julkeus meni niin pitkälle, että he saattoivat vaatia vanhempien kasvatusmenetelmiä ”poliittisesti arvioitaviksi”…

Rikollisuuden ja holtittomuuden salliminen, koska moraalisia mittapuita ei muka ollut, oli kirjoittajan mielestä todellista ”klerkkien petturuutta” (trahison des clercs), älymystön petosta. Ei saanut ajatella, että ihmisillä ja ihmisryhmillä oli perinnöllisiä eroja, ei saanut ajatella mitään tasa-arvon vastaista tai kiistää ”yhteiskunnan” oikeutta hallita yksilön tekoja ja jopa ajatuksia. Moistako ei ollut Suomessa?

Kun muistelen, mitä meidän oma tuonaikainen älymystömme puuhaili ja kirjoitteli, en osaa asettaa maatamme länsinaapurin yläpuolelle. Tuo ”yhteiskunnan” kaikkivaltiutta korostava ideologia on sen jälkeen vain voimistunut ja pesiytynyt valtionhallintoon. Kukaan ei todella ole edes vaatinut sen hävittämistä ja sen miljardibudjetille asettaa rajansa vain talouden alamäki.

Kirja on vanhentunut, kuten kaikki hyvät kirjat. Se toisin sanoen on kiinni ajassaan. Samalla se myös on kyllin rehellinen heijastaakseen jotakin ajatonta. Päällimmäisenä siitä jää mieleen kirjoittajan terhakka itsepäisyys: minun äidinkieleni on yhtä hyvä kuin teidänkin, se ei ole väärin äännettyä ruotsia enkä aio koskaan luopua siitä, vaikkapa sitten nauraisitte ja pitäisitte moista poikkeamista sopimattomana… Hyvä tyttö!