Kiimaisten akkojen kylä
Unto Seppänen
kirjoitti aikoinaan Kannakselle sijoittuvan paikallishistoriallisen hupailun Iloisten ukkojen kylä.
En tiedä miten
läheinen yhteys kuvauksella oli todellisuuteen eikä sillä ole hirveästi
väliäkään. Juttu ei ketään sen enempää liikuttanut eikä maailmaa mullistanut,
mutta saattoihan sen lukea, jos joutoaikaa kerran oli.
Jari Tervon Matriarkka (Otava 2016, 448) on hieman
erilainen tapaus. Siinä on kirja, joka aivan ilmeisesti pyrkii olemaan merkittävä
taideteos ja lisäksi vielä näkökulma meidän nykyiseen suomalaiseen
todellisuuteemme.
Kirjoittajaa
pitäisi kai aina arvioida sen mukaan, mitä hän on yrittänyt eikä lainkaan sen
mukaan, mitä hän ei ole edes yrittänyt tehdä.
Ainakin toivon,
ettei Tervo ole yrittänyt luoda mitään Inkeri-eeposta, jossa tämän
maailmankolkan historia heijastuisi fiktion kautta. Luulen, että hän kyllä sen
sijaan on pyrkinyt kertomaan poliittisesti korrektin näkemyksensä meidän
aikamme muutamista ilmiöistä, eipä hän olisi ainakaan sitä voinut selvemmin
sanoa.
Mutta mitäpä Inkerillä
on tekemistä meidän aikamme junttien, väärinajattelijoiden ja räikköräähkien kanssa?
Minusta on
ilmeistä, että Inkeriä tarvitaan tässä rekvisiittana, hätkäyttelemässä lukijaa
kaiken maailman omituisuuksilla, joita tuon kansansirpaleen historiaan on
kuulunut tai ainakin ihan hyvin olisi voinut kuulua.
Taiteilijan
oikeuksiin kuuluu esittää kaikki yksilötasolla ja vieläpä groteskien ja
epätodennäköisten tyyppien kautta. Ei hän ole mikään historiankirjoittaja,
jonka olisi asianmukaisella tavalla noteerattava kansalaissota ja
elintarvikehankinnat, kollektivisointi ja suuri terrori, luterilaisuuden
merkitys ja kohtalo ja muut sellaiset asiat, joiden merkitys Inkerin lähihistoriassa
oli keskeinen.
Sen sijaan kirjailija
voi ihan hyvin kuvitella viimeisen kirkkoherran itse asiassa satanistiksi ja
panna kyläläiset teloittamaan toisiaan, esittää omituisen lapsen
telekineettisiä kykyjä omaavana ja vaikkapa panna jonkin henkilöhahmonsa
leikkelemään omaa lihaansa toisille syötäväksi.
Meidän aikanamme
kirjailija on hän, joka tuottaa tekstiä.
Tekstissä taas kaikki on mahdollista ja vain sen rajat ovat kirjallisuuden
rajoja.
Mutta
olettakaamme nyt kaikin mokomin, että myös maailma tekstin ulkopuolella on
jossakin mielessä olemassa.
Kuten Goethe
sanoi, nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat ja kun me nyt sattumalta elämme
juuri tätä meidän aikaamme, merkitsee tuo jälkimmäinen vähän enemmänkin kuin
pelkkää lähetyssaarnaajan asennossa harjoitettua heteroseksiä.
Sitä paitsi
Inkerissäkin todella ilmeni tässä suhteessa kiinnostavia lahkoja, kuten hyppääjät ja skoptsit. Eivätköhän vain ne lienekin aikanaan olleet koko elämän
keskipisteenä, toisin kuin valheelliset sievistelijät ovat halunneet asiat
nähdä?
Inkeriläisten
kohtalo on ollut todella karu ja siitä kyllä riittää kertomista jos
tutkimistakin. Tässä tapauksessa se on ollut mainio syy kirjoittaa eksoottisia
episodeja seikkailuista Jenisein alkuasukkaiden keskuudessa tai Leningradin piirityksessä.
Inkeriläisten
suhde Suomeen puolestaan antaa aiheen nousta sille tuomarinistuimelle, jolta
kansakuntamme raadollisuutta sopii tarkastella.
Kyseessä on siis
melkoinen hybridi kirjaksi, mutta sen sanoma ei jää kyllä tyhmimmältäkään
huomaamatta ja kaiketi se onkin tärkeintä koko kirjassa. Miksi kirjoja muuten
kirjoitettaisiin?
On tietenkin
mahdollista kirjoittaa kirja myös kirjoittamisen ilosta. Tyylihän on ihminen
itse, kuten sanotaan ja Tervon kynä kyllä luistaa. Tekstiähän se on, mitä
kirjailija itsestään suoltaa.
Ikävä vain, että
kirjan tyyli on väliin aivan puuduttavan teennäistä. Ilmeisesti pyrkien luomaan
illuusiota inkeriläisen aikalaisen kerronnasta Tervo käyttää väliin älyttömiä
venäläisyyksiä (”krasnajatar”) ja näyttää suorastaan tietokoneen avulla
korvanneen normaalit demonstratiivipronominit ”se” ja ”ne” sanoilla ”tuo” ja ”nuo”.
Nimet luovat osaltaan teennäisyyden ja epäautenttisuuden vaikutelmaa.
Tällaiset kirjat
ovat kiinnostava ajan merkki. Ehkä jo piankin aletaan hokea, että Tervo on
lahjoittanut koko Inkerin kansalle historian, joka siltä oli riistetty… Näinhän kuuluu virolaisten kohdalla käyneen,
kun eräs toinen vuosisataisnero kirjoitti sinne sijoitettuja opuksiaan.
Saapa nähdä.
Tämä kirja on joka tapauksessa saanut osakseen sellaista ylistystä, että alkaa
suorastaan olla vaikea uskoa sen vilpittömyyteen. Arvostelut ylistävät kertojan
”mestaruutta”ja rakenteen ”erinomaisuutta”. Kirjoittaja on kuulemma ”mestarismies”
tai vähintäänkin nyt ”erittäin hyvä” kirjailija.
Sanottakoon nyt
siis ainakin vastapainoksi, ettei kirja ajankuvauksena lainkaan vakuuta, jos
asia ilmaistaan lievästi ja että sen lukeminen saattaa olla myös aika ankea
kokemus.
Mutta mikäli
joku etsii sellaista kaunokirjallisuutta, jossa eksotiikan ja valjusti kuvatun
kiiman päälle on liimattu aikamme taistelevan poliittisen korrektiuden väittämiä,
niin tässähän niitä sitten on tarjolla.
Vähän samaan tapaan kuin Ville Ranta on aikamme ja vallan hovipiirtäjä pedagogisissa ja asetelmallisissa antipilapiirroksissaan, on Tervo sitä samaa kirjallisuuden puolella, turvallinen ja ennalta-arvattava lausuntoautomaatti. Tosin poikkeuksena se että hybriksessään kyllä silloin tällöin poikkeilee kaiketi jopa kiihottamispykälän rajamailla yhdistäessään stereotyyppisesti ihonvärin (valkoinen) ja sosioekonomisen vähäosaisuuden (köyhyys) rasismiin valkoinen roskaväki lausunnoillaan, joita voisi myös kansanryhmään kohdistuviksi solvauksiksi nimittää.
VastaaPoistaOikeusoppineita ei tuo kyllä kiinnosta, eli ehkä kiihottamisesta ei juridisesti ole kysymys tai sitten vain mainitusta ryhmästä peräisin oleva ihminen on poliittisesti vapaata riistaa jopa pigmenttinsä suhteen.
Blogisti kirjoitti kylläkin kirjasta, tekstistä.
Jää minulta lukematta juuri edellä mainituista syistä.
Muutenkin luen mieluummin Inkerin ja Eestin historiasta asiantuntijoilta, en näiden aikamme isän- ja äitienpäiväkirjabisneksen egoistamilta kirjailijoilta ja kirjailijattarilta.
Jos oli rumasti sanottu, niin metsä vastasi nyt vain kuten sinne on mediassa em. taiteilijoiden taholta huudettu: rumasti.
Peli on poikki nimittäin myös niin ettei taiteenkaan tekijöiltä tule hyväksyä vihapuhetta jonakin "rohkeana ja virkistävänä purskahduksena".
jk
En ole mainittua kirjaa lukenut, ehkä en luekaan, mutta toki fantasiakirjailijalla on oikeus kertoa asiat kuten häntä huvittaa. Kokonaan toinen asia ovat ne idiootit jotka uskovat tähän fantasiaan kuin Jumalan totuuteen.
VastaaPoistaPäinvastoin kuin monet maailmankirjallisuuden suuret nimet -Dostojevski, Strindberg etc- jotka kirjoittivat ihmisten elämästä eri maissa niissä itsekin asuen ja luottaen omien aistien välittämiin havaintoihin, Jari Tervo kirjoittaa Peter Nymanin kanssa keskusteltuaan syntyneillä asenteilla.
VastaaPoistaRaskauttavinta Tervon tapauksessa on se että hän sentään on 1950-luvun lapsi toisin kuin Sofi Oksanen joka älyttömyytensä suomettuneisuuden kauhistelussa anteeksi jo pelkästään nuoruutensa ansiosta.
VastaaPoistaTervon persoonasta poimin erään piirteen joka paistaa läpi. Hän mm. jalkapalloromantiikassaan ei ole tajunnut sitä minkä Simon Kuper havaitsi jo vuosia sitten: "There is no magic in football no more". Haluaisin lisätä toisen ulottuvuuden. Ylipäätänsä aika 1960-luvun lopusta meidän päiviimme on ollut kulttuurisesti selvää rappeutumista joita pienet hetkelliset mutta vain hetkelliset ilonpilkahdukset ovat säväyttäneet.
Ei meillä ole Waltaria, mutta eipä kyllä Hitchcockiakaan.
Eräistä Inkerin historian 1900-luvun alun tapahtumista on tehty dokumentaarisia näytelmiä ja kokoillan elokuva Valo (Kaija Juurikkala, 2005). Tämä todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuva teos on esitetty eri puolilla maailmaa, ja sitä kiitettiin paljon mm. Iranissa ja Intiassa.
VastaaPoista"Jari Tervon Matriarkka"
VastaaPoistaLukeneiston kommenttien perusteella voi tehdä sen johtopäätöksen, että Jari Tervon Matriarkka ei ole historiallinen romaani, koska lukeneiston kommenteissa ei ollut yhtäkään mainintaa GPU-OGPU-NKVD-KGB:n toiminnasta Inkerissä ia inkeriläisten keskuudessa.
Silti lienee hauska tutusta kansan vanhoihin sananlaskuihin.
Naiset väittää: "Ennen kyrpä nilell männöö, kun vittukarvat kulluut." Mutta miehet väittää vastaan: "Eikun ennen vittukarvat kulluut, hun kyrpä nilell männöö."
"Kiimaisten akkojen kylä"
VastaaPoistaKun mies tuli töistä kotiin, niin kilteimmät vaimot kysyivät mieheltään ensi töikseen: "Syöt sie, juot sie vai nait sie?"
Aloitan tänään saunan jälkeen lukemaan Toivo Pekkasen Inkerin romaania. Ennakkoluuloni mukaan se on todemmanmukainen kuin punavihreän Tervon Matriarkka, jonka jätän lukematta poliittisena protestina.
VastaaPoistaVihavainen on ovela: hieman tonkaisee aihetta jonka tietää lukijoissaan nostattavan tunteita.
VastaaPoistaTällä kertaa se on Tervon hyvä kirja.
Tuomion pasuunat soivat vaikka harva on kirjaan tarttunut. Vääränmielinen kirjailija, nääs.
Aiheesta voisi tokia hyvinkin paljon ja niin olisi voinut Tervokin. On olemassa Inkerin kirkon historiaa, samoin sivistystoimen ja lehtien ja kansanmurhan eli ns. kansallisten operaatioiden.
PoistaNiistä ilmenee, että Inkerissä oli muutakin pyrkimystä ja toimintaa kuin se kaikkein animaalisimmalla tasolla tapahtuva. Kyllä siellä asui ihan kulttuuri-ihmisiä, joilla oli myös kansallisia pyrkimyksiä, jotka sitten tuhottiin.
Aikakautta varmaankin kuvaa, ettei niille osoiteta mitään huomiota, pelkkiä primitiivisiä moukkia siellä näkyy asuneen.
Ihmettelen tuota kommenttiasi primitiivisistä moukista - minä puolestani ymmärrän noiden monien hahmojen pyrkimykset kaikkea muuta kuin primitiivisiksi - Tervohan selvästi kuvaa, kuinka "ismit" johtavat pahimmillaan yhteiskunnallisiin kriiseihin ja sotiin että murhaamiseen ja silloin ihmisen parhaat pyrinnöt vielä enemmän meistä karkaavat. Tämä lienee inhimillistä.
PoistaTervon kirjan lukeminen pakottaa väkisin tutustumaan tarkemmin niin inkerikkojen kuin inkeriläisten historiaan ja myös kulttuurihistoriaan. Näin minulle kävi ja enkä ole varmasti ainut.
MikkoR
Varmaan olivat kylät monen tarpeessa kun tehtiin kuvakirja Inkeristä. Nimi on "Kadonnutta Inkeriä", tekijä Antti hämäläinen. Tämä kuuluu 40-luvun lapsuuteeni, sitä sota-ajan ruskeanharmaata painojälkeä mitä saatavilla oli. Mutta muistan mikä elämys kirja silloin oli kun sitä isoäidin kanssa selattiin ja ihmeteltiin, ne joet ja ne pellot, oljilla katetut talot ja talousrakennukset, suuret varisparvet vainioiden, jo korjattujen yllä. Entäpä taivaanrantaan ulottuva Pietarin tie tai mummot ja lapset suurten talojen pienissä ikkunoissa ja kujilla? Niin, mummoja naisia, tyttöjä ja lapsia, leikkiviä, koulutiellä, resupekkoja, joskus valkohapsisia ukkoja. Miehet, missä? No, joku on, malliksi, kansantapoja esittämässä kymmenien neitojen avuksi. Koprina, Hatsina, Soikkolan Merikylä, paikkoja, tuttuja vain tästä kirjasta. Ripillä käyntiä, haudoilla, milloin mikäkin kuva mutta aina vain naisia, töissä tai askareissa, joskus illan hämyssä joen yli vievällä sillalla, kaihoten kaivaten, ymmärsin sen jo silloin. Nyt tiedän, että mitä ehkä ovat miettineet.
VastaaPoistaSelvää on, että kirja on valistus-, etten sanoisi propagandatarkoituksiin tehty. Hyvä että tehtiin, näitä maisemia ei edes Venäjällä taida enää olla. Kadonnutta aikaa .. sitä jolloin inkerikkoja 'palautettiin' Suomeen. hh
Niin, inkerikothan eivät olleet koskaan Suomesta tulleetkaan. Johannes Angere kuvaa sitä seutua romaaneissaan. Ja on siellä nyt museokin ja aktivistit, kuten Olga Konkova pitävät yllä muistoja ja perinteitä, mikä tietenkin on jo epätoivoista.
VastaaPoistaAhaa, kiitos täsmennyksestä, en olisi muistanut tai tiennytkään. Tuskin alun perinkään, en osannut silloin aluksi vielä edes lukea. Tarkoitin totta kai koko tuota siirtolaisoperaatiota.
PoistaYhä vielä kirja sitä selatessa säväyttää, sen kuvien harras tyyli jota jotkut nykypolvesta ehkä jo 'liian kauniina' vierastavatkin. hh
Venäjällä on pienille kieliryhmille monin paikoin käynyt huonosti. Niitä olisi pitänyt tukea. Kulttuuria sanotaan elinvoimaiseksi jos se kykenee uudistumaan.
VastaaPoistaJoitakin näytään täällä tuettavan sillä perusteella että ovat aina pyytämässä lisää.