Sensuroimattomia muistelmia
Геннадий Муравин, Нецензурные истории эстонского книгоиздания советского времени.
Таллинн, Издательство КПД 2016, 415 с.
Huomasin juuri,
etten ole muistanut kirjoittaa mitään vanhan ystäväni Gennadi Muravinin
muistelmista. Ne kuitenkin ansaitsevat huomiota, sillä kirjoittajalla, joka jo
on kunnioitettavassa iässä, on aivan huikea taival takanaan.
Hän muistaa
vielä Stalinin ajan ja sen suuruudet, joihin tutustui jo lapsena asuessaan
hotelli Luxissa. Neuvostoliiton, mukaan lukien Viron kulttuurielämään hän
tutustui journalistina hyvin monipuolisesti.
Sitä paitsi hän
työskenteli Moskovassa keskeisissä kirjallisuuslehdissä virolaisen kirjallisuuden
kääntäjänä. Ja teki vielä paljon muuta. Varsinaiselta koulutukseltaan Gennadi
on kuvataiteilija.
Gennadin
luentosarjat neuvostoelämän instituutioista olivat Renvall-instituutissa hyvin
suosittuja ja todella asiantuntevia.
Tämän kirjan
nimessä on sanaleikki, joka hyvin sopii kuvaamaan Gennadin huumorintajua.
Suoraan suomennettuna otsikko on ”Sensuroimattomia juttuja Viron
kirjankustannustoimesta neuvostoaikana”.
”Netsenzurnost” tarkoittaa venäjäksi kuitenkin myös suorasukaisuutta,
jossa on hävyttömyyden vivahde.
Niinpä
esimerkiksi netsenzurnaja bran on
käännettävä ruokottomaksi kiroiluksi. Jos siihen syyllistyy julkisella
paikalla, on luvassa sakkoja.
Sitä syntiä
kirjassa ei toki ole, luoja nähköön, mutta suorasukaisuutta kyllä riittämiin.
Otsikon
mukaisesti kirjoittaja keskittyy melkoisesti Virolaisen neuvostokirjallisuuden
historiaan. Sitä tunnen sen verran huonosti, etten ryhdy sitä enemmälti selostamaan.
Luulen kuitenkin, että kirjoittajan tuntien sieltä löytyy yhtä ja toista
sellaista, jota muualta saa turhaan hakea.
Olennainen
ongelma, jonka neuvostoajan kirjailijat kohtasivat, oli totalitaarinen valtio,
joka aivan häikäilemättä kehtasi vaati jokaiselta kunnioitusta ja nöyryyttä
itseään kohtaan. Monille asia ei ollut lainkaan vaikea, mutta toisille taas
sitäkin hankalampi.
Itse asiassa
tunnemme nykyään tuon asetelman jo kohtuullisen hyvin ihan omasta
ympäristöstämme. Meilläkin on jo pitkälle kehittynyt oikeinajattelun ihanne,
josta poikkeavat tuomitsevat itsensä kulttuurin marginaaliin.
Hankala puoli
tuossa poliittisessa korrektiudessa oli ja on, että sillä ei ole eikä voikaan
olla mitään selkeitä sääntöjä. Miltei mitä tahansa voidaan tulkita törkeäksi
normien rikkomiseksi, mukaan lukien vallitsevan todellisuuden ylenpalttinen
ihailu.
Vakavaksi
puutteeksi voidaan myös tulkita liiallinen neutraalius. Niin absurdia kuin se
onkin, eivät vain ajatukset, vaan jopa yksittäiset sanat saattavat olla
äärimmäisen vaarallisia. Olennaista on, että mihin tahansa voidaan puuttua
milloin tahansa. Laki ei kirjoittajaa suojele.
Neuvostoaikana,
kuten nytkin, parhaat kirjailijat eivät koskaan olleet systeemin laulajia, vaan
niin sanotusti problemaattisten teosten kirjoittajia. Heidän teoksiinsa
kohdistui valtava kysyntä ja he joutuivat aina tasapainoilemaan
portinvartijoiden viidakossa. Varsinainen sensuuri oli yleensä hankaluuksista
pienimpiä eivätkä kirjoittajat yleensä koskaan tienneet, kuka heitä sensuroi.
Muravin esittää
seikkaperäisesti yhden esimerkin, joka kuvaa systeemin toimintaa.
Virolainen Arvo
Valton oli kirjoittanut satiirisen novellin henkilöstä, jonka nimi oli
ukrainalaisittain Igor Filippenko. Igoria syytettiin toverioikeuydessa huliganismista,
mutta hän vastasi, että syy oli itse asiassa kollektiivissa, joka oli huonosti
huolehtinut hänen kasvattamisestaan. Toverioikeus hyväksyi näkemyksen.
Juttu
hyväksyttiin julkaistavaksi Junost-aikakauslehdessä,
joka ilmestyi Moskovassa Pravdan kustantamana valtavina painoksina, kuten
tuohon aikaan oli tapana.
Lehden
päätoimittaja ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin itse Boris Polevoi, joka oli
aikoinaan saanut Stalinin palkinnon esimerkillisenä pidetysä sankaritarinastaan
”Kertomus todellisesta miesten miehestä” (Povest
o nastojaštšem tšeloveke).
Kirja, joka käsitteli jalattoman lentäjän sankaritekoja ja rautaista tahtoa,
käännettiin heti myös suomeksi.
Polevoi
hyväksyi Valtonin novellin, mutta vaati, että sankarista piti tehdä virolainen
eikä ukrainalainen.
Niinpä
Muravin muutti hänen nimekseen Filipp Venelane. Sukunimeksi siis tuli
Venäläinen, joka ei meilläkään ole harvinainen, meillä tietenkin suomalaisessa
muodossa.
Kun
novelli ilmestyi ja Polevoi ymmärsi, mikä merkitys uudella nimellä oli, hän
suuttui hirmuisesti. Joku ystävällinen sielu oli näet häntä valistanut ja
kertonut, että näennäisesti viaton sukunimi kätkee taakseen kansallisen
eripuran lietsontaa ja venäläisyyden rienausta.
Syytetyksi
joutui heti Muravin, joka ei jaksanut lopulta kuunnella Polevoin haukkumista,
joka kohdistui haukkujan itsensä määräämään asiaan.
Muravin
sanoi ansioituneelle kulttuurin työntekijälle niin sanotusti suorat sanat, mikä
oli ennen kuulumaton majesteettirikos.
Se
tietenkin kostettiin ja Polevoi käytti kostossaan totalitaarisen järjestelmän
normaaleja menetelmiä eli ilmiantoja ja sai heti ”valppaat” ja aina valmiit
tahot taakseen.
Igor
Venelasen Muravin löysi edestään vielä monta kertaa, myös anoessaan lupaa
matkustaa Suomeen. Hänen uraansa kääntäjänä asia ei kuitenkaan lopettanut,
sillä hänen omat kaverinsa hyväksyivät toiminnan salanimellä.
Kaikessa
näennäisessä vähäpätöisyydessään tämäkin tapaus kuvaa harvinaisen kirkkaasti
sitä, miten totalitarismi toimi ja toimii.
Vailla
kirjoitettuja sääntöjä tai niitä tarpeen mukaan loputtomasti venyttäen tietyt
valtaan ihastuneet henkilöt ja heitä aina peesaavat pyrkyrit saavat mahdollisuuden
lähes loputtomaan mielivaltaan.
Neuvostoliitto,
joka perustui hierarkioiden purkamiselle ja kaikkien yhdenvertaisuudelle,
kehitti nopeasti täydellisen hierarkioiden järjestelmän, jossa ihmisen ranki
määräsi hänen asemansa yhtä selkeästi kuin tsaarin aikana. Vain univormut
olivat hieman yksinkertaisempia, mutta erilaiset kunnianosoitukset kertoivat
kyllä tarvittaessa, kuka on kuka.
Muravin
sai, harvinaista kyllä, tutustua useaankin varsinaiseen sensoriin, jopa hyvin
korkealla tasolla ja kertoo siitä kirjassaan. Sensuuriahan ei virallisesti edes
ollut, vaikka asian tiesivät kaikki. Kyseessä oli niin sanottu vahanuken
salaisuus (secret de polichinelle),
sekin systeemin tyypillinen piirre.
Tuon
yhteiskunnan todellisen sairauden ydin ei ollutkaan varsinaisesti tuo
(salainen) sensuuri, vaan se ideologia, jonka mukaan julkinen sana oli
ehdottomasti pidettävä joissakin tiukoissa rajoissa, joko kirjoittajien itsensä
toimesta tai sitten oikein ajattelevien aktivistien avulla.
Mitähän
me tästäkin opimme.
Opimme kysymään miksi suomenkieliseen mediaan johdonmukaisesti palkataan päätoimittajiksi naisia? Koska länsimainen ajattelun historia on miesten. Se korjataan lopettamalla ajattelu. Asetutaan eläinten tasolle. Se hallitsee mitä jalkojen välissä.
VastaaPoistaJos määrität kokonaisen sukupuolen pelkkänä "jalkovälinsä edustajana" ja sitä kautta "sen hallittavana" asettuen eläimen tasolle, niin enpä tiedä mitä sukupuolta itse "edustat" tai olet "edustamatta" eikä sillä väliä olekaan, vaan lähinnä tulet kertoneeksi vain ja ainoastaan itsestäsi sen, kuinka itsesi oikeastaan määrittelet sukupuolellisena olentona - ihmisenä. Oudoksun määritelmääsi, mutta koin sen tarpeeksi mielenkiintoisena vastatakseni. Joten kiitos sinulle kommentoija eläimellisten aivojeni inspiroimisesta. En itse kokenut kirjoitushetkellä olevani mitenkään jalkovälini vietävissä, ihan vaan vähän niinku fundeerasin tätä. Uskon, että se on mahdollista.
PoistaEdellä tulikin oma vastaukseni Vihavaisen kirjoituksen viimeiseen kysymykseen, johon omalta osaltani vastaan näin; opin erottamaan sukupuolen ja älykkyyden.
PoistaHyvä kysymys: mitähän me tästäkin (-kään) opimme?
VastaaPoistaKirjoitettu teksti ei enää ole samanlaisessa avainroolissa kuin mitä se oli ennen sähköisiä viestintävälineitä. Ne ovat kokeneet teknisen kehityksensä nimenomaan visuaalisen mieltämisen, kuvan, ehdoilla. Kirjatkin myydään nykyisin enemmän kirjailijoiden ulkonääön ja naistenlehdissä julkaistujen haastattelukuvien kuin varsinaisen sanottavan perusteella. Journalistin kuva on paljon ratkaisevampi kuin se miten "suorasukaisesti" -- siis sensuurin rajoja koetellen -- hän kirjoittaa.
Ihan se kaiken totalitarismin perusasia on edelleen oppimatta. Eli se, että totalitarismi on ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen ja yhteisön sisäisen kiinteyden -- sosiaalisen sitovuuden -- asteeseen palautuva ikiaikainen ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä minkään vuosituhannen tai -sadan minkään "ismien" kanssa. Totalitarismiin ei ainoastaan voida taantua minkä tahansa "ismin" nimissä, vaan siihen taannutaan tyypillisesti juuri sen "ismin" opillisessa raamituksessa joka kriisiytymisen aikaan nauttii erityistä "poliittista korrektiutta".
Tähän oli Orwellin kirjan varsinainen sanoma: totalitarismissa ei ole kysymys muusta kuin pohjimmaisesta, raa'asta vallasta. Siihen palautuu kaikki -- kaikki muu on vain ajatuskulissia.
Jokaisessa yhteisössä on tietynlainen "julkisen ilmaisun" vedenpinta, jota yhteisön tukipylväiksi itsensä mieltävät ihmiset varjelevat. Tämä sensorina toimiminen ei ole koskaan ihan tietoista toimintaa, vaan ennemminkin sumea ikään kuin vaistonvarainen puolustusreaktio, jolla omaa tietämättömyyttä pidetään yllä, ja, vastaavasti, omaa oikeassaolemista uhkaavia vaarallisia ajatuksia pidetään tietoisuuden alla. Siksi totalitarismien "säännöt" ovat aina epämääräisiä.
Oikeassaolijalla on tosiaan aina "idealogia", mutta se todellakin voi olla ihan mikä tahansa opillinen "ismi". Nyt yhteiskuntamme on taantumassa rigorismiin nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" opillisissa kulisseissa. Niillä nykyisin oikeassaolijat sensuuritoimiaan puolustelevat.
Kummallista on, että liberalismin raameissa toimivilla "yrityksilläkin" on nykyisin kautta linjan ihan sama, sensuuritoimet legitimoiva "ideologia". Sen mukaisesti esimerkiksi "kulttuurien kohtaamiset" ovat "positiivinen arvo", ja kaikki uusi tieto siitä, ettei niin mitenkään välttämättä ole, painetaan koskemattomana "tabuna" tietoisuuden pinnan alle.
En tiedä tuleeko yrityksillä koskaan vastaan se tilanne, että heiltä alkavat paeta asiakkaat, jotka eivät farisealaisesta tekopyhyydestä erityisemmin tykkää. Itse en aikanaan halua olla missään tekemisissä sellaisen yrityksen kanssa, jonka "yhteisönormeihin" kuuluu sensuuri, jolla yritys suojelee itseään ja asiakkaitaan uudelta tiedolta.
"En tiedä tuleeko yrityksillä koskaan vastaan se tilanne, että heiltä alkavat paeta asiakkaat, jotka eivät farisealaisesta tekopyhyydestä erityisemmin tykkää."
PoistaArvelen, että esim. Hesaria on paennut vähintään kymmentuhatpäinen joukko juuri tuosta syystä. Tai tarkemmin: HS:n lukijakunta olisi huimasti suurempi, jos se palauttaisi journalismin perusarvot kunniaan, toimisi moniäänisenä uutismediana ja luopuisi ihmisiä ärsyttävästä ideologisesta tuputuksesta ja poliittisesta korrektiudesta. Ymmärtäisi olevansa media eikä "kansansivistyslaitos".
Ehkä koko ajan etenevä tilaajakato jotakin joskus opettaa?
Yleä taas ei oikein pääse pakoon. Ei ainakaan Yle-veroa.
"Kirjoitettu teksti ei enää ole samanlaisessa avainroolissa kuin mitä se oli ennen sähköisiä viestintävälineitä. Ne ovat kokeneet teknisen kehityksensä nimenomaan visuaalisen mieltämisen, kuvan, ehdoilla."
PoistaTätä sietäisipohtia enemmänkin: mitä pitkällä välillä vaikuttaa kulttuuriimme, että abstraktia ajattelua vaativa ja tukeva kirjoitettu kieli korvataan kuvalla. Muistelen hämärästi, että kirjoitettu kieli kehittyi kuvakirjoituksesta (esim. hieroglyfit ja kiinalaiset kirjoitusmerkit), jotka kehittyivät yha abstraktimpaan, käsittelliseen suuntaan. Mitä siis seuraa jos ajattelun välineet alkavat paluun konkreettiseen.
Lännen Median tosikiva toimittaja opettaa Rauhan Taeelle ojentamaan vielä kulmassa pitämänsä oppilaaan kätensä suoraan, tunnustaen tekonsa jolloin hän saa armon. Sitten kaiketi häntä aletaan tituleerata mediassa huippusuosituksi. Siis armon myöntäjäkin on ihminen, joskaan ei pätenyt juutalaisiin vaikka olisi miten ojennellut. Ehkä opimme varomaan ihmisten näitäkin juttuja.
VastaaPoistaOpimme kysymään miksi Suomi on ainoa maa jossa muutaman prosentin vähemmistön kieli on kansalliskieli? Hallitaan jalkojen välistä. Asetutaan aina heikomman puolelle, sanoo Antti Rinne.
VastaaPoista"Asetutaan aina heikomman puolelle, sanoo Antti Rinne."
VastaaPoistaOn olemassa tietty riski siinä, että kovaäänisimmät valittajat ja vapaamatkustajat systemaattisesti palkitaan ja heille tarjotaan etuoikeuksia. Ei johda hyvän sekään insentiivimekanismi, jossa riittää vain heittäytyä seljälleen maahan ja esittää marttyyria - ja kas, muut ottavat heti kantaakseen.
Hiljaisemmilta maksumiehiltä saattaa jossakin vaiheessa mennä kuppi nurin.
Ongelma on siis siinä, millä kriteerillä päätetään ja kuka päättää, ketkä ne avun ja etuoikeuksien tarpeessa olevat "heikoimmat" ovat. Onko kriteeri esim. kieli (ruotsinkielien yläluokka ja Närpiön kurkkukeisarit), takaako esim. ihonväri/ rotu automaattisesti ilmaisen ikuisen ylöspidon ja hieman ylimääräistä ymmärrystä oikeusasteissa ohi muiden, onko se, että syytöksen esittää nainen, jo todiste sinänsä ( #metoo), jne.
Pohtimista tuossakin riittää. Antin populistinen iskulausetaso ei taida ihan riittää.
Ollaan läntisen ajattelun ytimessä. Kommunistit sanoivat olevansa heikomman puolella. Johti körilöiden diktatuuriin. Kommunismi kehitettiin lännen yliopistoissa.
PoistaMielessäni on pikemmint että koko valtava määrä sekä filosofiaa että teologiaa mitä läntinen ajattelu parin tuhannen vuoden aikana on saanut aikaan, on ollut miesten vuosikymmenten ahertamista naisten keskittyessä turvaamaan perillisten hyvinvointia olemassa olevissa mahdollisuuksissa, kuin runoilevan psykiatrian teoretisointia mielen liikkeistä, jota HS tänään selittää syyksi miesten ja naisten eroille.
VastaaPoista