Saksalainen Suomi 1918
Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä,
Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016,
432 s.
Kuten tekijät
aiheellisesti huomauttavat, 1918 on yksi maamme historian tutkituimpia
ajankohtia. Myös Saksan osallisuus asioihin on saanut osakseen useammankin
yksityiskohtaisen tutkimuksen. Asialla ovat olleet niin Yrjö Nurmio, Manfred
Menger, Matti Lackman, Vesa Vares, Osmo Apunen ja Tuomo Polvinen kuin monet
muut. Myös pietarilainen Irina Novikova on väitellyt tästä aiheesta, vaikka
hänen kirjansa ei ole päässyt tämän kirjan bibliografiaan.
En tiedä,
olisiko se jotakin lisännyt siihen, mitä tekijöillä on jo ollut käytössään.
Joka tapauksessa kirjoittajat ovat hyvän tavan mukaisesti hyödyntänee
perusteellisesti sekä olemassa olevaa tutkimusta, että tehneet myös itse
verrattain laajojakin arkistotutkimuksia.
Kyseessähän on
tuore näkökulma asioihin. Vuoden 1918 Suomen saksalais-suomalaiset kohtaamiset
ovat nyt tarkastelun keskipisteessä. Myös suurpolitiikan yleisesti ottaen jo
tunnetut kuviot selostetaan tarkoin, mutta kirjan varsinainen uutuus on asioiden
näkeminen saksalaiselta kannalta ja myös huipulta löytyy kiinnostavaa uutta,
suorastaan anekdoottejakin.
Suomalaiselta
puoleltahan on olemassa melko paljon muistelmia ja muutakin materiaalia, mutta
tämä kokoava esitys antaa sillekin oman kehyksensä ja tämä kirja kannattaa
lukea myös sen, joka jo luulee tietävänsä kaiken mahdollisen tästä
aihepiiristä.
Varsinaisia
sensaatioita kirjasta ei löydy. On kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa lukea
siitä, miten Mannerheim saksalaisella puolella leimattiin ”operettihahmoksi” ja
miten paljon hänen ”ryssäläisyyttään” todella pelättiin eikä vai vierastettu.
Saksalaisten
kannalta Mannerheim ei tietenkään ollut sen vähempää kuin vihollisarmeijan
kenraali, joka oli ehdottanut Suomessa laajamittaista vapaaehtoisten värväystä
Saksaa vastaan ja joka todennäköisesti oli kiinnostuneempi Pietarista ja
sikäläisestä seurapiiristään kuin Suomesta.
Saksalaisten
vastaanotto Suomessa saa aika laajan käsittelyn osakseen. Aika yllätyksetöntä
ja tuttua on sivistyneistön ja etenkin sellaisten aktiivien kuin Maila Talvion
ja J.J. Mikkolan sekä V.A. Koskenniemen rooli, mutta yllättävämpää on, miten jopa
kiivas tasavaltalainen Santeri Alkio saattoi joskus innostua saksalaisuudesta.
Saksalaisten
sotilaiden poliittinen suuntautuneisuus, se, että suurin osa oli sosialidemokraatteja,
ei ole itse asiassa yllätys enempää kuin sekään, ettei bolševikkeja
kaappauksensa jälkeen enää pidetty sosialidemokraatteina. Saman suhtautumisen
tietenkin ansaitsivat myös suuomalaiset punaiset omalla toiminnallaan.
Itämeren divisioona pysyi lopultakin varsin
hyvin ruodussa jopa keisarin kruunusta luopumiseen ja sodan päättymiseen saakka,
mutta kyllä siinä saatiin töitä tehdä ja oli pelättävä pahintakin.
Tekijät eivät
muuten ole huomioineet sitä, että saksalaisten lähtiessä aktivoitui
suomalaisten punaisten puolella, nimenomaan Neuvosto-Venäjällä toimiva aktiivinen
osa ja yritti voimakkaasti levittää propagandaa saksalaisten sotilaiden sekä
työläisjääkäreiden keskuuteen.
Kun Saksa ei
enää olisi Suomen turvana, tulisi itäisen naapurin vuoro ja punaiset saisivat
revanssinsa, siellä ajateltiin. Tämähän oli myös se kauhukuva, jota Suomen
vallanpitäjien oli syytä pelätä. Joka tapauksessa Englanti pian vuonna 1919
korvasi Saksan Suomen itsenäisyyden takuumiehenä ja lähetti laivastonsa Koivistolle
leikkimään hevosenleikkiään punalaivaston kanssa.
Joka tapauksessa
Saksan apu, jonka välttämättömyydestä vuoden 1918 sodassa oltiin ja ollaan
kahta mieltä, herätti valtavan sympatia-aallon valkoisessa Suomessa.
Puolentuhatta saksalaista sotilasta menehtyi heille vieraan maan
vapauttamisessa ja tämän edes rahallinen korvaaminen muodostui punaisesta
herruudesta pelastuneille suomalaisille porvareille kunniavelaksi, jota
maksettiin vielä myöhään.
Kunniavelkahan on käsite, joka tunnetaan
lähinnä korttipelistä. Kyseessä on moraalinen velvollisuus maksaa, vaikka tähän
velvoittavia sitovia dokumentteja ei olisikaan. Mikäli toinen osapuoli olisikin
pelissä voittanut, olisi velalliseksi nyt joutunut tietenkin odottanut
suoritusta. Ja tässä oli sentään maksettu verellä.
Saksalaisten
interventiota pidettiin aikanaan hyvin vakavasti ihmisystävällisenä ja pyyteettömänä
taisteluna barbariaa vastaan. Myös Saksan roolia siinä, että bolševikkihallitus
tunnusti Suomen itsenäisyyden, pidettiin määräävänä.
Kuten aiempi
tutkimus jo on Nurmiosta lähtien osoittanut, Saksan ei tarvinnut painostaa
Venäjää tunnustuksen antamiseen. Tuossa vaiheessa tunnustus merkitsi vain
sanoja, joita kyllä jaeltiin avokätisesti, kun nyt ei asevoimaakaan ollut
käytettävissä muita vaihtoehtoja varten.
Siitä huolimatta
on selvää, että Saksan ja Venäjän väliseen Brest-Litovskin rauhansopimukseen
tullut klausuuli siitä, ettei Venäjä osallistuisi Suomen sisällissotaan, oli
tärkeä.
Kuten muistamme.
Lenin joutui asiaa selittelemään ja sanoin, että Ukraina ja Suomi
valitettavasti ”tuhoutuisivat”, mutta joka tapauksessa bolševikkivalta
jäisi ja juuri tämä olisi tulevaisuuden perusta.
Loppuvuodesta
1918 tilanne olikin jo sitten toinen. Vuotta aiemmin bolševikeilla ei ollut
minkäänlaista armeijaa, mutta nyt oli, miljoonapäinen puna-armeija.
Laadullisesti tuota voimaa ei kuitenkaan saksalaisten puolella juuri arvostettu
ja Pietarin valloitus, operaatio Schlusstein
oli jo suunnitteilla, kunnes länsirintaman tilanne teki sen mahdottomaksi.
Suomalaisille
oli pettymys, ettei Itä-Karjalan liittäminen Suomeen ollutkaan saksalaisten
mielestä asian vaatimien poliittisten kustannusten väärtti.
Olihan bolševikkihallitus
sentään Saksan kannalta paras vaihtoehto, jonka lojaalisuutta ei mahdollisesti lyhytikäiseksi
jäävän Suomen valtakunnan pyyteitten takia kannattanut uhrata.
Niinpä myös
kuningaskysymyksessä suomalaiset saivat nuolla näppejään. Kupletti esitti asian
näin:
Piti Saksasta
saataman parhaita,
noita Wilhelmin
poikia armaita,
mutta Ville
meitä kaupoissa jutkautti
ja vaivaisen
prinssin meille sutkautti!
Keisarin lanko,
Hessenin Friedrich Karl ei kyllä oikeasti ollut mitenkään vaivainen, mutta kuitenkin
riittävän kaukana keisarista, jotta Hohenzollernien suvun ei tarvitsisi kärsiä
nolausta, jos koko Suomen valtakunta taas menisi sinne, mistä oli tullutkin.
Kuninkaanvaalia
on nimitetty ”kuningasseikkailuksi” ja siihen kyllä loppuvaiheessa liittyi
farssin piirteitä, kun valtuuskunta matkusti viemään kuninkaalle tietoa valinnasta
silloin, kun koko asia jo olisi Suomen kannalta ollut poliittinen katastrofi.
Tynkäeduskunnan
vähäisellä äänimäärällä käyttämä valta näin tavattoman tärkeässä kysymyksessä
herättää myös vastalauseita mitä tulee asian laillisuuteen saati
demokraattisuuteen.
Mutta kaiken
kaikkiaan, idea kuninkaasta olisi ollut aivan kelvollinen, mikäli Saksa olisi
sodan voittanut, kuten odotettiin. Oli tietysti realistista huomioida se, että
Suomi tarvitsee ulkoista turvaa.
Toinen asia
sitten on, mitä tällaisen turvan saamiseksi sopi uhrata. Kuten tunnettua, jo
aikanaan syytettiin senaattia siitä, että se myi ”isänmaan edut” Saksalle.
Suomen kannalta
tehtiinkin Saksan kanssa erittäin kurjia sopimuksia ja voidaan hyvin väittää,
että Suomen itsenäisyys olisi ennen pitkää niiden takia kärsinyt yhtä paljon
kuin sittemmin maan liittyessä EU:hun. Plussapuolella oli tietenkin taas
ulkomaisen pääoman saaminen ulkomaan ehdoilla.
Edes senaatti
kokonaisuudessaan ei suinkaan hyväksynyt Edvard Hjeltin itsekseen kyhäämää
sopimusta ja vastustusta oli runsaasti myös suurliikemiesten keskuudessa. Sillä
suunnalla Venäjään uskottiin yhä ja Entente
oli muutenkin vanhastaan suosiossa.
Kuten tekijät
savovat, Suomen itsenäistyminen edellytti sekä Venäjän että Saksan romahdusta
ja lisäksi sitä, että valkoiset voittivat sisällissodan. Ne tapahtuivat meidän
kannaltamme aivan oikeassa järjestyksessä ja kaikki meni hyvin.
Ei kuitenkaan
kannata luulla, että kaikki meni juuri niin koska sen oli pakko niin mennä.
Kyllä Suomen kohtalo oli niin sanoakseni pyörien päällä pitkän aikaa ja kuten
tämän teoksen kirjoittajat toteavat, reaalisia mahdollisuuksia oli ainakin
kuusi kappaletta. Sitä kannattaa aina silloin tällöin miettiä.
Sen voi hyvin
tehdä vaikkapa tätä kirjaa lukiessa. Se on myös niin hyvin kirjoitettu ja
selkeä, että sen parissa aika menee mukavasti.
Sitä olet, mitä syöt, sanotaan.
VastaaPoistaEri alojen ns. asiantuntijoiden voi olettaa olleen koulussa pitkän saksan lukijoita koska "sitä olet, mitä opit". Aivan sattumalta olen törmännyt muutamaan eri etujärjestön palveluksessa olevaan, joiden valintakriteerinä olettaisi käytetyn saksan kielen sydämellistä harrastamista.
”Tekijät eivät muuten ole huomioineet sitä, että saksalaisten lähtiessä aktivoitui suomalaisten punaisten puolella, nimenomaan Neuvosto-Venäjällä toimiva aktiivinen osa”
VastaaPoistaMilloinkahan Suomessa ilmestyy kirja vuosista 1918-1919 nimeltään "Bolshevistinen Suomi, bolshevistinen Baijeri, bolshevistinen Unkari, bolshevistinen Slovakia vuosina 1918-1919."
Ei ainakaan Hentilältä, koska suomalaisessa historiankirjoituksessa holistisuus on pahasta.
"suomalaisessa historiankirjoituksessa holistisuus on pahasta."
PoistaSuomalaisessa taistolais-bolshevistisessa historiankirjoituksessa holistisuus on pahasta. Pitää vain rajata aiheita, rajata ja rajata, jotta johtopäätökseksenä olisi proletariaatin diktatuurin ihanuus, kuten Pertti Haapala totesi/antoi ymmärtää.
Miksi muuten Suomi julisti sodan Neuvosto-Venäjälle, että piti neuvotella Tarton rauha vuonna 1920? Senkö takia että silloin oli Puolan vuoro muuttua bolshevistiseksi mahtavan Puna-Armeijan voimin?
Reaalisia mahdollisuuksia .. Trump ja Putin Euroopan kohtaloissa .., en tiedä kannattaako, mutta tulee kyllä justiinsa nyt miettineeksi. hh
VastaaPoistaCeterum...: Rautkallio (1977) olisi ilman muuta ansainnut maininnan, vaikka en hänen myöhempiä kirjojaan lainkaan arvosta.
VastaaPoistaSeppo Hentilähän taisi DDR-kirjassaan vaatia, ettei historian henkilöille saa tehdä vääryyttä käyttämälle heihin myöhempien aikojen tietoja ja "arvoja". Olen samaa mieltä, myös eräitten viikniniekkojen kohdalta. Mutta kykeneeköhän Hentilä samaan sen lyhytviiksisen miekkosen kohdalla...
VastaaPoista"ettei historian henkilöille saa tehdä vääryyttä käyttämälle heihin myöhempien aikojen tietoja ja "arvoja"."
PoistaSe on aina ollut itsestäänselvyytenä. Se ei ole Hentilän "keksintö".
Tiedän kyllä, ettei Hentilä sitä ole keksinyt. Mutta kykeneekö tällä hetkellä suomalaisista historioitsijoista kirjoittamaan tuon itsestäänselvyyden hengessä esim. Hitlerin Saksasta juuri kukaan muu kuin Mikko Uola? Meillähän on suorastaan joukko historioitsijoita, jotka kovaan ääneen vaativat em. "itsestäänselvyydestä" luopumista, kun aihe liippaa jotenkin 2. ms:aa. Näitten päälinnakkeita on mm. agricola.utu.fi-foorumi.
PoistaArvoisa blogisti, Kerkkonen kirjoittaa Janakkalan historiassa, että kunnan alueen ns. vapauttaneet saksalaiset joukot liittyivät punakapinallisiin palattuaan takaisin Berliiniin!
VastaaPoistaOscari