Tie helvettiin

Kun hyvillä aikeilla tietä paratiisiin kivettiin

Ossi Kamppinen, Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat. Docendo 2019, 314 s.

Olen usein miettinyt, mitä tarvitaan, että jokin historian asia saadaan niin laajasti yleiseen tietoisuuteen, ettei sen peruspiirteitä tarvitse joka kerran erikseen selittää, kun siihen viittaa. Muistan miten akateemikko Eino Jutikkala joskus sanoi, että raja kulkee Porvoon valtiopäivissä. Ellei tiedä, mitä ne tarkoittavat, saa luvan mennä itse ottamaan selvää asiasta.

No, nykyisinhän on tapana puhua Porvoon maapäivistä, mutta luulenpa, että jos asiasta pidetään kyselytutkimus, ei puoletkaan suomalaisista tiedä, mitä tuo tapahtuma edes suunnilleen pitää sisällään, sen varsinaisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä kiistoista nyt puhumattakaan.

Ossi Kamppinen toteaa, että Itä-Karjalan suomalaisesta kaudesta on olemassa suuri määrä ansiokasta kirjallisuutta, niin tutkimuksia kuin muistelmiakin. Kyseessä ei ole mikään vaiettu teema, mutta siitä huolimatta sitä koskevat tiedot ovat ihmisillä keskimäärin heikkoja, ellei olemattomia.

Antti Tuurin romaaniin perustuva filmi ”Ikitie” teki asiaa tunnetuksi, vaikka antoikin monessa suhteessa väritetyn kuvan aiheestaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ikitie ). Tämä Kamppisen kirja pyrkii olemaan yleiskatsaus, joka antaa suurelle yleisölle kuvan asioista ja pohjautuu olemassa olevaan tutkimukseen.

Kamppisen ote on journalistinen, voisi sanoa human interest-tyyli, joka mielestäni erinomaisesti sopiikin tällaiselle kirjalle. Se esittää kiihkottomasti erilaisia historian polkuja ja ihmiskohtaloita, jotka liittyivät Itä-Karjalan suomalaiskauteen.

Aineisto painottuu aika lailla suomalaiseen siirtolaisuuteen ja vielä erityisesti amerikansuomalaisiin, mikä selittynee saatavissa olevalla kirjallisuudella. Esille tulevat myös kanta-asukkaiden ja tulijoiden väliset kitkatekijät, mutta kokonaisuutena tarina jää suomalaisten omaksi tarinaksi, jota ei erityisemmin suhteuteta Neuvostoliiton yleiseen kehitykseen ja muiden kansallisuusryhmien kohtaloon.

Ei tässä mitään valittamista olekaan, se on sitten tutkijoiden tehtävä ja aiheesta on tulossa pian myös perusteellisempi esitys suomeksi. Se on luonteeltaan tieteellinen yleiskartoitus, mitä Kamppisen kirja ei pyrikään olemaan.

Monet kirjassa esitetyt asiat ovat suomalaiselle keskivertolukijalle outoja. Tällainen on muun muassa kommuuna eli kommuuni. Sehän oli asia, joka antoi uuden nimen koko Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolševikkiryhmälle vuonna 1918.

Toisin kuin menševikit, bolševikit suhtautuivat lahkolaismaisella uskolla perustajaisien, Marxin ja Engelsin kirjoituksiin ja katsoivat, että historian –ja siis myös heidän itsensä- päämääränä oli siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan, joka rakentuisi kommuuneista.

Parin vuoden ajan kommuunit olivatkin se yhteiskunnallisen järjestymisen muoto, jota Neuvosto-Venäjällä eli sovdepiassa suosittiin. Kyseessä oli olennaisesti utopistinen instituutio, jossa ihmiset asuivat ja työskentelivät yhtenä suurena perheenä. Paitsi tuotanto, myös kulutus hoidettiin kollektiivisesti. Tasapalkkaisuus tai syöjien lukumäärä olivat johtavana periaatteena.

Maatalouskommuunit, joita oli aluksi innolla kiirehditty perustamaan, hiipuivat yleensä nopeasti ja kun Neuvostoliitossa NEP:in päättyessä ryhdyttiin vuosina 1929-1930 täyskollektivisointiin, oli kollektiivitilojen hallussa enää vain pari prosenttia viljelymaasta.

Kuten tunnettua, tuossa vaiheessa pyrittiin aluksi suuri osa uusista kolhooseista muodostamaan kommuuneiksi, mikä oli vähällä johtaa täydelliseen katastrofiin. Talonpojat eivät halunneet luopua taloistaan ja eläimistään ja sabotoivat kommuuneja kaikin tavoin.

Silloin Stalin julkaisi kuuluisan artikkelinsa Menestys panee pään pyörälle, jossa selitti, ettei kommuuneja suinkaan vielä pitänyt perustaa –niiden aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Sen sijaan piti perustaa artteleita, joissa kullekin talonpojalle jäisivät talo ja henkilökohtainen omaisuus, yksi lehmä ja puolisen hehtaaria maata omaan henkilökohtaiseen aputalouteen.

Stalinismille tyypillisesti leimattiin yksin tein kommuunien perustajat tuholaisiksi, jotka tahallaan olivat kannattaneet niin radikaalia politiikkaa, että se olisi toteutuessaan tuhonnut koko sosialistisen talouden. Hyvät aikeet ja palavasieluinen ihanteellisuus leimattiinkin siis objektiivisesti rikokseksi.

Suomalaisetkin ja erityisesti amerikansuomalaiset olivat perustaneet kommuuneita jo 1920-luvulla. Sellainen oli muun muassa kommuuni Kylväjä Donilla. Sen venäjänkielisen nimen Sejatel arveltiin itse asiassa viittaavan Seattleen, mikä saattaa olla tarua tai totta. Joka tapauksessa sen ainakin aluksi raportoitiin menestyvän paremmin kuin naapurien kasakkataloluksien.

Joka tapauksessa kommuunien perustaminen kävi Stalinin vuoden 1930 kirjeen jälkeen mahdottomaksi. Myös vanhat kommuunit muutettiin ennen pitkää artteleiksi. Näin kävi myös suomalaiselle Säde-kommuunille, joka sijaitsi Aunuksessa ja menestyi erinomaisesti. Säteen menestyksen salaisuutena voi pitää sen perustajien suurta intoa ja asiantuntemusta. Mutta Neuvostoliitossa ei kyselty sellaisia, vaan pakotettiin kaikki samaan ruotuun. Ne, jotka olivat menestyneet muilla keinoin, olivat epäilyksenalaisia.

Tunnettu on tarina myös Hiilisuon kommuunista, joka on ollut esikuvana Ikitie-elokuvassa. Suomalaisia vastaan keitettiin kokoon tuholaisuussyytöksiä ja väitettiin heidän tarkoituksenaan olleen Suur-Suomen perustaminen ja Itä-Karjalan irrottaminen Neuvostoliitosta.

Tällaisissa syytöksissä ei ollut mitään omaperäistä. Kaikki vastaavat rajaseuduilla asuvat diasporakansallisuudet kokivat saman kohtalon, jota voi lyhyesti nimittää kansanmurhaksi. Mutta siitä sitten enemmän tutkimuksissa. Sivumennen sanottuna, niitä kyllä jo onkin olemassa myös suomeksi ja suomalaiselle lukijalle voi suositella vaikkapa Kikimoran julkaisemaa kokoomateosta Yhtä suurta perhettä.

Kamppisen kirja on tyylillisesti mukavaa luettavaa eikä yleensä aiheuta vatsanväänteitä huolimatta siitä, että siinä kuvattujen ihmisten taru päättyi kovin karusti. Ennen suurta tuhoa asiat nimittäin menivät usein sangen hyvin ja tulevaisuudelta odotettiin suuria.

Tämä kuitenkin koski lähinnä amerikansuomalaisten kaltaisia etuoikeutettuja ryhmiä. Niin sanotut loikkarit, joita oli enemmistö Itä-Karjalan suomalaisista, nimittäin joutuivat usein elämään ja työskentelemään aivan helvetillisissä oloissa. Heitähän pidettiin jo lähtökohtaisesti rikollisena aineksena huolimatta siitä, että radion seireeninlaulut olivat lupailleet rajan yli tuleville sosialismin rakentajille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.

Kamppisen kirjan ansiona ovat monet dokumenttipätkät, jotka havainnollisesti kuvaavat mielialoja tuon ajan Itä-Karjalassa. Niihin olisi vielä voinut lisätä vaikkapa Jalmari Virtasen ylistyslaulun Stalinille vuonna 1936 –uuden, maailman demokraattisimman perustuslain ja vapaiden vaalien kunniaksi.

Parin vuoden kuluttua Virtanen ammuttiin.