Yleisvaltakunnallinen näkökulma

Yleisvaltakunnallinen ajattelu

Niin sanotun Venäjän vallan loppuaikoina suomalaisia syytettiin usein yleisvaltakunnallisen ajattelun puutteesta. Syytä olikin. Suomalaisilla oli huomattavan paljon etuja, joita muilla keisarikunnan kansoilla ei ollut. Voitiin perustellusti väittää, että Suomi, suuriruhtinaanmaa, sorti Venäjää, keisarikuntaa, kukoisti sen kustannuksella. Sen taakkoja se ei kuitenkaan ilmoittautunut kantamaan.

Itse asiassa keisarikunnan patriootit epäilivät, että Suomi sopivalla hetkellä saattaisi irrottautua Venäjästä ja rikkoa uskollisuudenvalansa keisarille, niin kuin se aikoinaan oli rikkonut sen kuninkaalleen.

Suomalaiset olivat luihuja ja petollisia. Heidän aseensa ei ollut miekka, kuten jo heidän kansanrunoutensakin todisti, vaan poppakonstit ja tietenkin myös tikari. Sitä sieti Venäjän varoa. Näin siis yleisvaltakunnallisesti ajattelevat venäläiset.

Mutta mitä niille tsuhnille oikein oli tehtävä? Imperialistien mielestä ansaitsemattomat etuoikeudet oli ainakin peruutettava, olihan hullua, jos yksi rajamaa sai poimia rusinat pullasta ja nauttia mahtavan Venäjän tarjoamista eduista antamatta omaa, kohtuullista panostaan sen hyväksi: rahaa ja sotilaita.

Suomen sotilasrasitus tiedettiin kovin kevyeksi. Samaan aikaan kuitenkin suomalaiset herrastelivat keisarikunnan viroissa ja vetäytyivät sitten lepäilemään laakereillaan helppoja ja hyväpalkkaisia sinekuureja hoitaen. Eipä Suotta Suomessa ollut niin monta lääniä. Maaherroja tai ainakin virkoja tarvittiin…

Modernisaatiossa, yhteiskunnan ja talouden nykyaikaistumisessa Suomi oli 1800-luvun jälkipuoliskolla ajanut emämaan ohi. Keskimääräinen elintasokin nousi yli venäläisen. Eipä ollut imperialistin helppo katsella tuota menoa.

Kaiken kukkuraksi lisättiin parasiittimaiseen riistoon valtaväestöön kohdistuva syrjintä ja jopa pilkka ja viha. Kun kerrankin suoraselkäinen venäläinen mies, Bobrikov, meni panemaan asiat paikalleen, hänet murhattiin. Muitakin veritöitä tapahtui ja maa oli täynnä aseita ja pommeja, kuten tiedusteluraportit osoittivat.

Lainsäädännön kohtuullistamiseen suomalaiset reagoivat uskomattomalla uppiniskaisuudella ja huusivat vielä apuun saksalaisia ja brittejä, joiden oma käytös Irlannissa ja Elsass-Lothringenissa poikkesi venäläisten Suomessa harjoittamasta silkkihansikaspolitiikasta kuin yö päivästä.

Kun venäläinen uskalsi Suomessa korottaa äänensä, sai hän vastaansa röyhkeitä uhkailuja: pieni maa voi olla kova pala isollekin. Muistakaa Japania…

Ja Pietarin ja Moskovan imperialistien sappi kiehui tuota pullistelua kuunnellessa. Mikä kiittämättömyys! Mikä röyhkeys! Pitikö Suomi valloittaa uudelleen? Oliko suomalaisten ”veri laskettava”, että ne saataisiin ruotuun?

Pietarissa ei ehditty tehdä paljon mitään paria lakia lukuun ottamatta. Maailmansodan alettua päätettiin sitten viimein viedä Suomessa läpi suuri venäläistämisohjelma, joka vuoti julkisuuteen.

Samaan aikaan suomalaisetkin tekivät johtopäätöksensä. Aivan samaan aikaan lausuttiin jääkäriliikkeen syntysanat.

Lopputuloksen tiedämme nyt, vaikka se aikoinaan oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Oikeastaan se ei ollut lainkaan todennäköinen. Ääneen sitä ei tietysti kukaan uskaltanut ennustaa.

Venäjän murskatappio, yhtenä ympärysvalloista ja sen jälkeinen hajottaminen oli oikeastaan mahdoton ajatus ja myös jäi toteutumatta. Venäjä hajotti sitten kuitenkin itse itsensä ja se lankeemus oli paljon syvempi kuin mikään tappio sodassa. Silloin ja vain silloin koitti Suomen hetki, kuten suurvenäläiset sovinistit olivat ennustelleetkin, ehkä itsekään asiaan uskomatta.

Tämä kaikkihan on sangen tunnettua. Usein tosin asioita katsotaan Suomen näkökulmasta, mutta siihen on meillä ollut luonnolliset syynsä. Oma näkökulmamme maailman asioihin oli vaatimattomana ylellisyytenämme silloin kerran ja täällä kotimaassa sitä pidettiin sallittuna, vaikka Pietarissa paheksuttiin.

Juuri tämä yleisvaltakunnallisen näkökulman puute on oikeastaan aina ollut se, mistä suomalaisia on kritisoitu ja traditio jatkuu yhä.

Sittemmin Neuvostoliitossa oli paljonkin niitä, jotka yhä uudelleen ylistivät suurta kotimaataan, jonka yhteydessä heidän pieni synnyinmaansa vain ja ainoastaan saattoi kukoistaa. Miten paljon apua suuri Venäjän kansa olikaan antanut veljeskansoilleen! Luulen, että noissa huudahduksissa oli aitoakin tunnetta.

Meillä ei yhteinen kansa koskaan joutunut todella sisäistämään yleisvaltakunnallista ajattelua eli imperiumin näkökulmaa ennen Kekkosen aikaa ja tuskin edes silloin. Toki tietyt valveutuneet yksilöt, kuten Lars Gabriel von Haartman saattoivat jo 1800-luvun puolivälissä aivan vilpittömästi todeta, että ”isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Näkemys oli aikoinaan jopa hyvin perusteltu.

Huonosti perusteltu ei ollut myöskään snellmanilais-vanhasuomalainen ajatus keisarikunnan intressien huomioimisesta Suomessa, mistä vastapalveluksena saattoi odottaa sisäistä itsenäisyyttä ja säädyllistä suhtautumista. Eihän keisarikunnallakaan ollut intressejä pilata asiaansa menemällä liian pitkälle.

Paasikiven ja Kekkosen aikana sama reaalipoliittinen peruskatsomus vietti voitonjuhliaan. Osa kansaa eli ”tietyt piirit” vastustivat aina ystävyyspolitiikkaa, mutta juuri niiden kurissa pitämisestä voitiin vallanpitäjiä ja koko maata palkita. Niin myös koko kansa sai oppia ajatuksen suuresta symbioosista.

Ei se huono näkemys ollutkaan, ainakaan sikäli, että se tuotti runsain mitoin kaikkea sellaista, mitä ihmiset saattoivat valtioltaan odottaa. Oli rauhaa ja rahaa, työtä ja toimeentuloa. Elettiin omillamme kuin herran kukkarossa eikä itärajan yli tullut kuin ryhmissä hyvin vahdittuja ja kilttejä turisteja, jotka aina pian palasivat kotiinsa.

Itse asiassa yleisvaltakunnallinen ajattelu voitiin tuolloin huoletta delegoida maan poliittiselle johdolle ja keskittyä ihan tavalliseen, ahdaskatseiseen patriotismiin. Oman maan edun asettaminen muiden edelle tuntui itse asiassa luonnolliselta eikä siitä kukaan edes moittinut. Kenenkäs etua meidän olisi pitänyt ajaa?

Asiathan ovat muuttuneet. Jo neljännesvuosisata sitten meitä heräteltiin patrioottisesta horroksesta muistuttaen, ettei EU salli sitä, että jokin maa poimii vain rusinoita pullasta.

Sanoiksi ei muistaakseni yleensä hahmoteltu sitä taustalla häämöttävää korollaaria, jonka mukaan periferian normaali ja luonnon säätämä kohtalo on juoda katkera kalkki metropolin puolesta. Joka tapauksessa vain näin menetellen yhteinen hyvä maksimaalisesti lisääntyy.

Molemmilla on omat velvollisuutensa siinä kuin oikeutensakin. Itse kunkin on vain osattava oikein ymmärtää oma osansa. Mitenpä Marx sanoikaan: vapaus on välttämättömyyden tietoista hyväksymistä. Ei mitään muuta vapautta ole.

Nyt on sitten koittanut aika, jolloin akanat erotetaan jyvistä ja vuohet lampaista. Ne, jotka ajattelevat yleisvaltakunnallisesti, eivät voi hyväksyä sitä, että jotkut maat, kuten omamme, voisivat sooloilla kysymyksissä, jotka koskevat koko EU:ta.

”Tämä peto on erityisen ilkeä: se puolustautuu, kun sen kimppuun hyökätään”. Näin kuvasivat 1800-luvun sankarimatkailijat villeissä viidakoissa kohtaamiaan outoja otuksia.

Samaan tapaan näyttävät nyt suhtautuvan suuren isänmaan kannattajat paikallisen patriotismin purkauksiin. Kuinka on mahdollista, etteivät monet pysty ymmärtämään kokonaisuuden etua, vaan tuijottavat omaansa?

 Onko kyseessä luihu ja epäreilu epälojaalisuus, kuten asian laita oli imperialistien mielestä Suomessa 1900-luvun alussa, vai johtuuko kaikki vain primitiivisestä rasismista? Onko takana kukaties joitakin suorastaan nativistisia kuvitelmia patriotismin luonnollisuudesta ja sallittavuudesta? Paha juttu joka tapauksessa!

Itä-Euroopan mailla on pitkältä ajalta kokemusta imperiumissa elämisestä. Silloin joutuu helposti jyrätyksi, ellei ole valppaana ja pistä tarvittaessa uhkaa toista uhkaa vastaan.

Ne ovat herättäneet huomiota itsenäisyydellään ja on ollut jopa puhetta niiden erottamisesta EU:sta. Sepä olisi rangaistus! Sitä eivät ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan keisarikunnat hoksanneetkaan. Mutta nyt jäsenmaat taitavatkin lähteä ihan omasta halustaan.

Englanti lähtee.  Lähteekö Italia? ”Jos EU hajoaa, ei kukaan itke”, väittää Wolfgang Streeck Die Zeitissä.  Britannia on jo irronnut ja Italiakin lohkeamassa. EU on liian heikko pitääkseen osistaan kiinni ja liian vahva salliakseen osilleen riittävästi itsenäisyyttä niiden omien etujen näkökulmasta.

Voisikohan hesarissakin joskus olla jokin vastaava juttu? Pystyisikö sitä kuvittelemaan? Kyllä sellainen taitaisi olla meillä ajatusrikos.

Luulenpa sentään, että kyllä kaikki imperialistit tuosta hajoamisesta vähintään harmistuvat. Saksalle muutos tuskin suuria merkitsee sikäli, että sen ääntä kyllä nytkin kuunnellaan ja sen etuja ajetaan. EU:n hajoamisesta toki maan valtapiiri kapenee, mitä ei varmasti toivota. Ja sitten ovat ne kohortit tai paremminkin kai legioonat, jotka koostuvat Brysselin byrokraateista. Niitähän on siinä Baabelissa joka maasta.

Mutta jäävätkö ne irronneet valtiot sitten saalistavan Venäjän suupaloiksi vai mitä niille oikein tapahtuu? Tämän aamuinen hesari kertoo, että kaksi korvettia on matkalla Mustalta mereltä Itämerelle. Niillä on ohjuksia, jotka kantavat koko Skandinaviaan. Mitä ne aikovat niillä tehdä, kysyy lehti retorisesti.

Autan vähän. Ne aikovat laukoa ne koko Skandinaviaan. Jo venäläisen ajattelun suuri klassikko Tšehov sanoi, että pyssyn, joka roikkuu seinällä ensimmäisessä näytöksessä, pitää laueta viimeisessä. Pelkään, että tšehovilainen ajattelu hallitsee naapurin valtaapitävän klikin ajatusmaailmaa…

On miltei uskomatonta, miten Putin onnistui vähässä ajassa myymään kuvan mahtavasta Venäjästä ja sen kaikkialla vaanivasta mahdista sekä kotimaahan että ulkomaille.

Kun vielä kymmenisen vuotta sitten, en muista tarkkaa vuotta, venäläisiltä kysyttiin, tuleeko Venäjästä vielä joskus suurvalta, vastasi enemmistö kielteisesti. Nyt näyttävät monet uskovan, että siitä on jo tullut jopa supervalta, vaikka se itse asiassa on viime vuosina lähinnä taantunut.

Tiettyjä meikäläisiä lehtiä lukiessa saa jopa sen käsityksen, että Venäjä pirullisen ovelin keinoin hallitsee jopa vapaina itseään pitävien ihmisten ajattelua. Se luo kaikukammioita, joiden valheellisen hälyn mukaan valppautensa menettäneet ihmiset harhautuvat tukemaan sitä.

Bdi! Ole valpas, kehotti toinen venäläisen ajattelun klassikko ja merkittävä intellektuelli Kozma Prutkov maanmiehiään jo kauan sitten ja tämä kehotus on siitä pitäen yhä uudelleen toistunut tuossa maassa. Miksi ei sitten meillä?

SITRA:n Venäjä-strategia vuodelta 2005 otti tavoitteekseen Suomen ja Venäjän strategisen kumppanuuden. Sen laskettiin olevan molemminpuolisesti edullista.

Sen jälkeen suuri isänmaamme on ajautunut Venäjän kanssa pitkittyvään vastakkainasetteluun, joka on vahvistanut yleisvaltakunnallista ajattelua pienessä kotimaassamme aivan ennenkuulumattomassa määrin. Meillähän on ja kuuluu olla nyt uusi, imperiaalinen identiteetti. Monet vauhkoontuneet yksilöt ovat jo nähneet sodan häämöttävän lähikulmilla ja kiirehtineet aseiden hankkimista, ettei myöhästyttäisi koko tapahtumasta.

Eipä tästä nyt taida mitään niin dramaattista tulla, mutta Venäjä-kortti taitaa joka tapauksessa olla meillä se vahvin argumentti yleisvaltakunnallisen ajattelun puolesta. Joka siitä poikkeaa, on rintamakarkuri. Näin meillä.

 Isänmaamme onni on kuulua EU:hun/lle, julistetaan kaikkialla. Tätä epäilevät ovat meikäläisten imperialistien mielestä ”niitä voimia”, jotka on hinnalla millä tahansa pidettävä kurissa. Yhtä kuolemantanssia se on tämä paikallinen patriotismi.

Vanha, ylevä englantilainen ajatelma kuuluu: ”Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tätä on pilkattu ja tulkittu hurraa-patriotismiksi, joka viis veisaa oikeudesta. Tärkeintä muka on vain oman maan menestys.

Jos koko lauseen viitsii lukea, huomaa, että kysymys ei ole tästä, vaan siitä, että patriootti ottaa vastuuta oman maansa tekemisistä ja kärsii, mikäli se on väärässä. Silloin hänen velvollisuutensa on reagoida, sillä se on nimenomaan hänen oma maansa eikä mikä tahansa maa.

Pystymmekö suhtautumaan samalla asenteella yhteiseen imperiumiimme, jonka politiikkaan emme käytännössä voi mitään vaikuttaa, ihan riippumatta siitä, missä pöydissä me istumme?

Ehkä se joka tapauksessa olisi velvollisuutemme. Jos EU toimii hölmösti tai tekee väärin tai vääryyttä meille tai muille, on velvollisuutemme siihen reagoida, niin että se Brysselissäkin kuuluu.

Ellei se lainkaan kuulu eikä metropoli lotkauta korvaansa, alkaa periferia pian hautoa omia juoniaan ja odottaa imperiumin hajoamisen hetkeä. Hajoaminen ei ole suinkaan pois suljettu asia, vaan hyvinkin mahdollinen, etten italialaisittain sanoisi possibilissimo.

Pian saattaa koittaa aika, jolloin kansallista näkökulmaa ei meilläkään enää pidetä rikollisena tai takapajuisena, vaan aivan luonnollisena. Tätä on Euroopassa jo liikkeellä.

Mikäli EU onnistuu korjaamaan itseään ajan vaatimusten mukaiseksi, sille voi povata lisää elinpäiviä. Jos se erehtyy pakkovallan ja (sit venia verbis!) imperialistisen kiukuttelun tielle, voi kunniaton loppu hyvälle idealle olla häämöttämässä.