Sellanen on Vyborgi

Sellanen ol’ Viipuri

(Yury Shikalov, Tapio Hämynen, Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990, Tammi, Helsinki 2013, 241 s.)

Tiedän ihmisiä, joiden mielikuvat Venäjästä muodostuvat lähinnä Viipurin ja muun ns. luovutetun Karjalan perusteella. Sellainen kuva on tietenkin hyvin harhaanjohtava. Tämän vahvistaa myös Yuri Shikalov, joka itse muutti kaupunkiin muualta Venäjältä. Viipuri on ollut ja on ainutlaatuinen venäläisten kaupunkien joukossa.

Tuo kaupungin ”venäläisyys” kuului tavanmukaiseen neuvostoliturgiaan, jota oli aikoinaan pakko viljellä totuuden asemesta, koska neuvostovaltio oli oletuksen mukaan joka suhteessa täydellinen eikä olisi koskaan alentunut anastamaan itselleen sellaista, mihin sillä ei ollut oikeutta. Niinpä Viipurista tehtiin ”venäläinen” jo varhaishistoriassaan ja se palautettiin takaisin oikeille omistajilleen 1710 Pietari Suuren toimesta. Vasta maailmansotien välisenä aikana valkosuomalaiset fasistit tämän version mukaan miehittivät sitä uudelleen hautoen juonia itäistä naapuria vastaan. Onneksi kaupungin suomalainen kausi supistui pariinkymmeneen vuoteen, sitten siitä tuli kukoistava neuvostokaupunki, kuten taannoinen propagandatarina kertoi.

Tarinan takana oli kuitenkin toisenlainen todellisuus. Viipurin muuttuminen tyypilliseksi venäläiseksi kaupungiksi vei vuosikymmeniä ja kehitys on itse asiassa vielä kesken, mutta parempaan suuntaan mennään, kuten kirjassa todetaan.

Monikansallisen Viipurin idylli, jota Suomessa haikeana muistellaan, oli toki aikoinaan olemassa. Venäläisilläkin oli kaupungissa pysyvä sijansa, mutta toki se oli aina ennen kaikkea suomalainen kaupunki siihen saakka, kunnes se vuonna 1940 valloitettiin. Vuonna 1938 oli kaupungissa saksankielisiä noin yksi prosentti, ruotsinkielisiä kolme ja venäjänkielisiä samoin kolme prosenttia asukkaista. Loput 93 prosenttia olivat suomenkielisiä.

Moni ei tiedä, että tuossa vaiheessa Viipuria ei liitetty Venäjän federaatioon, vaan ”suomalaiseen valtioon”, uuteen sitä varten perustettuun Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan. Viipurin uusista asukkaista suomea ymmärsi vain ani harva, mutta siitä huolimatta kaupunki oli virallisesti yhä suomalainen nimeään myöten. Sen lehtikin oli nimeltään Viipurski bolševik –ei ”Vyborgski”. Liittäminen Leningradin alueeseen tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin myös ”tynkä-Suomen” jälleenyhdistäminen Karjalais-suomalaiseen SNT:hen näyttää jääneen pois päiväjärjestyksestä.

Shikalovin ja Hämysen kirja kertoo kiintoisasti kaupungin värikkäistä vaiheista puolen vuosisadan aikana: vireästä itäisen Suomen keskuksesta se muuttui sotatantereeksi ja tyhjäksi aavekaupungiksi. Sen jälkeen tarina jatkuu ja kertoo uudesta asutuksesta, takaisinvaltauksesta ja jälleenrakentamisesta. Tämän jälkeen seurasivat tietenkin uusi valtaus, asuttaminen ja jälleenrakennus ja sitten melko hidas nousu Leningradin alueen merkittäväksi teollisuuskeskukseksi ja liikennesolmuksi.

Uuden Viipurin erikoisuuksiin kuului tyhjän kaupungin asuttaminen kaukaa, usein Valko-Venäjältä haalitulla väestöllä, jonka juurettomuus pitkälti määräsi uuden Viipurin erityispiirteet. Kuten yleisesti tiedetään, niihin kuuluivat tietämättömyys ja piittaamattomuus perinteistä, vandalismi ja rikollisuus. Erityisesti keinottelusta länsimaisilla tavaroilla tuli tyypillisesti viipurilainen erikoisuus, jota kirjassa laajasti kuvataan. Siihen liittyi irrallisen, juurettoman väestön suuri määrä. Uralin takana ei olisi voinut syntyä vastaavanlaista puolirikollista kulttuuria, arvioi asiaa tunteva venäläinen. Siellä väki oli toisenlaista.

Mutta toki Viipurissa oli myös vastuuntuntoisia ja intelligenttejä henkilöitä, jotka tekivät parhaansa epäkohtien poistamiseksi. Siellä tehtiin myös vakavasti työtä ja harrastettiin kulttuuria, kirjasto nousi Neuvostoliiton oloissa huomattavaksi keskukseksi. Myös opiskelukaupunkina Viipurista tuli hyvin merkittävä.

Uudelle Viipurille eivät enää olleen keskeisiä pienteollisuus ja kauppa, vaan teollisuus, muun muassa suuri telakka, sekä opiskelijat, sotilaat ja rajavartiosto. Koska Viipuri oli ainoa neuvostokaupunki, joka sijaitsi välittömästi kapitalistisen maan naapurissa, se muuttui hyvin ”kansainväliseksi” kun sadat tuhannet suomalaiset vuosittain kulkivat sen kautta. Valtaosalla päätarkoituksena oli irrottelu halvan viinan, salakaupan ja prostituution parissa. Suomalaisista syntynyt kuva oli sen mukainen.

Sijainti rajalla toi Viipurille myös hyötyä ja velvoitteita –siitä oli tehtävä mallikelpoinen portti neuvostoparatiisiin. Suomalaisilla on käsityksensä siitä, miten asia onnistui, mutta ainakin sitä yritettiin. Koska kyseessä oli ”länsimainen” kaupunki, se herätti Venäjällä rautaesiripun takana suurta kiinnostusta niin valtauksen jälkeen kuin myöhemminkin ja veti puoleensa myös venäläisiä turisteja.

Paljolta Viipurin kohtalot liittyivät ”yleisliittolaisiin” politiikan linjauksiin. Hruštšovin aikaiset rakennukset on helppo tunnistaa ja niiden rumuus on, mikäli mahdollista, vieläkin silmiinpistävämpää kuin samanaikaisten suomalaisten laatikoiden. Viipuri pysyi porovinssikaupunkina, mutta eräissä asioissa se sai federaatiotason statuksen, mikä neuvostovallan aikana ja myös sen jälkeen on erityisen tärkeää. Vuonna 1970 itse kaupunki pääsi Venäjän federaation ”historiallisten kaupunkien” luetteloon.

Lev Lurje, pietarilainen publisisti on nimittänyt Viipuria ”länsimaiseksi kaupungiksi, jolla on venäläisen provinssikaupungin sielu”. Sellaiseksi se todella muuttui valloituksen jälkeen yhdellä iskulla. Vanhan Viipurin genius loci, sen jäämistö ja perinteet vaikuttavat kuitenkin yhä ja Shikalovin mielestä prosessi jatkuu yhä ja vie kaupunkia parempaan suuntaan. Merkillinen hybridikaupunki juurettomine asukkaineen, joka kauhistutti myös venäläisiä, alkaa jo olla normaali elävä kaupunki, jonka asukkailla on jo juurensa tällä kotiseudullaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia tietoja ja välähdyksiä tuon Lappeenrannan ainutlaatuisen naapurikaupungin kehityksestä ja sen asukkaiden kokemuksista puolen vuosisadan ajalta. Pieniä huomautuksia tekee mieli esittää. Venäjänkielen translitteroinnissa kannattaisi ”jo” –äänne aina kirjoittaa ”jo”:lla tai ”o”lla eikä ”je”:llä tai ”e”:llä, vaikka venäläiset usein jättävätkin nuo asian ilmoittavat pilkut pois. Tapa on huono ja tuomittava niin venäläisessä kuin suomalaisessakin tekstissä.

Shikalovin tekstin runsaat ”venäläisyydet” menevät toimittajan piikkiin. Eivät ne ymmärtämistä haittaa ja ovat usein hauskojakin, mutta silti.

Muuan virhe korjattakoon: Viipurissa sijaitsi Vekrotniemen, ei Verkotniemen saha.