Marokon sulttaani on kuollut
Vanhoista
leikkikirjoista löytyy vielä leikki ”Marokon sulttaani on kuollut”. Sitä
leikitään pukeutumalla esim. päiväpeittoon. Sitten sammutetaan valot ja kaksi
tai useampia leikkijöitä tulee toisiaan vastaan kynttilät kädessä. Toinen sanoo
”Marokon sulttaani on kuollut”. Toinen vastaa: ”Siksi pukeutukaamme
suruvaatteisiin.” Se, joka ensimmäisenä nauraa, jää pois pelistä. Se, joka
viimeksi nauraa, voittaa.
Tällainen leikki
saattaa nykyään olla jo yleisviranomaisten (aluehallinto?) toimesta pannaan
julistettu. Sama kai koskee sellaisia lauluja kuin Arabi Ahab (Ismo Kallion esittämä) sekä sitä Matti Jurvan laulua,
jossa Abu Hassan mennä hytkytteli kameleillaan Mokkaan ja otti siellä kännipäissään (hui!) kymmenen uutta
vaimoa, vaikka entisiäkin oli jo kovin monta…
Nauraminen oli
ennen spontaania toimintaa, johon ei tarvittu kenenkään lupaa. Nauraminen
kaukaisten maiden eksoottisille touhuille ei ehkä todistanut aivan erityisen
korkealle kehittyneestä intelligenssistä, mutta entäs sitten? Itse kukin luultavasti
nauraa myös hauskoille kotivideoille, mikäli joku on avannut television ja niitä
joutuu katselemaan. Se on normaali refleksi.
Yhteiskunta, jossa
nauru kriminalisoidaan, on suurella varmuudella sairas. Tarkemmin sanoen se on
järjestelmä, jossa yritetään hallita vastoin ihmisten normaaleja ja
luonnollisia taipumuksia.
Kun Stalin oli
julistanut sosialistisen yhteiskunnan rakennetuksi ja uuden ihmisen jo itse
asiassa syntyneen, kuten hän teki vuoden 1936 perustuslakia koskevan puheensa
yhteydessä, hänen oli oikeastaan pakko uhata normaalisti käyttäytyviä ihmisiä
kaikkein ankarimmilla rangaistuksilla. Muuten hänet olisi naurettu kumoon.
Mutta naurut
olivat vähissä sen jälkeen, kun ensimmäiset muutama tuhatta väärän huumorintajun
omaavaa henkilö likvidoitiin. Sosialistinen yhteiskunta aloitti historiansa
vuonna 1937.
Sosialismin
oloissa sellainen käyttäytyminen, joka aiemmin oli ollut normaalia, ei
tietenkään enää uusissa oloissa voinut sitä olla. Nyt siitä tuli rikollista ja
uutta sosialistista koodeksia voitiin tietenkin käyttää myös taannehtivasti.
Niinpä se karjalaisuutta
(eli käytännössä suoimalaisuutta) suosiva politiikka, jota puolue oli määrännyt
noudatettavaksi Neuvosto-Karjalassa 1920-luvun alussa, ei enää sosialismin
auringon noustua voinut olla käypää tavaraa. Päinvastoin.
Koska kantakansallisuuden
suosiminen eli korenizatsija
väistämättä tarkoitti venäläisyyden suhteellista syrjimistä (samassa mielessä
kuin amerikkalainen affirmative action),
oli sillä oma, tärkeä tehtävänsä ennen sosialismiin siirtymistä, mikä tapahtui
toisen viisivuotissuunnitelman jälkeen vuoden 1936 lopussa, jos tarkkoja
ollaan. Mutta sen jälkeen tilanne muuttui perusteellisesti.
Ja ajoituksesta
tinkiminen oli hengelle hupaa. Asia nimittäin oli niin, että sen jälkeen, kun
Neuvostoliitossa vallitsi sosialismi, ei siellä enää ollut tilaa sen
vastaisille elementeille.
Jo Ranskan
suuresta vallankumouksesta periytyvien periaatteiden mukaisesti edistyksen
vastaiset voimat tietysti likvidoitiin.
Edes periaatteessahan
tällaiset ainekset eivät tietenkään kuuluneet uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan eivätkä tietysti myöskään olleet sen
tuottamia.
Niinpä ne saivat
selityksensä ja voimansa vain ulkoisen luokkavihollisen toiminnasta eli olivat
ulkomaisia agentteja.
Mitä olikaan
tehtävä sosialismin vallitessa
sellaisille voimille, jotka edustivat porvarillista
nationalismia? Koko kysymys oli tietoiselle neuvostokansalaiselle turha,
mutta mikäli asiassa vielä vuosien 1937-1938 jälkeen oli jotakin epäselvää,
kannatti lukea Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien)
historian lyhyt oppikurssi, joka muuten tulikin koko uuden neuvostointelligentsijan
pakolliseksi lukemistoksi.
Stalinin
huumorintajua on aina silloin tällöin kehuttu, mutta kovin groteskihan se oli.
Vääränlaisesta huumorista eli neuvostovastaisesta
agitaatiosta sai ilman seremonioita ainakin muutaman vuoden työleiriä.
Törkeimmissä tapauksissa meni henki.
Sitä, joka lukee
arkistojen monilukuisia selostuksia neuvostovastaisuuksista,
joita sosialismin koitettua alettiin havaita kaikkialla, tuppaa ensin aina
naurattamaan. Sen jälkeen hymy saattaa hyytyä, kun muistaa millaisia seuraukset
usein olivat.
Luojan kiitos, ainakin
täällä Euroopan unionissa, maailman kulttuurin kärkijoukossa, ihmisen vapaus on
turvattu ja nauraakin saa vapaasti.
Vai saako
sittenkään? Niin sanotusta poliittisesta
korrektiudesta oikeuslaitoksen ohjenuorana on kirjoitettu useita kirjoja
aina 1980-luvulta lähtien.
Niistä käy ilmi,
että tämä Yhdysvalloissa syntynyt normisto, jonka tarkoituksena näyttää olleen
paikallisten intressiryhmien äänten kalastelu poliitikkojen tarpeisiin, levisi tuolloin
myös Eurooppaan, vastoin kaikkia odotuksia.
Miksi niin tapahtui,
ei ole aivan selvää, mutta alan pioneereja joka tapauksessa olivat Englanti ja
Saksa, joissa molemmissa oli jo tuohon aikaan merkittävä kehitysmaalaisten
populaatio.
Sen jälkeen
alkoivat uskomattomat noitavainot. Se, mitä oli ennen pidetty pelkästään
hauskana ja johon oli suhtauduttu, kuten huumoriin pitääkin, muuttui vakavaksi
ja jopa kuolemanvakavaksi asiaksi.
Eurooppalaiset
tuomioistuimet eivät toki langettaneet kuolemantuomioita näiden uusien normien
mukaisesti, mutta sitä alkoivat harrastaa islamilaiset tuomioistuimet.
Ensimmäisenä
kuolemantuomion sai Saatanallisista
säkeistään Salman Rushdie. Sitä ei pantu täytäntöön vain siksi, että uhri
onnistui piilottelemaan. Monia muita sen sijaan pantiin.
Huumori on
nykyään erittäin vakava asia, se opittiin sekä Ranskassa että Tanskassa. Mikäli
Allah on tosiaan suurin ja Muhammed on hänen profeettansa (olen eri mieltä),
täytyy meidän uskoa koraania ja sen perusteella langetettuja tuomioita.
Mikäli emme niihin
usko ja niinhän eurooppalaiset valtiot eivät teekään, olisi meidän kieltäydyttävä
jyrkästi omaksumasta islamilaisen kalifaatin määräyksiä.
Syystä tai
toisesta näin ei tapahdu. Kaikessa absurdiudessaan kalifaatti käytännössä määrää,
ettei nauraminen Allahille tai hänen täysivaltaisena edustajanaan muka
toimineelle Muhammedille ei ole mikään yksityisasia.
Vaikka kenenkään
muhamettilaisen ei suinkaan tarvitse eikä ole koskaan tarvinnut lukea Jyllands-postenia tai Charlie hebdo-lehteä, ovat niiden
pilakuvat totalitaarisen logiikan mukaan riittävä syy kuolemantuomiolle.
Tämän
tunnustaminen olisi länsimaisen oikeusvaltion konkurssijulistus. Siihen ei toki
ole sanan varsinaisessa merkityksessä menty, mutta sen sijaan on kyllä taivuttu
yhä pitemmälle röyhkeän keskiaikaisen lahkolaisuuden hännystelyyn.
Jopa Suomessa
voimme havaita, ettei nauraminen samoille asioille kuin ennen ole enää
mahdollista. Se on vaarallista monessakin suhteessa.
Jos olisimme
parantumattomia optimisteja, voisimme olettaa, että kyseessä on vain voittoisan
ja menestyvän multikulturalismin,
tulevan onnemme takeen vaatima vähäinen uhraus.
Väärät puheet
(vihapuheet) ja väärä tietoisuus
synnyttävät kansojen välillä kitkaa, jota ei tarvitsisi olla. Näinhän asian
oletettiin olevan myös ennen sosialismin toteutumista Neuvostoliitossa. Sen
jälkeen kun utopia selitettiin toteutuneeksi, ei vääriä puheita enää syntynyt
muutoin kuin menneisyyden jäänteitä
edustavien elementtien keskuudessa.
Mikäli siis
olemme siirtymässä tai jo siirtyneet uuteen multikulturalistiseen
yhteiskuntaan, meillä on mitä pätevin syy rangaista niitä, joiden ajattelu ja
puheet eivät ole uuden yhteiskuntamme mukaisia ja suuren liittomme arvoisia.
Näinhän se asia
ymmärrettiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937.
Eipä siis naureta
enää niille asioille, joille joskus naurettiin. Islamilaisen kalifaatin
normisto saattaa tuntua meistä ensi alkuun oudolta, mutta seuraava sukupolvi on
jo siihen tottunut ja jopa nauttii siitä. Ja jokuhan se aina viimeksi nauraa.
Erinomainen puheenvuoro. Naurattaisi ellei tilanne olisi niin vakava. Onneksi poliittinen korrektius johtaa ajoittain kannattajansa silmäkkäin tosiasioiden eteen kuten viimeksi kävi Paavo Arhinmäelle ja Palefacelle. Ei niin, että he olisivat oppineet tapauksesta mitään. Nauratti kuitenkin.
VastaaPoistaKyllä minä sitten niin ihailen tuota rietasta
VastaaPoistasanansäilää - onpa vaan ihan ylivoimaisen
laittamattomasti sanottu:
"...on kyllä taivuttu yhä pitemmälle röyhkeän
keskiaikaisen lahkolaisuuden hännystelyyn."
Tuo on ihan pakko varastaa!
"Niistä käy ilmi, että tämä Yhdysvalloissa syntynyt normisto, jonka tarkoituksena näyttää olleen paikallisten intressiryhmien äänten kalastelu poliitikkojen tarpeisiin, levisi tuolloin myös Eurooppaan, vastoin kaikkia odotuksia."
VastaaPoistaTämähän tässä juuri on se ns. pihvi. Tässä puhetavassa tuo amerikkalainen peliasetelma siirretään joitakuinkin sellaisenaan eurooppalaiselle pelialustalle, mistä sitten seuraa kaikenlaisia eriskummallisuuksia. Tyyliin Amerikassa on aseongelma - meillä on aseongelma (tai on ainakin oltava!), Amerikassa abortti on kuuma poliittinen kysymys - näin on siis oltava myös meillä, Amerikassa on rotuongelma (vaikka sellaisiahan ei väittämän mukaan edes ole olemassakaan...), ergo, myös meillä on rotuongelma. Jne, jne. Tämä amerikkalaisen diskurssin vähittäinen, mutta yhä yhä kiihtyvää vauhtia tapahtuva diffusoituminen (länsi)eurooppalaiseen ja sitä kautta myös meikäläiseen tapaan käsitellä asioita ja käydä keskustelua (tai olla käymättä, koska...) alkaa kieltämättä jo huolestuttaa. Tietysti, onhan asiassa sitten myös se tragikoominen puoli, että esim. edellä mainittujen puhetapojen edustajat ovat usein ainakin puheissaan mukamas niiiin anti-amerikkalaisia että, mutta siitä huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia, eivät kykene huomaamaan oman argumentaationsa olevan miltei 100 % Pure (but maybe not proudly) made in the U.S.A...
Tutustuin taannoin lautapeliin Guillotini. Siis ihan oikeasti Suomessa on aikusia jotka pelaavat lautapelejä ja niistä on oikeikn SM kisatkin. Kuulemani mukaan harrastajia on muuuallakin Euroopassa.
VastaaPoistaTiivistettynä siinä on tarkoitus kerätä pisteitä toimittamalla mahdollisimman monta ja ylhäistä aatelista mestattavaksi. Se jolla on arvokkaimmat päät voittaa. Ihan mukavaa ajanvietettä muutaman oluen ja lonkeron jälkeen.
Siinä tuli vain mieleen että voisi tehdä pelikortit joissa on nykyajan aatelin kuvia. Mutta kumpi olisi arvokkaampi Milton Friedman van Björn Wahlroos?
http://www.lautapeliopas.fi/saannot/guillotine-suomeksi/
Paavo Arhinmäki on tyhjänjulistaja, kuten hänen aseenkantajansa Paleface. Jälkimmäisen ns. musiikkivideolla esiintynyt lähi-itämaalainen, sittemmin henkirikokseen syyllistynyt on hänkin vain arhinmäkeläisen leikkipartisaani-ideologian tarpeettoman pitkälle päästetty rikkaruoho.
VastaaPoistaEn haluaisi uskoa, että ainakaan kahdella ensinmainituista olisi mitään todellista tekemistä islamistisen terrorismin kanssa. Sen, jonka uhreina aivan oikeita ihmisiä on murhattu ja murhataan koska ovat islamin kannalta väärämielisiä.
Yksi ja toinenkin julkimo on valittanut: "Minä olisin aivan hyvin voinut olla Jimi Karttunen!" No minä en todellakaan olisi; en mene haastamaan riitaa aggressiivisen näköisen miesjoukon eteen. Enkä usko, että nämä julkimotkaan olisivat.
Mutta minä, sinä, me kaikki voimme olla koska tahansa islamistiterroristin aseen piipun edessä täällä omassa maassamme, johon olemme heidät päästäneet. Mistä syystä, sitä emme ehkä itsekään enää oikein tiedä.
Väkivalta ideologisista syista on aina väkivaltaa ideologisista syistä. Mielivaltaa. Tekstistäsi saa kyllä valitettavasti sellaisen kuvan että väkivaltaisia kantasuomalaisia fasisteja pitää suvaita mutta islamisteja ei. Tosiasiassahan kaikki väkivaltaiset, todellisuudesta erkaantuneet ideologiat ovat yhtä lailla tuomittavia ja kaikki niitä vastustavat ansaitsevat meidän tukemme.
PoistaKun voisimme luottaa ihmisen hyvyyteen tuli hän mistä kulttuurista tahansa . Nauraisi mille vitsille tahansa ... Niin siinäpä se jo on erilaisuus ... Ei tarvitse edes osata lukea kun on oppinut nauramaan erilaisille asioille ympäristön vaikutuksesta . Toisen ihmisen kunnioitus ja vastuun ottaminen elämän jatkuvuudesta on sama vastuu kaikilla ... Vesi , ruoka , rauha ja rakkaus : perus tarpeet kaikilla samat .Kun nämä riittäisi kaikille ihmisille , saisimme nauraa samoille asioille ja elää onnellista yhteiselämää, satuimepa tulemaan mistä pallonpuoliskon kolkasta tahansa ... Yksi Jumala kaikilla sama tuolla ylhäällä .... Miksi täällä soditaan kuin luolasta oltas tultu ?? Kysyttäs kaverilta onko sulla nälkä eikä onko sulla pyssy ??? Auttasko tuo ???
VastaaPoistaOnpahan meilläkin ollut noita jumalanpilkkaoikeidenkänntejä.
VastaaPoistaSamaa röyhkeän keskiaikaisen lahkolaisuuden hännystelyä...
No justiinsa! Kyllä meilläkin äkkiä alkaa rynnärit paukkua, jos piirretään vääränlainen kuva. Voi meitä ja niskurikansaamme!
VastaaPoistaKäväisin eilen Puotilan Kappelin (Helsingissä) "murhapaikalla". Tosin poliisi ei kertonut tarkkaa tekopaikka, jottei siitä muodostuisi väärinajattelijoiden (muslimien/natsien) pyhiinvaelluspaikka. Joka tapauksessa muistokynttilä tuli jätettyä vanhan tammen juurelle, jossa oli jo palamassa toinenkin hautakynttilä.
VastaaPoistaPaikan ohi kulki nainen (81 vuotias) ja pysähtyi katselemaan tulia, joten menin hänen luokseen ja selitin miksi muistotulet oli sytytetty. Hän kertoi ettei lue lehtiä ja katso televisiota syystä ettei halua järkyttää mielenrauhaansa. Talvisodan/jatkosodan kauhut olivat järkyttäneet hänet. Puheenparsi kertoi ettei hän ole syntyjään suomalainen.
Kävi ilmi että hän oli inkerinmaan pakolaisia, jotka Suomi karkoitti takaisin Neuvostoliitton toisen maailmansodan jälkeen. Isä oli saarnamies, joten hänet karkotettiin samantien Siperiaan, jossa hän kuoli jo vuoden jälkeen raskaissa olesuhteissa. Äiti kuoli suruun muutaman kuukauden kuluttua Inkerinmaalla. 80-luvulla hän vihdoin viimein pääsi takaisin Suomeen inkerinpakolaisena. Lopuksi kerroin vielä J. Tervon julkaisemasta "Matriarkka" kirjasta. Hyväkuntoinen vanhus ei tuntunut olevan kiinnostunut kirjasta.
Kotona samaan aikaan vaimo oli hankkinut "Matriarkan" e-kirja painoksen. Luin kaksi sivua ja sain tarpeekseni, lähinnä kielellisen "annin" vuoksi. Valitettavasti keskustelu tapaamani inkeriläisen kanssa jäi liian lyhyeksi. Naisella olisi kertomuksia riittänyt, mutta olin pukeutunut liian kevyesti. Piti lähteä sisätiloihin. Naisella on lapsia ja lapsenlapsia, joten hänellä on nyt, onneksi, kaikki hyvin.
Setarkos
Jari Tervo on mainio esimerkki huomoristisen valkoisen miehen syndroomasta, joka projisoidaan toisiin lajitovereihin vähän samaan tapaan kuin taistolaiset vihasivat revisionisteja. Ryyppäsin vuosikausia taistolaisten kanssa, ennen kuin minun oli pakko myöntää, että älykkäimmälläkin voi huuomirintaju olla vakavasti vaurioitunut. Myönnän nyt, että minulla oli valkoisen älykön syndrooma joka halusi väen väkisin uskotella, että lajitoverini olisivat samanmoisesti henkevästi humoristisia. Valitettavasti totiset toverit todistivat väkevästi niin silloin kuin nykyäänkin, minun olevan sinisilmäinen idealisti.
VastaaPoistaLainasin noin. vuosi sitten vitsikirjan Kenelle rabbi nauroi? vuodelta 1973. Kirjan toinen toimittaja oli "antikvaristi" Isak Gordin. Kirja on täynnä sellaisia vitsejä, että epäilisin tänä päivänä raivokasta huutoa sille, joka niitä julkisesti uskaltaisi esittää. Natsileima olisi otsassa heti. Huokimatta siitä, että kirjan on toimittanut juutalainen itse.
VastaaPoistaNiin, herää kysymys, että mahtaakohan muhameteilla olla rohkeutta yhtä rankkaan itseirvailuun kuin Isak Gordinilla ja monella muulla juutalaisella. Vahvasti epäilen.
Ystävyys on sitä, ettei tarvitse sensuroida mielipiteitään poliittisen korrektiuden vuoksi.
VastaaPoista