Viisasten kerho
Martti Ahtisaari,
Jaakko Iloniemi, Tapani Ruokanen, Miten
tästä eteenpäin. Docendo 2016, 349 s.
Suomalaisten
keskustelukirjojen äiti ja tavoittamaton esikuva on vuoden 1937 Pidot tornissa. Sen formaattia on usein
jäljitelty, mutta koskaan ei sen tasolle ole päästy ja tämä on useimmiten
johtunut henkilövalinnoista, mutta myös itse ajankohdan ainutlaatuisuudesta.
Pidot mainitaan tässäkin kirjassa, mutta
tulos on aika lailla toisenlainen, ei tosin huono.
Itse asiassa
samoja edellytyksiä keskustelulle kuin vuona 1937 on jälleen runsaasti
olemassa: katastrofaaliselta näyttävä väestökehitys Euroopassa ja Afrikassa,
maailmanrauhan murtuminen lakkaamattomaksi sotimiseksi, mielipuolinen
pakolaisliikenne etelästä Eurooppaan, Euroopan unionin rakoilu ja yksinapaisen
maailman lyhytikäisen tarinan päättyminen, mihin liittyy myös Venäjän
poistuminen eurooppalaisesta seurapiiristä ja sen turvallisuusjärjestelmän
pettäminen.
On siis, mistä
puhua eivätkä puhujatkaan ole ketä tahansa. Ahtisaarella ja Iloniemellä on
maassamme ainutlaatuisen vahva tausta maailman huipulta ja heillä on tuntuma
siihen, miten asioita käytännössä hoidetaan. Ruokanen tuntee hyvin molemmat ja
on muutenkin maailmaa nähnyt monelta kantilta.
Seurueessa ei
siis ole valittamista. Hieman surkuhupaiset muistot siitä, miten Ahtisaaren
valintaa aikoinaan vastustettiin siksi, ettei hänellä ollut akateemista
koulutusta, eivät taida enää tulla kenenkään mieleen.
Roolit tämän
kirjan kymmenissä keskusteluissa ovat yleensä menneet siten, että Ruokanen
kysyy, Ahtisaari visioi ja Iloniemi toppuuttelee.
Kyynikoksi ei
kukaan keskustelijoista tunnustaudu eikä kukaan myöskään ole niin varovainen,
että jättäisi epärealistisiksikin osoittautuvat näkemykset kokonaan
esittämättä.
Tästä kirja
hyötyy paljon. On virkistävää lukea, miten asiat perusteellisesti tunteva
Ahtisaari esittää milloin mitäkin huimaa ideaa. Sellaisia ovat vaikkapa ajatus
pohjoismaiden ja Saksan uudesta yhteisöstä, joka korvaisi EU:n tai uudesta
YK:sta, jossa asioista päättäisivät ne, jotka tämän vallan ansaitsevat.
Arvoista on
ennen muuta kysymys. Eurooppa arvoyhteisönä ei voi kehua onnistumisillaan,
mihin lääkkeeksi tosin löytyy lähinnä kurinpito ja niskuroijien erottaminen,
mikä tuottaa lukijalle pettymyksen.
Myöskään
Yhdysvalloista ei ole tuohon ihmiskunnan johtajan rooliin, todetaan kirjassa
yhä uudelleen ja painokkaasti. Syynä on ennen muuta se, että se maa on pettänyt
vanhat aatteensa. Amerikkalaisen unelman korvaa nyt kaiken uuden varallisuuden
syytäminen upporikkaille.
Kyseessä on siis
osittain sama tauti kuin Venäjällä, joskin jälkimmäinen on vielä suuremmassa
määrin pelkkä tyrannia ja rosvopesä sekä ennen muuta kansainvälinen häirikkö.
Venäjältä ei ole
mitään hyvää odotettavissa ja sen synnit ovat veriruskeat, todetaan, aiheellisestikin.
Toisaalta tunnustetaan myös, että länsi on pelannut pelinsä Venäjän suhteen
huonosti. Venäjän poistumista ruodusta se ei kuitenkaan oikeuta
keskustelijoiden mielestä.
Venäjällä on
hyviä kansainvälisen politiikan insinöörejä, diplomaatteja, jotka ovat
keskustelijoidenkin tuttavia. Siltä kuitenkin puuttuvat arkkitehdit. Maalla ei
ole strategiaa ja se vain ajelehtii ratkaisusta toiseen, väitetään.
Toimivan valtion
testi olisi kuitenkin se, miten vallanpitäjät saadaan potkaistuiksi pois eikä se, miten heidät valitaan, kuten Iloniemi
toteaa. Putinin asemaa ei voi periä ja hänen jälkeensä seuraa katastrofi, on
olettamuksena.
Olisi kuitenkin
odottanut hieman enemmän sen arvioimista, millaisia edellytyksiä nykyiselle
suuntaukselle Venäjällä sentään ainakin omasta mielestään on.
Joka tapauksessa
nähtävissä on, että esimerkiksi nykyinen sanktiopolitiikka tukee erinomaisesti
kotimarkkinatuotannon kehittymistä ja Venäjän yhä suurempaa riippumattomuutta. Brics-maat saattavat olla kehnossa
jamassa, mutta eivät ne mitään maailmanpoliittisia nollia ole. Tulevaisuus
saattaa sittenkin olla siellä.
Suomen kannalta
etenkin Ahtisaari toistelee yhä uudelleen yhtä sanaa. Kuten voi arvata, se on Nato. Hyvällä mielikuvituksella
varustettu lukija luulee suorastaan näkevänsä Ahtisaaren ainakin toisinaan
itkevän tätä sanaa lausuessaan.
Miksei Nato ole
Suomelle kelvannut? Siihen liittymisestä seuraavia ongelmia ei valitettavasti
viitsitä edes analysoida. Se nyt vain on niin, että Venäjä valehtelee, jos
sanoo Naton uhkaavan itseään.
Niinpä kai.
Siitä huolimatta on ilman muuta syytä odottaa sen vastasiirtoa sellaisessa
tapauksessa. Se kun nyt vain on pelin sääntöjen mukaista. Ja mitä nyt pitäisikään
sanoa siitä, että Naton jäsenenä kukin valtio sitoutuu auttamaan muita, jos
niiden kimppuun hyökätään?
Eihän tässä ole
sen vähempää kuin sama automaatti, joka aikanaan teki maailmansodasta
todellisuutta. Mitä etuja Natoon liittyminen voisi juuri meille tuoda
kahdenvälisiin takeisiin verrattuna? Alan miehiltä olisi odottanut selvempää
tekstiä.
Mutta eihän
politiikka mitään tiedettä ole eikä tulevaisuutta voi ennustaa. Politiikka on
tahdon asia ja lisäksi vielä mahdollisen taidetta.
Nämä latteudet
on pakko hyväksyä, mikäli asioita haluaa ymmärtää. Niin kokenut alan konkari
kuin Ahtisaari onkin, näyttää hän säilyttäneen yli kohtuullisen määrän
ideologista ajattelua.
Ihmisoikeuksista
ja muista hyvistä, mutta abstrakteista periaatteista lähtevä politiikka on Ahtisaarten
mielestä kaiken a ja o.
Näinhän se periaatteessa
oli myös Paasikiven mielestä. Etenkin pienten valtioiden oli vain toivottava,
että oikeus maailmassa voittaa.
Ongelma oli
siinä, miten saada suuret tottelemaan, noudattamaan noita periaatteita. EU
valtavana taloudellisena voimakeskuksena ja aatteiden ruumiillistumana taisi
näyttää jo olevan suuri askel tähän suuntaan.
Mutta mitä EU
oikeastaan onkaan käytännössä? Kakkosluokan poliitikkojen ohjailema
konglomeraatti, joka ei saa tolkullisia päätöksiä aikaan mistään muusta kuin
noista arvoista.
Niitä taas
tulkitaan mielivaltaisesti, kuten aina on tehty.
Mutta tullaanko
niin myös aina tekemään? Kolmen viisaan miehen keskustelujen aihepiiri ja
huikeat ideat viittaavat siihen, ettei tilanteen tarvitse olla edes kokeneen
diplomaatin mielestä olla toivoton. Hyvistä periaatteista ja käytännöistä voi
jonakin päivänä tulla todellisuutta koko maailmassa.
Mutta sitä ennen
meitä vaanivat suuret ongelmat, jotka pitäisi välttämättä hoitaa ja joiden
ratkaiseminen nykyisten instituutioiden puitteissa näyttää mahdottomalta: Afrikan
hallitsematon syntyvyys ja Euroopan väestön kutistuminen ja hallitsematon
maahanmuutto.
Ei riitä, että
todetaan Afrikassakin olevan ja etenkin olleen menestyksellistä kehitystä ja
että Suomen tataarit todistavat, ettei uskonto ole ongelma. Eivät nämä asiat
mitään todista, valitettavasti.
Kasarmeilla kasvaneiden menetetyn sukupolven teoksia pulpahtelee sieninä tähän vuodenaikaan. Eilen oli Suomalaisessa tavattavissa Maarit Tyrkkö, Erkki Tuomioja ja Raimo Sailas.
VastaaPoistaMuutakin kuin Senaatintoria kiertänyt kansankielisten sukupolvi voisi alkaa flirtailla ruotsalaisten kanssa jotka aluksi saattaisivat totuttuun tapaan kursailla maineen tarttumista sillä ovathan "suomalaiset flirttaileet natsien kanssa", kuten monenlaisten puolustushankkeiden kariutumisista viime metreillä vuosikymmenestä toiseen on nähty.
"Nato"
VastaaPoistaPutin/Venäjä ärhentelee että Nato laajenee itään. Putinin logiikan mukaan Natolla ei ole oikeutta laajeta itään, toisin sanoen Liettualla, Latvialla, Eestillä, Puolalla, Tshekillä, Slovakialla, Unkarilla. Romanialla, Bulgarialla jne. ei ole oikeutta liittyä Natoon, koska ne ovat aina olleet pelkkiä nollia eli Moskovan omaisuutta.
Jos Suomi ja Ruotsi eivät liity Naatoon, niin ne leimautuvat pekiksi nolliksi, mutta Nobel-palkintojen ja sen kaltaisten vuoksi ehkä 0,1.
Rune Toftegaard Selsing kirjoittaa eilisen päivän Jyllands Postenin blogissaan, että läntistä internationalismia pitää pystyssä enää turhamaisuus, ideologia ja identiteetti. Lännen instituutiot ovat rapistumassa, NATO, EU, Kansainväliset sopimukset, YK, josta on tullut diktatuurivaltioiden propaganda-alusta, ovat menettämässä merkitystään.
VastaaPoistaToftegaard Selsing pitää tätä myönteisenä kehityssuuntana. Eurooppa on myös vastuussa Lähi-idän kaaoksesta, sen saman ideologian voimalla, millä sekaannuttiin Irakin ja Libyan asioihin, pidetään yllä EU:ta. EU:n avoimien rajojen politiikka, euro ja valtioiden velkataakka ja niistä johtuvat kriisit eivät tunnu saavan poliittisia eliittejä ryhdistäytymään. Miksi he eivät tunnusta tehtyjä virheitä? Samasta syystä kuin he pitävät kiinni kansainvälisistä pakolaissopimuksista, vaikka ne ilmiselvästi aiheuttavat vaaraa.
On kysymys ideologiasta, maailmankatsomuksesta ja olemassaolosta. Uskosta läntiseen hegemoniaan, univeraalien ihmisoikeuksien (eli läntisten arvojen) levittämiseen ja kansainväliseen järjestykseen kansallisvaltioita muuttamalla. Eliitit eivät luovuta epäonnistumisista, kaaoksesta huolimatta, koska he ovat omistaneet elämänsä internationalismille, heidän sielunsa kärsisi.
Toisin sanoen valtaeliitin identiteettiprojekti on paha este toimia rationaalisesti vaaran aikoina. Voimme vain toivoa, että internationalismin loppu tulee ajoissa, muuten menetämme paljon enemmän kuin muutaman kosmopoliitin tulevaisuudenunelmat.
Kaaoksesta huolimatta he ovat omistaneet elämänsä internationalismille, heidän sielunsa kärsisi. Hän pitää tätä myönteisenä kehityssuuntana. On kysymys ideologiasta, maailmankatsomuksesta ja olemassaolosta. Kriisit eivät tunnu saavan poliittisia eliittejä ryhdistäytymään. Voimme vain toivoa, että internationalismin loppu tulee. Kaaoksesta huolimatta.
Poista"Mitä saadaan, kun papin ja toimittajan roolit yhdistyvät? Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen. Vuodesta 1996 lähtien päätoimittajana toiminut Ruokanen on koulutukseltaan pappi ja puoluetaustaltaan sosiaalidemokraatti. Journalistisen linjan perusteellä häntä voi huoletta kutsua kulttuurimarxilaiseksi. Kristillisen Sana-lehden nettihaastattelussa (2005) hän tunnustaa olevansa edelleen ”maailmanparantaja ja idealisti”, jonka maailmankuva ”näkyy kenties pääkirjoitusten kannanotoissa, lehden kolumneissa sekä juttujen aihevalinnoissa.” Kieltämättä totta kun katsoo vaikka Suomen Kuvalehden tämän vuoden ensimmäistä numeroa, jonka printtiversion kansikuvajuttuna on “Paha nostaa päätään – Uusi äärioikeisto luikertelee Euroopasta myös Suomeen”.
VastaaPoistaReportaasi ei sisältönsä puolesta ole kovin poikkeuksellinen, sillä Suomessa on jo pitkään ollut selvää, että julkisessa keskustelussa kansallismielisistä saa sanoa mitä tahansa joutumatta vastuuseen. Verraten uusi ilmiö on tavallisen aikauslehden häikäilemätön tapa otsikoida artikkeli. Vastaava demonisoiva esittely äärivasemmistosta olisi arvatenkin nostanut kohun ja valtavan vastelausemyrskyn muussa valtamediassa."
Eipä ole paljon lisättävää edellä kirjoitettuun.
“Paha nostaa päätään"
PoistaOnko siis hyvällä pää aina pystyssä? Vai onko hyvä vaivihkaa muuttamassa identiteettiään, että paha pääsee nostamaan päätään?
Hyvyys on kultaisena lainehtiva viljava vainio, jonka kauneus järkyttävällä tavalla särkyy Pahan nostaessa päänsä sieltä esiin. Sen nähdessämme tajuamme hämärästi paniikin sumentamilla aivoillamme sen tulleen sinne huomaamattamme...tai olleen siellä koko ajan...
PoistaAlan miehet
VastaaPoistaMyönteinen tulkinta alan miesten mielipiteistä on, että he eivät pitäneet laajaksi ajateltua lukijakuntaansa arvollisena kuulemaan syvällisiä analyysejä maailman menosta. Julkisesti esitetyt tekijöiden mainossitsit sekä lukemani arviot teoksesta saavat pimenevän vuodenajan tuntumaan entistä lohduttomammalta. En ole lukenut kirjaa, joten kommentoin ainoastaan sen julkistamiseen liittyneitä esiintuloja.
Blogisti todisti osaltaan, että kirjassa on kyse arvoista. Arvovalinta on se peruste, joka Ahtisaaren mukaan riittää Natoon liittymisen syyksi. Olemme jo kauan sitten tehneet valintamme läntisen arvoyhteisöön kuulumiseksi. Puolustusliittoon osallistuminen sisältyy siihen.
Tuo on ilmiselvä osoitus idealismista. Idealismin voimakkuus näyttäytyy siinä, että seuraavassa hengenvedossa todetaan Amerikan on pettäneen aatteensa eikä Eurooppakaan ole sitä paremmassa kunnossa. Siis, millaiseen arvoyhteisöön me olisimme panostamassa kansallisen turvallisuutemme ja viime kädessä olemassaolomme?
Alan miesten ideologinen lähestymistapa aliarvioi surkealla tavalla kuulijakuntansa. Jos vanhukset jossain elämänsä vaiheessa ovat hallinneet reaalipolitiikan alkeet, nyt siitä ei nouse pintaan edes repaleisia muistikuvia. Suurvaltapolitiikassa idealismilla ei ole mitään sijaa ja alan todelliset tuntijat ovat osoittaneet riittävän kattavasti, että suurvaltojen käyttäytyminen on lähtökohtaisesti riippumatonta sen hallintomallista . Käyttäytymistä säätelee pelko, kuten Mearsheimer asian ilmaisee. Pelko, joka johtuu siitä, että kaikkia omaan olemassaoloon liittyviä uhkia ei voida ikinä tunnistaa. Siksi suurvallat käyttävät kaiken vapautuvan tilan oman suhteellisen voimansa kasvattamiseen.
Näin tapahtui myös Neuvostoliiton hajottua. Sitä seurasi lyhyellä viiveellä ns. Wolfowitz-doktriini, jossa dominoivan suurvallan tavoitteeksi asetettiin uuden aseman säilyttäminen ja vahvistaminen. Neuvostoliiton kaltaisen haastajan rinnalle nousu tuli estää keinoja kaihtamatta. Naton laajeneminen sekä Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan hallintojen kaataminen on ollut osa tätä nyt neljännesvuosidán kestänyttä projektia, jossa kaikki entisen Neuvostoliiton hännystelijät on vaihdettu/yritetty vaihtaa omiin kellokkaisiin tai hajoittaa pirstaleiksi. Kenraali Wesley Clarkin 2007 taltioitu todistus vuoden 2001 syyskuun jälkeisistä tapahtumista on kullanarvoinen todistus projektin välietapista ja läntisen arvoyhteisön käytännön toiminnasta.
Reaalipoliittinen lähestymistapa edellyttäisi myös analyysia Kiinan kasvavasta voimasta ja vaikutusvallasta sekä yksin että yhdessä Venäjän sekä Iranin kanssa. Kaikki lukemani arviot ennakoivat samaa. Lännen suhteellinen voima vähenee eikä näköpiirissä ole mitään, mikä voisi kääntää kehityksen suunnan. Häviäjän on lopulta allekirjoitettava voittajan kanssa sopimus, jossa se joutuu tinkimään omista tavoitteistaan.
Toivoa sopii, että joku päättäjistämme kaivaa Suomessa esiin toisen maailmansodan syttymiseen johtaneen sopimuksen Puolan ja Englannin välillä. Siinä Puola sai Saksan pelossa tavoittelemansa koskemattomuuden takuut Englannilta vuonna 1939. Sodan päätyttyä Puola oli wikipedian mukaan Jaltassa ensimmäinen kohta Stalinin asialistassa, koska "Puola on historiallisesti toiminut Venäjään suuntautuneiden hyökkäysten väylänä". Käsityksen allekirjoitti Churchill, idealismi ja ideologia loistivat poissaolollaan.
"toisen maailmansodan syttymiseen johtaneen sopimuksen"
PoistaJoutomieheltä/laiskurilta ei muuta voikaan odottaa, että Molotov-Ribbentrop -sopimus toisen maailmansodan syttymiseen johtaneena sopimuksena jäi mainitsematta. Se oli nimenomaan Molotov-Ribbentrop -sopimus eikä Ribbentrop-Molotov-sopimus, koska kyseessä olivat Venäjään aiemmin kuuluneet Suomi, Eesti, Latvia ja Liettua.
Hyi Joutomiehelle.
Toivoa sopisi kai myös kaivaa esiin ymmärrystä mitä eroa on kahden valtion keskinäisilä sopimuksilla (kuten ennen II maailmansotaa Puola/Britannia puolustuksesta tai Suomi/Neuvostoliitto hyökkäämättömyydestä) ja tosiasiallisella liittoutumisella (kuten vaikkapa Viro ja NATO nyt tai Suomen heinä-elokuun 1944 tilanne - joka olisi rauhantila ennen II maailmansotaa).
PoistaHuomaammeko eron?
Ainoa tehtävä, johon nobelisti Ahtisaari ei pyrkisi, olisi joidenkin lähteiden mukaan Paavin virka.
VastaaPoistahttp://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000998234.html
Se sopisi hyvin hänelle.
Parhain terveisin,
FT, Markus Mertaniemi
Oulu
"Neuvostoliiton kaltaisen haastajan rinnalle nousu tuli estää keinoja kaihtamatta."
VastaaPoistaJa vuonna 2014 Kiina ohitti ostovoimapariteetilla tarkistetulla bkt:lla Usan joka menetti 1870-luvulla hankkimansa paalupaikan.
Jos olisin Ahtisaari, kehaisisin Vihavaisen blogia koska luetaan kalustetuissa huoneissa, ja hallitusta äkkikäännöksestä korkeakoulujen rahoituksessa.
VastaaPoistaKehottaisin Senaatintorin pillidemokratiaan tyytymättömiä pohtimaan miten kansankielestä saataisiin Espalla isännän elkeillä viuhtovien liituraitamiesten hyväksymä isäntäkieli. Bisnekset hoidetaan nykyisinkin englanniksi. Sen jälkeen voitaisiin Suomea kutsua läntiseksi sivistysvaltioksi.
Porvoon piispa tosin kirjoittaisi toisenkin jarrukolumnin Hesariin, mutta ajan myötä opimme luottamaan pikemmin omien aistien välittämiin havaintoihin kuin jossakin mennessä ajassa kirjoitettuihin teksteihin.
Vaikka en olekaan Ahtisaari olen huomannut hallituksen alustavasti varanneen 50 000 euroa "suomalaisuuden uudelleenmäärittelyyn" itsenäisyyden 100-vuotisvuonna.
Poista