Aikamme suurin mielettömyys

Aikamme suurin mielettömyys

Muuan kunnioitettu ajattelija lausui joskus viime vuosisadalla, että aikakauden suurin mielettömyys oli antikommunismi.

Tämä mielipide ei ollut mikään eksentrisen esseistin paradoksi, jolle saatettiin naurahtaa ja sitten unohtaa. Kyseessä oli selvästi vakaumus, joka juontui intellektuellin velvollisuudesta asettua vastustamaan liian ilmeisiä totuuksia, jotta niistä ei pääsisi tulemaan tylsää ortodoksiaa. Sellainenhan halvaannuttaa ajattelun ja toiminnan.

Itse asiassa oli tietenkin selvää, että aikakauden suurin mielettömyys oli kommunismi itse, tuo valtavaa sortokoneistoa käyttävä kommunistinen ideologia, joka yritti mahdotonta, väitti mustaa valkoiseksi ja vainosi maanisesti niitä, jotka yrittivät ajatella itsenäisesti ja ilmaista itseään vapaasti. Kommunismi oli valheelle rakentunut ja väkivaltaan uskova anti-intellektuaalinen järjestelmä, jonka suurimmat viholliset olivat vapaus ja totuus. Tämän saattoi jokainen omin silmin nähdä, vaikka monet eivät halunneet sitä tunnustaa. Miksi siis juuri kommunismin vastustaminen olisi ollut mieletöntä eikä sen sijaan itse kommunismi?

Paitsi että intellektuellit ovat aina pitäneet velvollisuutenaan taistelemista vallanpitäjiä ja tervettä järkeä vastaan, oli asialla aivan ilmeisesti myös tärkeä emotionaalinen puolensa. Yksioikoinen antikommunismi lietsoi vastakkainasettelua, leimasi kommunistisen hallinnon piirissä elävät ihmiset vihollisiksi ja korostamalla vastustajan epäkohtia ja valheellisuutta peitti näkyvistä oman puolen puutteet ja ongelmat.

Itse asiassa kommunistinen järjestelmä ei ollut lähtökohtaisesti paha. Se todella pyrki parhaansa mukaan rakentamaan parempaa yhteiskuntaa, se kannatti rauhanomaista kilpailua ainakin propagandassaan ja sen piirissä asuvat ihmiset olivat useassa tapauksessa aivan verrattoman sympaattisia ja hyviä ihmisiä. Eikö siis ollutkin suurta vääryyttä julistaa heidän poliittinen järjestelmänsä kelvottomaksi ja taistella sitä vastaan? Haluttiinpa tai ei, tämän vastakkainasettelun varjo leimasi suuren osan hyviä ihmisiä huonoiksi ja pönkitti valheellisesti käsitystä oman maan suuresta etevämmyydestä.

Sivumennen sanoen, itseään kunnioittava intellektuelli varoo aina tarkoin leimautumasta jonkin asian johdonmukaiseksi vastustajaksi. Hän on kaikkien ”anti-” asenteiden vihollinen ja suuri hyvien asioiden puolustaja. Tämä on looginen seuraus siitä, että hänen täytyy olla ”non-judgemental”, olla ryhtymättä mitään vierasta tuomitsemaan. Itseään kunnioittava intellektuelli vastustaa johdonmukaisesti vain omaa maataan ja sen vallanpitäjiä ja yhteiskuntajärjestelmää. Nationalismia ei tarvitse erikseen mainita, sitä ei ainoastaan vastusteta, vaan vihataan.

Kommunismi tuli ja meni, mutta nämä perusasenteet ovat säilyneet ja taitavat säilyäkin. Unkarilais-amerikkalainen sosiologi Paul Hollander on kirjoittanut useitakin kirjoja poliittisista pyhiinvaeltajista, jotka aina onnistuvat löytämään jonkin ylivertaisen onnen maan oman maansa ulkopuolelta. Tätä sitten ihastellaan ja palvotaan ja kumarretaan sen kurjimmillekin aikaansaannoksille, joiden kuvitellaan olevan jollakin tavalla ylivertaisia oman maan vajavaisiin saavutuksiin verrattuna. Stalinin Neuvostoliitto, Maon Kiina, Castron Kuuba ja takapajuisten maiden ”jalot villit” ovat vuorollaan olleet palvonnan kohteina. Koko asetelman olennainen ydin on siinä, että vertailuja on käytetty oman maan ja yhteiskunnan ruoskimiseen.

Mikä on tämän aikakauden suurin hulluus? Ei ole yllättävää, että se monien intellektuellien tai sellaiseksi pyrkivien mielestä on islamofobia. Ei siis islam. Aivan kuten kommunismin aikakaudella, itse tuota vastustettavaa ja pahaksi leimattua ideologiaa muistetaan jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa valkopestä ja korostetaan, että Allah (siis Jumala) on rahman rahim, laupias ja armahtavainen. Itse ideologia/uskonto saarnaa rauhaa, eikä ole syytä pysähtyä jankuttamaan siitä, että rauha luvataan vasta sitten, kun kaikki kansat on saatettu saman uskon alamaisiksi. Eihän tämä nyt käytännössä kuitenkaan koskaan onnistu.

Ei tarvita suuriakaan hengenlahjoja sen havaitsemiseksi, että aikamme suurin hulluus ei ole islamin vastustaminen, vaan islam itse. Sehän on keskiaikaisen barbarian suora perillinen valistuksen ja modernin aikakaudella ja siis niiden leppymätön vihollinen. Toisin kuin kommunismin kaudella, ovat vain harvat maat avoimesti tunnustaneet sen, että eivät suostu tuolle hulluudelle kumartamaan ja tulevat sen sijaan taistelemaan sen leviämistä vastaan.

Tilanne on uusi ja outo ja kertoo, että aikakausi on vaihtunut. Luulenpa, että joskus melko läheisessä  tulevaisuudessa tullaan vielä sanomaan, että aikakautemme suurin hulluus ei ollut islamin vastustaminen, ”islamofobia”, vaan sen vastustaminen. Tämä aivan riippumatta siitä, miten mukavia ja kunnioitettavia ihmisiä muslimit saattavat olla. Tässä on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kunnioitettavana pidämme omaa kulttuuripiiriämme ja sen ihmisiä ja heidän oikeuttaan omiin arvoihinsa omassa maassaan.

Uutta ja huolestuttavaa on, ettei omaa maataan ja sen kulttuuria halveksivien joukko enää rajoitu pieneen intellektuellien joukkoon, vaan sulkee sisäänsä myös poliittisen eliitin, joka taistelee oman kansansa alempia sosiaaliluokkia ja näiden muutosvastarintaa vastaan. Kommunismin aikakaudella kouluttamattomien massojen terve järki pelasti valtion turmiosta. Nyt tällainen joukko on tainnut huveta vähiin ja terve järki sen  mukana.