Arvopohjaa luotaamassa
Veikko Huovinen,
Viime talvi. Arvokeskustelua. WSOY
1998, 241 s.
Ihan tavalliset
päiväkirjat ovat usein antoisia. Niistä näkee kaikenlaista aikaansa kuuluvaa, myös
sellaista, jota kirjoittaja ei varsinaisesti edes esittele, kun se on kaikille
selvää muutenkin.
Kun kirjoittaja
sattuu olemaan kirjallinen nero, kuten Huovinen ja keskiäkäisesti, kuten
sanotaan, aikaansa seuraava, niin kannattaahan kirja lukea jo siksi, että
muistaisi taas, millaista se maailma oikein oli kaksikymmentä vuotta sitten.
Tuohon aikaan
toki oltiin tekemässä kohtalokkaita päätöksiä, muun muassa Euroopan
rahaliittoon liittymisestä. Kansahan oli enimmäkseen vastaan, mutta niin sitä
vain mentiin, että heilahti ja sielläpä sitä sitten ollaan. Meneehän tämä
tässäkin, eipä sikäli, mutta olisihan sitä voinut vähemmänkin mokomasta asiasta
ja sen autuudesta uhota jo etukäteen.
Jotkut
ajanjaksot ovat huikean kehityksen aikaa, mutta joskus taas tuntuu kehityksen
vauhti kovasti hellittävän ja sitä ikään kuin lillutaan jossakin suvannossa,
eikä maisema juuri muutu.
Ihmeen vähän
varsinaista uutta tuntuu maailmaan tai ainakaan Suomeen ilmaantuneen noiden
parin vuosikymmenen aikana.
Paitsi tietenkin
tietokoneita, myös internet oli tuolloin jo käytössä ja jopa hakukoneetkin. Goretex-vaatteet,
GPS-navigaattorit, ekosähkö, kasvihuoneilmiö, siirtolaisuus, etätyöt,
hävittäjähankinnat, kasvissyönti ja kaikenkarvainen viherpiperrys olivat jo
tuolloin normaaleja ilmiöitä. Toden puhuminen taisi jo olla yhtä arkaluontoista
kuin nyt, vaikka tabujen määrä lienee ollut pienempi eikä sanamagian tasolle
ollut vielä aivan yleisesti taannuttu. Se ei kirjasta selviä.
Itse kertoja
kyllä naputtelee tekstinsä ihan kirjoituskoneella ja aikoo mennä manan majoille puhtaana sieluna, jota ei
internetti eikä muu moska ole turmellut.
Ei hän aikanaan
niin harvinainen ollut. Muistanpa, että tiedotusopin professori Pertti
Hemanuskin kertoi minulle kirjoittavansa ihan mekaanisella koneella. Pisti
kirjeenkin, joka todisti samasta asiasta.
Nyt taidamme
kaikki jo olla enemmän tai vähemmän turmeltuneita tässä suhteessa, mutta se
tuntuu kyllä helpolta kestää.
MOT-ohjelmassa
kertoo kirjoittaja tarkastellun kriittisesti kasvihuoneilmiötä. Ilmakehän
turmeltumisella kun voitiin pelotella ja rutkasti uhkaillakin. Toki päästöjä
oli vähennettävä, selvä se. Huovinenhan oli suuri luonnon ystävä, vaikka ei
mikään patenttivihreä, kuten ei myöskään patentti-isänmaallinen.
Ajatellessaan
puita ja ilmakehää Huovinen näyttää hiukan hurmioituvankin, vaikka toteaa, että
kaikenlaista paniikkia oli saatettu lietsoa ilman kunnon perusteita. Yksi, jo
ohimennyt kauhistuksen aihe oli ollut puiden neulasmassan harsuuntuminen. Mutta
niin vain sekin ohi meni.
Kirkon
aktiivisuus asioissa, jotka eivät sille kuulu, oli jo tuolloin suurta muotia.
Kirkko kuulemma ainakin suunnitteli kannanottoa UPM-Kymmenen metsäprojektiin
Indonesiassa ja neljäsataa pappia poseerasi Suurkirkon portailla
maahanmuuttajia ”puolustamassa”. Erikoinen tapaushan se oli sekin.
Entäpäs
kettutyttöjen tempaus, jossa turkiseläimiä ”vapautettiin” luontoon? Moinen
tietenkin kismitti aitoa luonnonystävää, joka piti itsenäisyyspäivän virkistävimpänä
tapauksena sitä, kun tarhanomistaja ampui haulikolla kettuaktivisteja ja
onnistui haavoittamaan kolmea.
Ei Huovinen
erityisesti tarhauksesta pitänyt, mutta vielä vähemmän moisesta riekkumisesta.
Minustakin
asiassa oli jotakin myönteistä, vaikka kovien haulien käyttäminen on aina
vaarallista, pitemmältäkin matkalta. Ennen muinoin sentään oli ihmisillä aina
suolapanoksia, joiden käyttöä voi pitää suositeltavampana.
Huovinen oli
myös innokas penkkiurheilija, vaikka inhosikin syvästi sitä tolkutonta
älämölöötä, joka oli nyt kehittynyt etenkin pallopelien ympärille.
Tuontitavaraahan se oli, apinointia, vaikkei hän sanaa käytäkään.
Suurena hyvän
ruuan ystävänä Huovinen tunsi tervettä vastenmielisyyttä sellaisia ns.
gourmet-annoksia kohtaan, jossa kastike oli roiskittu pitkin lautasta ja
muutenkin tehty ruuasta luonnottoman näköinen tötterö, joka ei ruokahalua
lisännyt. Mutta muodit ovat muoteja. Niin vain ne jo silloin olivat käytössä.
Periytyykö tämä rappion laji itse asiassa 80-luvulta?
Kasvissyöjistä
kirjoittaja siteeraa jotakuta Beachcomberia, joka kertoo: Kasvissyöjillä on ilkeät, pälyilevät silmät ja he nauravat kylmän
laskelmoivasti. He nipistelevät pikkulapsia, varastavat postimerkkejä, juovat
vettä ja hyväksyvät parran.
Tämä on
epäilemättä totta, vaikka olisi liioiteltua väittää, mettä siinä on koko
totuus.
Mitä itse
vihanneksiin tulee, siteeraa Huovinen jotakuta Lebowitzia, jonka mielestä vihannekset ovat mielenkiintoisia, mutta
niillä ei ole tarkoitusta ellei niiden vieressä ole hyvä pala lihaa.
Minusta olisi
vaikeaa kumota tuota väitettä, enkä halua sitä yrittääkään.
Muuten kirjassa
selostetaan aika lailla ajankohtaista politiikkaa, kirjoja, talvikalastusta ja
luonnon tapahtumia. Kerran käydään myös Helsingissä, jossa kirjailija viihtyy
erityisen hyvin hotellihuoneesaan ja ajattelee New Yorkin matkaa, jonka
viettäisi kokonaan huoneessaan ja vilkaisisi välillä alas kadulle.
Sivumennen sanoen,
Huovinen ilmoittaa kunnioittavansa Kekkosta ja kertoo, että välit olivat
aikoinaan ihan hyvät. Linnassakin tuli pistäydyttyä useamman kerran. Siis
itsenäisyyspäivänä.
Mitä itse
otsikon tarkoittamaan ja aikanaan muodikkaaseen arvokeskusteluun tulee, kyseessä lienee kustantajan kanssa sovittu
tai sen muuten vain antama otsikko. Huovinen ei toki rupea pohtimaan
abstraktisti syntyjä syviä, mikä varmasti olisikin tylsää. Sen sijaan hän
tarkastelee asioita humoristin asenteella, rinnastaen milloin mitäkin,
yllättävästi ja hauskasti.
Siitäpä se
syvällisyyskin syntyy.
Olen tässä pikkuhiljaa - satunnaisesti -, en millään muotoa määrätietoisesti, vaikka sielun toiselta laidalta siihen oikein
VastaaPoistauhalla yllytetään, koettanut aina tilaisuuden tullen pelastaa
ostamalla tuon neron teoksen hyllyyni ihan siltä himskatin
varalta että ne saattavat olla ensimmäisiä sytykkeitä tulevilla kirjarovioilla.
Saattavat net ihmistenkiusaajat tehdä Huovisestakin sukupuolikysymyksen ja polliisiasian.
Ja olihan siinä muuan kulttuurihistoriallinen uutuus: halaaminen. "Ennen vanhaan ihminen sai mennä kahvikutsuille ja erilaisiin tulaisuuksiin jokseenkin varmana henkilökohtaisesta turvallisuudestaan...". Nyt puolitutut ja tunemattomat naiset ja hupakommat miehetkin "käyvät käsiksi kuin sumopainijat".
VastaaPoistaSilloinpa se taisi Suomeen tulla tämä tapa, samoin päivänjatkojen toivotteleminen.
Ja tyhjänpuhumisesta eli small talkista tehtiin oikein suuri numero, sellaista nääs piti osata...
Halamisen soisin metoon tai millä tahansa verukkeella loppuvan: parhaimmillaan se vaikuttaa suomalaisten tekemänä kömpelöltä, pahimmillaan vaivaannuttavan tunkeilevalta, syytä varata vain läheisimmän perhepiirin käyttöön.
PoistaNih. Ja olihan se kurja vanhustenhoito puheenaiheena.
VastaaPoistaEnnen vanhaan saa sai räkiä lattialle
VastaaPoistaNo ei saanut. Oli sylkykupit ja kolmikieliset kieltotaulut.
PoistaEi kaikissa torpissa
VastaaPoistaJuu, toki maa oli moukkia täynnä ja tuberkuloosi levisi naisten hameenliepeissä
PoistaOikein mukavaa päivänjatkoa halipusujen ja voimajaxuhalien kera.
VastaaPoista"Kasvissyöjillä on ilkeät, pälyilevät silmät ja he nauravat kylmän laskelmoivasti. He nipistelevät pikkulapsia, varastavat postimerkkejä, juovat vettä ja hyväksyvät parran."
VastaaPoistaSaattaako kyse olla vanhan piruilijan ironia, vaikken kyllä Lampaansyöjien tekijältä usko...
Sitaatti.
VastaaPoistaOliko sitten piruileva/ironinen sitaatti. Huovinen hallitsi tuon tyylilajin suvereenisti (esim Veitikka, jota ei tänä päivänä voisi kirjoittaa).
PoistaMikä ettei?
PoistaMutta onko tarvetta, kun Huovinen ehti ensin.
Vai pelkäätkö, että kirjoittaja lynkattaisiin persujen toimesta?
"Huovinen oli myös innokas penkkiurheilija, vaikka inhosikin syvästi sitä tolkutonta älämölöötä, joka oli nyt kehittynyt etenkin pallopelien ympärille. Tuontitavaraahan se oli, apinointia, vaikkei hän sanaa käytäkään."
VastaaPoistaHetken luulin, ettei ilman huumoria olevaa tekstiosuutta tulekaan, mutta sieltähän se tupsahti. Tuontitavaraa?
Onneksi Suomen korkeakulttuuri on ihan itsekseen siinnyt katajaisen kansan syvissä riveissä, kuten paljolti nykypäivänäkin.
Vai keksittiinkö meillä ihan itse yhtäkkiä, että pallopeliyleisön on tehtävä kaikkea typerää, noloa ja rikollista, jos oma joukkue häviää tai voittaa?
PoistaKyllä meillä toisenlaiset tavat vielä oli, jos lienee ollut muuallakin.