Yleisvaltakunnallinen ajattelu
Niin sanotun
Venäjän vallan loppuaikoina suomalaisia syytettiin usein yleisvaltakunnallisen ajattelun puutteesta. Syytä olikin.
Suomalaisilla oli huomattavan paljon etuja, joita muilla keisarikunnan
kansoilla ei ollut. Voitiin perustellusti väittää, että Suomi,
suuriruhtinaanmaa, sorti Venäjää, keisarikuntaa, kukoisti sen kustannuksella.
Sen taakkoja se ei kuitenkaan ilmoittautunut kantamaan.
Itse asiassa
keisarikunnan patriootit epäilivät, että Suomi sopivalla hetkellä saattaisi
irrottautua Venäjästä ja rikkoa uskollisuudenvalansa keisarille, niin kuin se
aikoinaan oli rikkonut sen kuninkaalleen.
Suomalaiset
olivat luihuja ja petollisia. Heidän aseensa ei ollut miekka, kuten jo heidän
kansanrunoutensakin todisti, vaan poppakonstit ja tietenkin myös tikari. Sitä
sieti Venäjän varoa. Näin siis yleisvaltakunnallisesti ajattelevat venäläiset.
Mutta mitä
niille tsuhnille oikein oli tehtävä? Imperialistien mielestä ansaitsemattomat
etuoikeudet oli ainakin peruutettava, olihan hullua, jos yksi rajamaa sai
poimia rusinat pullasta ja nauttia mahtavan Venäjän tarjoamista eduista
antamatta omaa, kohtuullista panostaan sen hyväksi: rahaa ja sotilaita.
Suomen
sotilasrasitus tiedettiin kovin kevyeksi. Samaan aikaan kuitenkin suomalaiset
herrastelivat keisarikunnan viroissa ja vetäytyivät sitten lepäilemään
laakereillaan helppoja ja hyväpalkkaisia sinekuureja
hoitaen. Eipä Suotta Suomessa ollut niin monta lääniä. Maaherroja tai ainakin
virkoja tarvittiin…
Modernisaatiossa,
yhteiskunnan ja talouden nykyaikaistumisessa Suomi oli 1800-luvun
jälkipuoliskolla ajanut emämaan ohi. Keskimääräinen elintasokin nousi yli venäläisen.
Eipä ollut imperialistin helppo katsella tuota menoa.
Kaiken
kukkuraksi lisättiin parasiittimaiseen riistoon valtaväestöön kohdistuva
syrjintä ja jopa pilkka ja viha. Kun kerrankin suoraselkäinen venäläinen mies,
Bobrikov, meni panemaan asiat paikalleen, hänet murhattiin. Muitakin veritöitä
tapahtui ja maa oli täynnä aseita ja pommeja, kuten tiedusteluraportit
osoittivat.
Lainsäädännön
kohtuullistamiseen suomalaiset reagoivat uskomattomalla uppiniskaisuudella ja
huusivat vielä apuun saksalaisia ja brittejä, joiden oma käytös Irlannissa ja
Elsass-Lothringenissa poikkesi venäläisten Suomessa harjoittamasta
silkkihansikaspolitiikasta kuin yö päivästä.
Kun venäläinen
uskalsi Suomessa korottaa äänensä, sai hän vastaansa röyhkeitä uhkailuja: pieni
maa voi olla kova pala isollekin. Muistakaa Japania…
Ja Pietarin ja
Moskovan imperialistien sappi kiehui tuota pullistelua kuunnellessa. Mikä
kiittämättömyys! Mikä röyhkeys! Pitikö Suomi valloittaa uudelleen? Oliko
suomalaisten ”veri laskettava”, että ne saataisiin ruotuun?
Pietarissa ei
ehditty tehdä paljon mitään paria lakia lukuun ottamatta. Maailmansodan alettua
päätettiin sitten viimein viedä Suomessa läpi suuri venäläistämisohjelma, joka
vuoti julkisuuteen.
Samaan aikaan
suomalaisetkin tekivät johtopäätöksensä. Aivan samaan aikaan lausuttiin
jääkäriliikkeen syntysanat.
Lopputuloksen
tiedämme nyt, vaikka se aikoinaan oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.
Oikeastaan se ei ollut lainkaan todennäköinen. Ääneen sitä ei tietysti kukaan
uskaltanut ennustaa.
Venäjän murskatappio,
yhtenä ympärysvalloista ja sen jälkeinen hajottaminen oli oikeastaan mahdoton
ajatus ja myös jäi toteutumatta. Venäjä hajotti sitten kuitenkin itse itsensä
ja se lankeemus oli paljon syvempi kuin mikään tappio sodassa. Silloin ja vain
silloin koitti Suomen hetki, kuten suurvenäläiset sovinistit olivat ennustelleetkin,
ehkä itsekään asiaan uskomatta.
Tämä kaikkihan
on sangen tunnettua. Usein tosin asioita katsotaan Suomen näkökulmasta, mutta
siihen on meillä ollut luonnolliset syynsä. Oma näkökulmamme maailman asioihin
oli vaatimattomana ylellisyytenämme silloin kerran ja täällä kotimaassa sitä
pidettiin sallittuna, vaikka Pietarissa paheksuttiin.
Juuri tämä yleisvaltakunnallisen näkökulman puute
on oikeastaan aina ollut se, mistä suomalaisia on kritisoitu ja traditio jatkuu
yhä.
Sittemmin Neuvostoliitossa
oli paljonkin niitä, jotka yhä uudelleen ylistivät suurta kotimaataan, jonka
yhteydessä heidän pieni synnyinmaansa vain ja ainoastaan saattoi kukoistaa.
Miten paljon apua suuri Venäjän kansa olikaan antanut veljeskansoilleen!
Luulen, että noissa huudahduksissa oli aitoakin tunnetta.
Meillä ei
yhteinen kansa koskaan joutunut todella sisäistämään yleisvaltakunnallista ajattelua
eli imperiumin näkökulmaa ennen Kekkosen aikaa ja tuskin edes silloin. Toki
tietyt valveutuneet yksilöt, kuten Lars Gabriel von Haartman saattoivat jo
1800-luvun puolivälissä aivan vilpittömästi todeta, että ”isänmaani onni on
kuulua Venäjälle”. Näkemys oli aikoinaan jopa hyvin perusteltu.
Huonosti
perusteltu ei ollut myöskään snellmanilais-vanhasuomalainen ajatus
keisarikunnan intressien huomioimisesta Suomessa, mistä vastapalveluksena
saattoi odottaa sisäistä itsenäisyyttä ja säädyllistä suhtautumista. Eihän keisarikunnallakaan
ollut intressejä pilata asiaansa menemällä liian pitkälle.
Paasikiven ja Kekkosen
aikana sama reaalipoliittinen peruskatsomus vietti voitonjuhliaan. Osa kansaa
eli ”tietyt piirit” vastustivat aina ystävyyspolitiikkaa, mutta juuri niiden
kurissa pitämisestä voitiin vallanpitäjiä ja koko maata palkita. Niin myös koko
kansa sai oppia ajatuksen suuresta symbioosista.
Ei se huono
näkemys ollutkaan, ainakaan sikäli, että se tuotti runsain mitoin kaikkea
sellaista, mitä ihmiset saattoivat valtioltaan odottaa. Oli rauhaa ja rahaa,
työtä ja toimeentuloa. Elettiin omillamme kuin herran kukkarossa eikä itärajan
yli tullut kuin ryhmissä hyvin vahdittuja ja kilttejä turisteja, jotka aina
pian palasivat kotiinsa.
Itse asiassa
yleisvaltakunnallinen ajattelu voitiin tuolloin huoletta delegoida maan
poliittiselle johdolle ja keskittyä ihan tavalliseen, ahdaskatseiseen
patriotismiin. Oman maan edun asettaminen muiden edelle tuntui itse asiassa
luonnolliselta eikä siitä kukaan edes moittinut. Kenenkäs etua meidän olisi
pitänyt ajaa?
Asiathan ovat
muuttuneet. Jo neljännesvuosisata sitten meitä heräteltiin patrioottisesta
horroksesta muistuttaen, ettei EU salli sitä, että jokin maa poimii vain
rusinoita pullasta.
Sanoiksi ei muistaakseni
yleensä hahmoteltu sitä taustalla häämöttävää korollaaria, jonka mukaan
periferian normaali ja luonnon säätämä kohtalo on juoda katkera kalkki
metropolin puolesta. Joka tapauksessa vain näin menetellen yhteinen hyvä
maksimaalisesti lisääntyy.
Molemmilla on
omat velvollisuutensa siinä kuin oikeutensakin. Itse kunkin on vain osattava
oikein ymmärtää oma osansa. Mitenpä Marx sanoikaan: vapaus on välttämättömyyden
tietoista hyväksymistä. Ei mitään muuta vapautta ole.
Nyt on sitten
koittanut aika, jolloin akanat erotetaan jyvistä ja vuohet lampaista. Ne, jotka
ajattelevat yleisvaltakunnallisesti, eivät voi hyväksyä sitä, että jotkut maat,
kuten omamme, voisivat sooloilla kysymyksissä, jotka koskevat koko EU:ta.
”Tämä peto on
erityisen ilkeä: se puolustautuu, kun sen kimppuun hyökätään”. Näin kuvasivat
1800-luvun sankarimatkailijat villeissä viidakoissa kohtaamiaan outoja otuksia.
Samaan tapaan
näyttävät nyt suhtautuvan suuren isänmaan
kannattajat paikallisen patriotismin purkauksiin. Kuinka on mahdollista,
etteivät monet pysty ymmärtämään kokonaisuuden etua, vaan tuijottavat omaansa?
Onko kyseessä luihu ja epäreilu
epälojaalisuus, kuten asian laita oli imperialistien mielestä Suomessa
1900-luvun alussa, vai johtuuko kaikki vain primitiivisestä rasismista? Onko
takana kukaties joitakin suorastaan nativistisia
kuvitelmia patriotismin luonnollisuudesta ja sallittavuudesta? Paha juttu joka
tapauksessa!
Itä-Euroopan
mailla on pitkältä ajalta kokemusta imperiumissa elämisestä. Silloin joutuu
helposti jyrätyksi, ellei ole valppaana ja pistä tarvittaessa uhkaa toista
uhkaa vastaan.
Ne ovat
herättäneet huomiota itsenäisyydellään ja on ollut jopa puhetta niiden
erottamisesta EU:sta. Sepä olisi rangaistus! Sitä eivät ensimmäistä
maailmansotaa edeltäneen ajan keisarikunnat hoksanneetkaan. Mutta nyt jäsenmaat
taitavatkin lähteä ihan omasta halustaan.
Englanti lähtee.
Lähteekö Italia? ”Jos EU hajoaa, ei
kukaan itke”, väittää Wolfgang Streeck Die
Zeitissä. Britannia on jo irronnut
ja Italiakin lohkeamassa. EU on liian heikko pitääkseen osistaan kiinni ja
liian vahva salliakseen osilleen riittävästi itsenäisyyttä niiden omien etujen
näkökulmasta.
Voisikohan hesarissakin joskus olla jokin vastaava
juttu? Pystyisikö sitä kuvittelemaan? Kyllä sellainen taitaisi olla meillä
ajatusrikos.
Luulenpa sentään,
että kyllä kaikki imperialistit tuosta hajoamisesta vähintään harmistuvat.
Saksalle muutos tuskin suuria merkitsee sikäli, että sen ääntä kyllä nytkin
kuunnellaan ja sen etuja ajetaan. EU:n hajoamisesta toki maan valtapiiri
kapenee, mitä ei varmasti toivota. Ja sitten ovat ne kohortit tai paremminkin
kai legioonat, jotka koostuvat Brysselin byrokraateista. Niitähän on siinä
Baabelissa joka maasta.
Mutta jäävätkö
ne irronneet valtiot sitten saalistavan Venäjän suupaloiksi vai mitä niille
oikein tapahtuu? Tämän aamuinen hesari kertoo, että kaksi korvettia on matkalla
Mustalta mereltä Itämerelle. Niillä on ohjuksia, jotka kantavat koko Skandinaviaan.
Mitä ne aikovat niillä tehdä, kysyy lehti retorisesti.
Autan vähän. Ne
aikovat laukoa ne koko Skandinaviaan. Jo venäläisen ajattelun suuri klassikko Tšehov
sanoi, että pyssyn, joka roikkuu seinällä ensimmäisessä näytöksessä, pitää
laueta viimeisessä. Pelkään, että tšehovilainen ajattelu hallitsee
naapurin valtaapitävän klikin ajatusmaailmaa…
On miltei
uskomatonta, miten Putin onnistui vähässä ajassa myymään kuvan mahtavasta
Venäjästä ja sen kaikkialla vaanivasta mahdista sekä kotimaahan että
ulkomaille.
Kun vielä kymmenisen
vuotta sitten, en muista tarkkaa vuotta, venäläisiltä kysyttiin, tuleeko
Venäjästä vielä joskus suurvalta, vastasi enemmistö kielteisesti. Nyt näyttävät
monet uskovan, että siitä on jo tullut jopa supervalta, vaikka se itse asiassa
on viime vuosina lähinnä taantunut.
Tiettyjä
meikäläisiä lehtiä lukiessa saa jopa sen käsityksen, että Venäjä pirullisen
ovelin keinoin hallitsee jopa vapaina itseään pitävien ihmisten ajattelua. Se luo
kaikukammioita, joiden valheellisen hälyn mukaan valppautensa menettäneet
ihmiset harhautuvat tukemaan sitä.
Bdi! Ole valpas, kehotti toinen
venäläisen ajattelun klassikko ja merkittävä intellektuelli Kozma Prutkov maanmiehiään jo kauan
sitten ja tämä kehotus on siitä pitäen yhä uudelleen toistunut tuossa maassa.
Miksi ei sitten meillä?
SITRA:n Venäjä-strategia
vuodelta 2005 otti tavoitteekseen Suomen ja Venäjän strategisen kumppanuuden. Sen laskettiin olevan molemminpuolisesti
edullista.
Sen jälkeen suuri isänmaamme on ajautunut Venäjän
kanssa pitkittyvään vastakkainasetteluun, joka on vahvistanut yleisvaltakunnallista
ajattelua pienessä kotimaassamme aivan ennenkuulumattomassa määrin. Meillähän
on ja kuuluu olla nyt uusi, imperiaalinen identiteetti. Monet vauhkoontuneet
yksilöt ovat jo nähneet sodan häämöttävän lähikulmilla ja kiirehtineet aseiden
hankkimista, ettei myöhästyttäisi koko tapahtumasta.
Eipä tästä nyt
taida mitään niin dramaattista tulla, mutta Venäjä-kortti taitaa joka
tapauksessa olla meillä se vahvin argumentti yleisvaltakunnallisen ajattelun puolesta. Joka siitä poikkeaa, on
rintamakarkuri. Näin meillä.
Isänmaamme onni on kuulua EU:hun/lle,
julistetaan kaikkialla. Tätä epäilevät ovat meikäläisten imperialistien
mielestä ”niitä voimia”, jotka on hinnalla millä tahansa pidettävä kurissa.
Yhtä kuolemantanssia se on tämä paikallinen patriotismi.
Vanha, ylevä
englantilainen ajatelma kuuluu: ”Our
Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the
right; but right or wrong, our country!”
Tätä on pilkattu
ja tulkittu hurraa-patriotismiksi, joka viis veisaa oikeudesta. Tärkeintä muka on
vain oman maan menestys.
Jos koko lauseen
viitsii lukea, huomaa, että kysymys ei ole tästä, vaan siitä, että patriootti
ottaa vastuuta oman maansa tekemisistä ja kärsii, mikäli se on väärässä.
Silloin hänen velvollisuutensa on reagoida, sillä se on nimenomaan hänen oma
maansa eikä mikä tahansa maa.
Pystymmekö
suhtautumaan samalla asenteella yhteiseen imperiumiimme, jonka politiikkaan
emme käytännössä voi mitään vaikuttaa, ihan riippumatta siitä, missä pöydissä
me istumme?
Ehkä se joka
tapauksessa olisi velvollisuutemme. Jos EU toimii hölmösti tai tekee väärin tai
vääryyttä meille tai muille, on velvollisuutemme siihen reagoida, niin että se
Brysselissäkin kuuluu.
Ellei se
lainkaan kuulu eikä metropoli lotkauta korvaansa, alkaa periferia pian hautoa omia
juoniaan ja odottaa imperiumin hajoamisen hetkeä. Hajoaminen ei ole suinkaan
pois suljettu asia, vaan hyvinkin mahdollinen, etten italialaisittain sanoisi possibilissimo.
Pian saattaa
koittaa aika, jolloin kansallista näkökulmaa ei meilläkään enää pidetä
rikollisena tai takapajuisena, vaan aivan luonnollisena. Tätä on Euroopassa jo
liikkeellä.
Mikäli EU
onnistuu korjaamaan itseään ajan vaatimusten mukaiseksi, sille voi povata lisää
elinpäiviä. Jos se erehtyy pakkovallan ja (sit
venia verbis!) imperialistisen kiukuttelun tielle, voi kunniaton loppu
hyvälle idealle olla häämöttämässä.
WAUTZI!
VastaaPoistaKovin on somimoilleen saatu mahtumaan
rivien väliin sielua mellevästi hivelevää.
Meillä on jo työväenpuolue ilman sosialismia, tilalla nationalismia. Pikkusen hienosääntöä niin ne saadaan taas naitettua yhteen.
VastaaPoistaEU-imperiumi on merkillinen rakennelma ideologista vasemmistolaisuutta ja valtiofeminismiä yhdistettynä sekulariin humanismiin, mutta silti myös talouseliitin raakaa kvartaalikapitalismia.
VastaaPoistaVarsin sekava seurakunta siis ja korjauskelvottomaksi lie rappeutunut? Vaikuttaa kovin elinkelvottomalta tämä sekasikiö EU.
EU:n ongelmien syvetessä voimistunee entisestään harhautukseksi tarkoitettu ulkoisen vihollisen hysteerinen osoittelu. Oma valtamediamme on jo tehnyt älyllisen itsemurhan venäjäsitäjatätä vauhkomisellaan. Aivan Ruotsin esimerkin mukaisesti kylläkin.
Euroopan Unionin tunnuslause ”Moninaisuudessaan yhtenäinen” kiteyttää tarkoituksen tehdä työtä rauhan ja hyvinvoinnin ja monikulttuurisuuden puolesta. Silti keisariajan Venäjä taisi olla lähempänä EU:n ihannetta kuin EU itse. Sen sijaan Neuvostoliitolla ja EU:lla on enemmän yhtäläisyyksiä mm lainsäädännössä, byrokratiassa, päätöksenteon ja johtajien etääntymisestä kansasta. EU:n subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate (alueiden komitea) vie julkisen vallan päätökset mahdollisimman lähelle ihmisiä ja alhaisimmalle mahdollisimmalle päätöksentekotasolle. Siksi ihmisillä onkin edessään erilaista säädösrasismia (GOST-standart) mm kumisaappaiden mukana käyttöohjeet 12 kielellä, viinikaapin käyttötarkoitus, korkokenkien käyttösäädös, ruokatavaran hinnoittelukielto kappalemäärän mukaan, kuntien erilaiset käyttösuunnitelmat koulujen ja nuorten globalisaatiokasvatuksesta ateria- ja siivouspalveluiden yms verkostointiin, hankintalaki, ilmapallojen puhaltamisen (8 v), vappupillien (14v) ja tähtisädetikkujen (18v) käyttöikärajat. Rekkojakin Suomessa kavennettiin 5 cm oikeaan 2,55 m normikapeuteen kustannuksista välittämättä ja puukiukaan tuulenohjauslevy. Neuvostoliiton perustuslaissa 1956 oli kansoilla mahdollisuus (teoriassa) erota liitosta, vaikka siitä pääsi eroon vain liiton hajottua. EU:n kanssa on sama juttu, koska se ei pysty (halua) korjaamaan virheitään. Keisarin Venäjä, Neuvostoliitto ja EU o(li)vat liian heterogeenisia poliittisesti, uskonnollisesti, taloudellisesti, etnisesti, kielellisesti, finanssipoliittisesti pysyäkseen koossa. Uudet isänmaat ovat (jos ei palata demokraattisiin ja etnisesti homogeenisiin kansallisvaltioihin) suurpankit ja suuryritykset, joiden tarpeita EU ja sen jäsenvaltioiden johtajat palvelevat mm halpatyövoiman saantia ja kolonialismia edistämällä matu-teollisuuden kautta. Johtajat nöyristelevät joukkoviestimien edessä näkemättä ylihuomiseen, vaikka viestimet ovat menettäneet merkityksensä puolueettomina raportoijina. Ne kertovat yhtä totuutta, sitä , mitä kansalaiset eivät elä ja mikä löytyy aina sieltä, minne veroilla kerätty raha virtaa valvonnalta piilossa.
VastaaPoistaLäheisyysperiaatteen mukaan Suomen olisi myös viisainta olla kosiskelematta Natoa ja uskaltaa tehdä itsenäinen päätös jalkaväkimiinojen palauttamisesta ja ilmatorjunnan vahvistamisesta lentokonehankintojen sijaan. Sitovat sopimukset ovat johtaneet maailmansotiin kuin automaatti. Suomen on vihdoinkin uskallettava olla itsenäinen ja ajateltava omilla aivoillaan omaa etua.
Niin. Tämä nykyinen vaatimus asenteesta olla Venäjää vastaan mutta ei Suomen puolella on Kekkosen ajan ihmisestä todella hämmentävä. Yleisvaltakunnallista ajattelua, toden totta. Mitä pidemmälle suvaitsevaisuus etenee, sitä enemmän tarvitaan ulkopuolista vihollista. Liberalismi johtaa väistämättä sotaan ennen pitkää, ulkoisen vihollisen tarve muodostuu niin huutavaksi.
VastaaPoistaValtioliiton tai liittovaltio koossapitäminen on taitolaji. Ja kyllä se pahasti näyttää siltä, että EU:ssakaan sitä ei osata.
VastaaPoistaKuten autonomian aika opetti, Suomi oli hyvin lojaali Venäjän osa, kunnes alkoi panslavistien pyrkimys pakottaa kaikki samaan yleisvenäläiseen formuun. Eikä tämä samaan formuun pakottaminen ole yleensä missään hyviä tuloksia tuottanut.
Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta oli melkoisen kirjava luomus, joka kuitenkin toimi jokseenkin kohtuullisesti. Kunnes keisari sai päähänsä panna paikallisruhtinaat ruotuun ja synnytti siten 30-vuotisen sodan. Itävalta-Unkari oli melkoinen kansallisuuksien pakkopaita, joka olisi kai hajonnut jo aikaisemmin, ellei pakkopaitaa olisi väljennetty sen vertaa, että keisarikunnasta tehtiin kaksoismonarkia. Valitettavasti monoliitin (tai dualiitin) kehittäminen liittovaltioksi pysähtyi siihen ja vähemmistökansallisuuksien ongelmia pyrittiin ratkomaan sotimalla. Ja tuloshan oli se ensimmäinen maailmansota. Yhdysvaltain koossapitäminen väkivalloin lienee niitä harvoja tapauksia, jossa pakolla tapahtuva koossapitäminen on onnistunut. Ja se maksoi enemmän ihmishenkiä kuin Yhdysvaltain kaikki muut sodat yhteensä.
Silloin joskus, kun EU:takin voitin luonnehtia menestystarinaksi, siellä vannottiin subsidiariteettiperiaatteen nimiin. Termi on sanahirviö, muta periaate on hyvä. Sen mukaan päätökset pitää tehdä mahdollisimman lähellä niiden toteuttamisalueita. Keskitettyyn ja yhtenäiseen päätöksentekoon pitää viedä vain sellaiset asiat, joista sillä on todistettavasti saatavissa selviä etuja. Tällä tavoin hyödynnetään paikallinen asiantuntemus ja säilytetään joustavuus. Ja kuten kaikki fysiikkaa opiskelleet tietävät, joustava rakenne on kestävä mutta jäykkä rakenne hauras ja murtuma-altis.
Espanjan siirtomaajärjestelmä pysyi kasassa kiitos noin 200 000 lain ja asetuksen. Siirtokuntia yhdisti se että kaikki vähät välittivät noista laista ja asetuksista.
PoistaOikeastaan jo ennen Suomen EU-jäsenyyttä oli Suomessa havaittavissa se työnjako mikä EU:ssa vallitsee. Oikeisto vähät välitti kulttuuripolitiikasta ja jätti sen surutta vasemmistolaisille hörhöille temmellyskentäksi. "Jumalan teatterikin" oli lähinnä viihdettä. Sen sijaan oikeisto fokusoi taloutta (joskin vasemmistolla oli ay-liike jarruna).
VastaaPoistaEU:ssa edistyksellinen vasemmisto meuhkatkoon maailmanparantamisessa mutta oikeisto pitää huolen siitä että markkinakuri säilyy. USA:ssakin talouselämälle on homot, perheet, moraaliarvot ja kannabis yhdentekeviä. Päinvastoin näillä marginaalivoitoilla vasen siipi yrittää piilotella uskovaisiltaan sen miten pahasti on tullut reaalitaloudessa turpiin. Ja hyvin menee kusetus läpi.
Seuraavassa hallituksessa vihreät ja vasemmistoliitto noudattavat melko lailla sitä politiikkaa mitä nyt oppositiossa arvostelevat. Jotain maailmaasyleileviä juttuja jätetään heille palkkioksi ja jonkilaisiksi amuleteiksi. Kansa näyttää sopeutuneen EU-järjestelmään aika hyvin. Rettelöijät saavat yhtä vähän todellista kannatusta kuin jääkäriliike vuosina 1914-16. Vaisua on noste.
Jos 1900-luvun alun rettelöijiin lasketaan mukaan sosiaalidemokraatit, oli imperiumin vastustajia paljon enemmän.
PoistaNykypäivän ongelma on mielestäni se, että poliittinen johtomme on täysiä vellihousuja, visiottomia virkamiespersoonia. Jos esille nousee jokin poliittis-moraalinen ongelma, rientävät poliitikot hakemaan vastauksia EU:lta, YK:lta, pekkahimasilta ja ruotsalaisilta sen sijaan, että itse pohtisivat kansakunnan etua.
Viimeisin tahdottomuuden ilmaus oli niiden 250 eritrealaisten siirto Italiasta Suomeen. Vaikka jäsenmaiden enemmistö sabotoi näitä siirtoja, niin virkamiehet Suomessa kyllä noudattavat metropolin tahtoa...
Taisi tämä siirtely muuten olla se asia, josta tahdoton Suomi äänesti tyhjää Euroopan neuvostossa?
Tämän se teetti, kun hippejä ei pantu aikanaan oikeisiin töihin. EU on 60-lukulainen sekasikiö.
VastaaPoista”On miltei uskomatonta, miten Putin onnistui vähässä ajassa myymään kuvan mahtavasta Venäjästä ja sen kaikkialla vaanivasta mahdista sekä kotimaahan että ulkomaille.”
VastaaPoistaMiten Putin onnistui? Putin on vain чиновник eli tuhatvuotisen Bysanttilais-Moskovalaisen imperiumin eli jäävuori-imperiumin huipun presidentti.
Miten Putin onnistui vähässä ajassa myymään kuvan mahtavasta Venäjästä? Itse asiassa sen teki Bysanttilais-Moskovalainen imperiumi jo vuosisatojen ajan. Kuuluisa Adam Smith kertoi miten kansat kehittyvät taloudellisesti. Moskovassa ei haluttu ajatella kansoja vaan ainoastaan imperiumia. Kansat oli alistettava imperiumille.
Venäläiset aristokraatit Pariisissa kantoivat filosofi Marxia käsillään vuosina 1843-1844 ja yhdessä he keksivät miten imperiumi pystyy alistamaan kansat: yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti.
Idea toimi neuvostovallan aikana kautta maailman, koska siihen sijoitettiin paljon resursseja.
Neuvostoidean luhistumisen jälkeen kuvaa mahtavasta Venäjästä on myytävä uusilla konsteilla: Pridniestrin neuvostotasavalta, Abhazian neuvostotasavalta, Ossetian neuvostotasavalta, Krimin neuvostotasavalta, Itä-Ukrainan neuvostotasavalta, Eestin Narva-kaupungin neuvostotasavalta, jne.
Italian kokoiselta taloudelta se onnistuukin aivan loistavasti. Ei pidä unohtaa sitäkään, että Venäjän pimeä/harmaa talous on ehkä Euroopan kokoinen.
..kantoivat Marxia käsillään.... too lause on tullut jo muutamaan kertaan huomioiduksi kommeneissa. Miksi Marxia piti kantaa? ... ja käsillään? Oliko Marx "kultatuolissa" istuvassa asennossa vai seisovassa? Oliko peräti makuullaan ? Saappaat edessä?
VastaaPoistaNimim. Heräsipä kysymys.
"..kantoivat Marxia käsillään.... too lause on tullut jo muutamaan kertaan huomioiduksi kommeneissa. Miksi Marxia piti kantaa?"
PoistaSe on Marxin oma käsite, joka näkyy allaolevista englannin- ja venäjänkielisen kirjeen teksteistä. Suomeksi mainittua ei julkaistu, varmaankin stalinistisen prof Vesa Oittisen tahdosta.
Kantaa käsillään / носить на рукаx / waited on me hand and foot.
Kirjeessään Ludwig Kugelmanille 12.10.1868 Karl Marx kirjoitti:
“It is an irony of fate that the Russians, against whom I have been fighting incessantly for 25 years, not only in German, but also in French and English, have always been my ´patrons´. In 1843-1844 in Paris, the Russian aristocrats there waited on me hand and foot. My book against Proudhon (1847)… have nowhere had such good sales as in Russia. And the first foreign nation to translate Capital is Russia. Yet not too much should be made of all this. The Russian aristocracy are educated, in their youth, at German universities and in Paris. They always yearn for the most extreme the West has to offer. It is pure gourmandise, like that practiced by part of the French aristocracy during the 18th century. Ce n’est pas pour les tailleurs et les bottiers ( It is not for tailors or cobblers) as Voltaire said at the time about his own Enlightenment.”
(“Marx to Ludwig Kugelmann”. K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)
«По какой-то иронии судьбы именно русские, на которых я в течении 25 лет неустанно нападаю не только в немецкой, но и францусской, а также английской прессе, всегда были моими «доброжелателями». В 1843-44 гг., в Париже, русские аристократы носили меня на руках. Мое сочинение против Прудона (1847 г.), а также книга, вышедшая у Дункера (1859 г.) нигде не нашли такого большого сбыта, как в России. И первая чужеземная нация, которая переводит «Капитал», это – опять-таки русская. Но этому нельзя придавать большого значения. Русская аристократия в молодые годы учится в немецких университетах и в Париже. Она жадно набрасывается на самое крайнее, что ей в состоянии дать Запад. Для нее это – просто тонкое лакомство. Такое же явление мы встречаем и среди францусской аристократии в XVIII столетии. Как говаривал тогда Вольтер о своей просветительской деятельности: «Ce n’est pas pour les tailleurs et les bottiers (это не для портных и не для сапожников)».
(Д. Рязанов. Карл Маркс и русские люди сороковых годов. Москва, 1919, С. 4.; К. Маркс, Ф. Энгельс. Сочинения, Том 32, Москва, 1964, С. 472.)
Miksi Marxia piti kantaa? Koska hän lupautui luomaan uuden ideologian kapitalismin tuhoamiseksi. Venäläiset olivat Marxin mesenaatteja aina ja myöhemmin Engelsin.
Venäläiset olivat Marxin mesenaatteja aina ja myöhemmin Engelsin.
PoistaEngelsistä tuli maailmansotien järjestäjän expertti:
Marx in December 1847: (proletaarisen vallankumouksen täytyy lyödä miekat yhteen vastavallankumouksen kanssa maailmansodassa) “…every revolutionary upheaval… must fail until the revolutionary working class is victorious, that every social reform remains a utopia until the proletarian revolution and the feudalistic counter-revolution measure swords in a world war.” (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, pp. 197-198.
Marx in December 1848: (ainoastaan maailmansota voi kaataa vanhan Englannin) ”And only a world war can overthrow the old England … But any European war in which England is involved is a world war…” (Ibid., Vol. 8, p. 215.
Engels in 1849: (seuraava maailmansota tulee pyyhkäisemään maan päältä ei ainoastaa taantumukselliset luokat , vaan myös kokonaiset vastavallankumoukselliset kansat. Siitäkin tulee askeleteenpäin.) “The next world war will result in the disappearance from the face of the earth not only of reactionary classes and dynasties, but also of entire reactionary peoples. And that, too, is a step forward”. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, p, 238.
Marx in 1850: (proletariaatin nousu Ranskassa tulee johtamaan maailmansotaan) “…every fresh proletarian upheaval in France directly involves a world war.” (Ibid., Vol. 10, p. 70.
Marx in 1870: (tällainen sota Nro 2 johtaa sosiaaliseen Venäjällä) ”What the Prussian jackasses do not see is that the present war is leading just as inevitably to a war between Germany and Russia… And such a war No. 2 will act as the midwife of the inevitable social revolution in Russia”. (Ibid., Vol. 44, p. 57.
Engels in 1879: (tämänkaltainen sota johtaa valtaviin onnettomuuksiin, mutta niistä syntyy uusi puolue, joka syntyy kaikkialla Euroopassa ja joka ei tule epäilemään, kuten nykyiset naurispäät ) “A war such as that would, for us, be the greatest of misfortunes; it might set the movement back by twenty years. But the new party that must surely emerge from it at last would, in all European countries, be freed of a host of hesitations and pettinesses such as presently hamper the movement everywhere”. (Ibid.,Vol. 34, pp. 431-432.
Engels in 1887: (maailmansota ja siitä johtuvat nälkä, sairaudet ja barbarism…tulevat luomaan edellytykset työväenluokan lopulliselle voitolle) “…a world war, moreover, of an extent and violence hitherto unimagined… famine, disease, the universal lapse into barbarism, both of the armies and the people… Only one consequence is absolutely certain: universal exhaustion and the creation of the conditions for the ultimate victory of the working class”. (Ibid., Vol. 26, p. 451.
Engels in 1890: (Maailmansota? Sen sytyttäminen on lasten leikkiä) “A war? Child´s play to launch one. But what would become of it once launched defies the imagination… It is well known that peace persists only thanks to the unending revolution in weapons technology… incalculable prospects of the only war now still possible, a world war.” (Ibid., Vol. 27, p. 9.
Engels in 1895: (mikä tahansa sota maailmasodaksi…Kommunistinen manifesti julisti militaristisen proletariaatin tehtäväksi valloittaa...) “… by making any war other than a world war of unprecedented cruelty and absolutely incalculable outcome an impossibility… The Communist Manifesto had already proclaimed the winning of universal suffrage, of democracy, as one of the first and most important tasks of the militant proletariat.” (Ibid., p. 514-515.
Engelsistä tuli maailmansotien järjestäjän expertti:
PoistaEngels – teoretik. Moskva, 1970;
Abramov Ja. ”Engels kak vojennyj teoretik”. ”Voina i revoljutsija”, 1935, NN 11-12;
Popov K. ”Marksistskoe utshenie o voine v rabotah Engel´sa”. ”Istorik-marksist”, 1935, N 8-9;
Strokov A. ”Engel´s – velikij znatok vojennogo dela”. Kirjassa: F. Engel´s. Izbrannye vojennye proizvedenija. M., 1957;
Zierke G. Der General. Friedrich Engels, der erste Militärtheoretiker der Arbeitklasse. Leipzig, 1957;
Marxism-Leninism on War and Army. Progress Publishers, Moscow, 1972.
Engels aavistelijana kommunistisista hyppäyksistä
PoistaKuten tunnettua Engelsillä ei ollut mitään tekemistä Marxin Kommunistisen puolueen manifestin kanssa, joka ilmestyi vuonna 1848 (lukekaa manifestin kaikki esipuheet). Vuonna 1853 Engels kirjoitti:
”Aavistelen, että jonakin kauniina päivänä meidän puolueemme joutuu osallistumaan hallitusvastuuseen, kaikkien muiden puolueiden neuvottomuuden ja velttouden ansiosta, jotta loppujen lopuksi voitaisiin panna toki toimeen asioita, jotka eivät ole suoranaisesti meidän, vaan yleivallankumouksellisuuden ja erityisesti pikkuporvariston eduksi; siinä tilanteessa meidän on pakko proletaaristen joukkojen painostamana, omiin enemmän tai vähemmän väärin tulkittuihin, enemmän tai vähemmän intohimoisesti puoluetaisteluissa esiin vedettyihin ja painettuihin lausuntoihin ja suunnitelmiin sitoutuneina, tehdä kommunistisia kokeiluja ja hyppäyksiä, joista itse tiedämme parhaiten, miten epäajankohtaisia ne ovat. Tällöin mennään päättömyyteen – toivottavasti vain ruumiillisesti – taantumus valtaa alaa ja kunnes maailma kykenee tekemään sellaisesta historiallisen arvion, meitä pidettäisiin paitsi hirviöinä, mikä meille olisi yhdentekevää, myös pässeinä, ja se on jo paljon pahempaa. En oikein oivalla miten muuten selvittäisiin... ja parasta on, että sellaisen tapauksen varalta puolueemme kirjallisuudessa on jo ennakolta puolueemme kunnia otettu huomioon historian edessä. (Marx, Engels 1976, 77)
Ennen sanottiin että yksi ministeri hoitaa omistajanohjausasioita, nyt sanotaan että itse pääministeri toimii omistajan ohjauksessa.
VastaaPoistaKuka kaipaa kansallista näkökulmaa? Ei monikaan universtaan ulkopuolella kaipaa nimiä Georg Henrik von Wright, Esa Saarinen, Ilkka Niiniluoto, Pekka Himanen.
VastaaPoistaJokainen on elämänkokemuksensa perusteella filosofi.
Keisarillisen Venäjän suhtautumista Suomeen voi ehkä ymmärtää kun miettii Ahvenanmaan asemaa Suomessa. Tosin silloin ei sentään tohdittu vaatia pakkosuomea kaikkiin Venäjön kouluihin.
VastaaPoistaÄlkää taas käsittäkö Suomea kuin tyypillistä länsimaista valtiota.
VastaaPoistaKyseessä ei ole mikään metsä, ainakaan ei talollisen metsä, eikä eteenkään mikään suomaalainen. Jos halutaan ymmärtää Suomen ulkopolitiikkaa, katsokaa sen sisään. Kyseessä on taas ja aina Suomen pitäminen ehjänä, yhdessä. Tarkemmin, kyseessä on myytin ylläpito. Tämä myytti erilaisesta ja oikeudenmukaisesta Isänmaasta tarvitsee pysyäkseen oikeita tai tekaistuja voittoja . Mistä ne torjuntavoitot hankitaan, on Suomen kannalta vain tekninen kysymys. Siksi Suomi ei voi koskaan pysähtyä, olla varomatta, koska Suomi, omistajaisäntien johdolla, ottaa "voittoja", mistä vaan pystyy. Se on kuin haikala, joka ei saa pysähtyä, tai se tukehtuu.
"Mikäli EU onnistuu korjaamaan itseään ajan vaatimusten mukaiseksi, sille voi povata lisää elinpäiviä. Jos se erehtyy pakkovallan ja (sit venia verbis!) imperialistisen kiukuttelun tielle, voi kunniaton loppu hyvälle idealle olla häämöttämässä."
VastaaPoistaSuattaapi olla.