Saarnat ja seurakunnat

Saarna ja seurakunta

Pekka Tarkka kirjoitti aikoinaan teoksen nimeltä Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Taisipa olla kirjallisuussosiologinen väitöskirja.

Sikäli kuin asiaa silloin nuorena ymmärsin, tutkimus kohdistui siihen hullunkuriseen ilmiöön, että monet ns. vakavamieliset eli uskonnolliset ihmiset olivat loukkaantuneet Paavo Rintalaan, entiseen teologiin, joka puolestaan oli loukkaantunut siitä, etteivät ihmiset suostuneet näkemään sitä, mikä oli ilmeistä ja herätteli heitä siis penseyden horteesta.

Rintala, toisin kuin tekopyhät loukkaantujat, porautui asioihin, joissa näki synnin ja tekohurskauden rehottavan ja käytti ronskejakin keinoja -ainakin silloisissa oloissa- saadakseen ihmiset näkemään asioiden raadollisuuden.

Rintala oli saarnamies, jonka rehellisyyttä en ainakaan minä aseta kyseenalaiseksi. Valehtelijan muistelmat kruunasi mielestäni hänen elämänikäisen missionsa. Valheellinen ja ontto ryssäviha oli toiminut kasvualustana vielä valheellisemmalle kieroudelle, jonka parissa viihtyivät yhtä lailla sekä hölmöt että lurjukset.

Rintala ei henkisesti kuulunut kumpaankaan joukkoon, ei publikaaneihin eikä fariseuksiin. Naiivius oli hänen suurimpia tunnusmerkkejään ja tietyissä rajoissa se onkin Jumalan lahja, jolla voi olla annettavaa kaikille unessa eläville ja muillekin vähän tai liikaa ymmärtäville.

Rintalan Leningradin kohtalosinfonia oli kaiketi ensimmäinen kuvaamaansa aihepiiriä kuvaava kirja. Järjestin sen ympärille joskus Pietarissa tilaisuuden, jossa oli mukana myös kirjan eräs tärkeä taustahahmo, Jefim Etkind, Saksasta varta vasten saapunut.

On totta, että Rintalaa tätä kirjaa tehdessään evästettiin ja ohjattiin KGB:n toimesta. Sillä taholla katsottiin tarpeelliseksi kolkutella suomalaisten liian hyvältä näyttävää omaatuntoa.

Kirja saikin hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Rintamamiehet olivat enimmäkseen pahoin suuttuneita siitä, että Rintala jollakin kovin epämääräisellä ja epäloogisella tavalla antoi ymmärtää, että heille kuuluisi ainakin osavastuu Leningradin tragediasta.

Ei se kuulunut, mutta siitä huolimatta se oli tärkeä kirja.  Pian ilmestyi myös Harrison Salisburyn Leningradin 900 päivää, joka oli tuon tragedian historia, mitä Rintalan kirja ei suinkaan ollut.

Rintala ei historiaa kirjoitellut, vaan saarnasi ja aika hyvin saarnasikin, jos minulta kysytään. Tosin hänen tekstinsä oli usein melkoista huiskimista ja vieraskieliset sitaatit yleensä väärin kirjoitettuja, mutta hengessä ei ollut valittamista. Usein se toki saattoi haista.

Rintala lienee hyvä esimerkki siitä, miten sekalaisessa seurakunnassa sama saarna käsitetään eri tavoin. Se, mikä toisille on rienausta ja historian vääristelyä, on toisille ilmestys ja väkevää hengen ravintoa. Kolmannet lukevat sitä historiana ja murjovan sen tyhmyyksissään vain oman muottinsa täytteeksi.

Jari Tervon Matriarkka on ilmeisesti myös saarna. Aamu Karitsantytär kaikessa fiktiivisessä komeudessaan, on itse asiassa Inkerin kärsinyt kansa, jonka suomalaiset karkottavat pöhelönä mummona takaisin Jaroslavliin, minne hän juridisesti kuuluukin.

Suomen kansa, joka on autistista ja kovasydämistä, ei halua maahansa muuttajia. Nehän saattaisivat muuttaa sen arvokkaaksi ja kehittyneeksi kuviteltua elämänmenoa.

Ongelma on suomalaisten korvien välissä. Heidän karsautensa sota-aikana siirrettyjä inkeriläisiä kohtaan todistaa, että kyseessä ei ole hetkellinen mielenhäiriö, vaan kukaties jopa perinnöllinen vamma. Voi meitä!

Voi olla, että olen tulkinnut kirjan sanoman väärin, mutta näin sen näin.

En erityisemmin arvosta tätä Tervon teosta enkä paljon muitakaan, mutta sehän kertoo jotakin vain minusta itsestäni.

Huomaan kyllä, että alan asiantuntijoiden mielestä juuri Tervo kuuluu kirjallisuutemme tämän hetken huipulle. Se on aikakauden antama tuomio ja minä taas en ole ajan tasalla. Tunnustan sen.

Tervo näyttää ainakin minusta saarnaavan juuri meistä suomalaisista kuten joskus Rintalakin. Ulkomaalaiset, olkoonkin että tässä tapauksessa ulkomaalaiset suomalaiset, ovat vain rekvisiittaa tätä tarkoitusta varten.

Toki inkeriläisten dramaattinen ja traaginen historia tarjoaa runsaasti aineksia myös erilaisille eksoottisille episodeille, jotka puolestaan auttavat korostamaan sitä seikkaa, että juuri me kantasuomalaiset olemme näihin veljiimme ja sisariimme verrattuna juntteja tai jopa metsäläisiä.

Muistan, miten taistolaiset 1970-luvulla näkivät Suomen valoisan tulevaisuuden olevan aivan käden ulottuvilla. Ei tarvittu muuta kuin saada typerä kansa tajuamaan, että sosialismi ei ollut keneltäkään pois, että sen tarkoituksena oli kaikkien maksimaalinen vapauttaminen ja hyvinvointi.

Niinpä tiedotusvälineet kyllästettiin tällä näkemyksellä, jonka edistyksellinen toimittajakaarti ja näkyvimmät kulttuurihenkilöt lähes poikkeuksetta jakoivat tai ainakin kysyttäessä kielsivät sitä vastustavansa.

Älymystö oli jo henkisesti valmis sitä uutta Suomea varten, joka odotti tulemistaan. Kaiken esteenä olivat vain ne kyräilevät ja epäilevät äänestäjät, joista melkoinen osa ei edes kaihtanut suoltamasta vihapuhetta potentiaalisia hyväntekijöitään vastaan. Ikään kuin hekin olisivat politiikan todellisuudesta jotakin ymmärtäneet!

Eikö samoin ole myös tänä päivänä? Pakolaisia ja   muita maahanmuuttajia vierastetaan, vastustetaan absurdeilla perusteilla ja pelätään, että he muuttaisivat tämän maan nykyistä huonommaksi!

Tämä kansa on niskurikansa, joka ei ole ansainnut sitä osaa maailman hyvinvoinnista, joka sille on sattunut putoamaan eikä sillä ole mitään todellista oikeutta istua täällä rikkauksiensa ja tyhjien tonttiensa päällä samaan aikaan, kun ihmisillä on niistä puutetta.

Näinhän meitä valistetaan myös kansankirkkomme korkeimmista saarnastuoleista käsin. Ja siitä huolimatta me kyräilemme ja vastustamme.

Saarnat kuulostavat näköjään monen korvissa hyvältä, mutta minä, kuten kaikki muutkin, luen tekstit omalla tavallani. En kuitenkaan epäile, etteivätkö monet Tervon lukijat voisi saada paljonkin uutta hänen testeistään. Monet ehkä jopa tuntevat piston sydämessään ja alkavat kannattaa uuden valtakunnan tulemista.

Voi olla, että Tervon kirja myös antaa joillekin aivan yllättävää ja uutta tietoakin joistakin asioista. Meillä on toki useampikin Inkerin historiasta käyvä julkaisu, mutta todella kunnollista ja ajanmukaista yleisteosta ei ole.

Tämä on vahinko, sillä ei suurin osa tätä eikä mitään muutakaan kansaa koskaan mene etsimään erikoisteoksia niistä itselleen yleiskuvaa luodakseen. Ehkä Tervon kirja vaikuttaa moniin kuin Rintalan Leningrad-kirja aikoinaan, nostaa esille jonkin ”vaietun” asian?

Saarnaahan se joka tapauksessa on ja sitä paitsi sisältää jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia ja perusteettomia syytöksiä, mutta laajeneehan se maailmankuva näinkin sillä, joka ei asioista ennen ole mitään tiennyt.

Toki kirjoittajan kannattaa varautua siihen, että ne, joita potkitaan, saattavat potkaista takaisin.