Totalitaarinen demokratia

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen. Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa. Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

 Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia. Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite. Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita. Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant le lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa. Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista. Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä. Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

 Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.  Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.