Petollisuus ja suomalaiset

 

What do you want to do ?

New mail

Sprengtportenin merkitys ja suomalaisten petollisuus

 

Mediasta saamieni tietojen perusteella on nykyisessä yliopistolaitoksessa leviämässä primitiivinen epä-älyllisyyden kultti. Amerikassa älykääpiöt ovat mellakoineet siksi, että heidät on haluttu panna tutustumaan myös ”vääriin” mielipiteisiin.

Klassinen käsitys akateemisesta opiskelusta toki nimenomaan edellyttää, että oppineisuuteen pyrkivä studiosus tutustuu myös oikeina pidettyjen käsitysten kritiikkiin mahdollisimman tunnollisesti. Vasta silloin hän pääsee perille siitä, millaisten pilareiden varassa nuo hyväksytyt käsitykset lepäävät ja mikä niitä erottaa niistä, jotka on hylätty.

Pelkän primitiivisen ”oikeinajattelun” kaataminen tulevien spesialistien päähän ja muiden näkemysten hylkääminen niitä edes tuntematta, on tie omahyväiseen moukkamaisuuteen ja auktoriteettiuskoon. Joskus näyttää siltä, että journalisteja valmistavat instituutiot olisivat tässä suhteessa erityisen vaaranalaisia. En tunne niitä lähemmin.

Suomen historiaan ja sen tutkimukseen liittyy joka tapauksessa muuan sangen merkittävä venäläinen hahmo: Mihail Mihailovitš Borodkin, joka urallaan kohosi kenraaliluutantiksi. Hän edustaa Suomen historian tsaristista tulkintaa.

Hänen käsistään on lähtenyt merkittävin Suomen historian esitys, jota venäjäksi on koskaan julkaistu: kuusiosainen Suomen historia, joka alkaa Pietari Suuren ajasta ja päättyy Aleksanteri II:n aikaan. Lisäksi tulee Bobrikovin aikaa käsittelevä nide ja paljon muuta ns. publisistiikkaa.

Borodkinin kirjoja on nyt julkaistu uudelleen ja Suomen historia löytyy suurimmaksi osaksi netistä. Suomeksi taitaa olla olemassa vain muuan hyvin lyhyt versio, jonka olen joskus lukenut.

Borodkin kuului aikansa taantumuksellisiin piireihin. Hän kuului Russkoje sobranije-nimisen yhdistyksen perustajiin. Se oli kiihkokansallinen ja lähellä ns. mustasotnialaisia. Keisarikunnan Suomen-politikkaan hän vaikutti aktiivisesti ja luettiin ns. vanhoihin bobrikovilaisiin, kuten Tuomo Polvinen ryhmää nimittää.

Venäjäksi sanoen hän oli ns. odioznaja figura eli yleistä vihaa ansaitseva hahmo ainakin intelligentsijan piirissä ja vuonna 1919 hänet ammuttiin panttivankina, mikä oli tuohon aikaan varsin tavanomainen osa politiikkaa.

Borodkin oli kuitenkin huomion arvoinen historioitsija. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja hän osasi myös ruotsia. Se teki hänestä sopivan henkilön kirjoittamaan ”todellisen” Suomen historian suurvenäläisestä näkökulmasta. Itse keisari antoi hänelle tämän tehtävän.

Suuren Suomen historiansa kolmannessa niteessä (М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.) kirjoittaja kertoo jo esipuheessa, miksi tuon ajan historiaan on syytä tutustua.

Asia on näet niin, että suomalaisen kansakunnan käsitykset oikeudesta ja sopivaisuudesta alkoivat krijoittajan mukaan hahmottua nimenomaan tuohon aikaan -1700-luvulla. Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa oli vaikea, sillä Ruotsin ja Venäjän väliset sodat käytiin heidän alueellaan. Suomi vain kärsi niistä, ei hyötynyt.

Suomalaisen petollisuuden varsinaiseksi symboliksi nousee Borodkinilla Göran Magnus Sprengtporten, mutta hänelläkin oli jo edeltäjänsä Adam Fredenstierna, joka ehdotti 1700-luvun puolivälissä Venäjälle Suomen valtaamista.

Sivumennen sanoen, kyllä keisarinnan Elisabethkin oli Hattujen sodan aikana houkutellut suomalaisia puolelleen itsenäisyyttä lupaamalla. Fredenstierna olisi tyytynyt autonomiaan.

Joka tapauksessa varsinainen suomalaisuuden symboli ja niin sanoakseni suomalaisen ideologian isä oli Sprengtporten, joka päätteli, että koska kuningas, siis Kustaa III oli vienyt ”meiltä” (suomalaisilta) oikeudet, oli heille täysin sallittua asettua vastarintaan. ”Tällainen päättely ei kukaties vastaa preussilaisen sotilaan logiikkaa, mutta sopii kyllä Saimaan rantojen suomalaiselle talonpojalle”.

Kysymys oli siis oikeudesta tehdä vastarintaa hallitsijalle. Sprengtporten oli ilmeisesti saanut vaikutteita Amerikan vallankumouksesta ja ehkä Ranskankin. Hän näyttää halunneen olla jonkinlainen oman maansa George Washington, kuten myös Borodkin huomauttaa.

Tosiasiassa, korostaa Borodkin, ajatus vastarinnan oikeutuksesta on vallankumouksellinen (eli siis rikollinen) ja se koskee myös passiivista vastarintaa.

Oli absurdia, että nyt (1900-luvun alussa) kuka tahansa suomalainen sivistymätön pikkuvirkamies ja jopa tavallinen kadun mies katsoi voivansa asettua vastustamaan keisaria ja hänen lakejaan. Keisari oli muka rikkonut oman valansa ja siten vapauttanut suomalaiset alamaisensakin omastaan.

Moinen oli ennenkuulumatonta, eikä sen mukaan eletty missään Euroopan maassa.

Tämä oli Anjalan liittolaisten jesuiittafilosofiaa, joka eli yhä, puolentoista vuosisadan jälkeen. Sprengportenin aatteet elävät, vaikka hän henkilönä ei nautikaan erityistä suosiota, selittää Borodkin. Tosin Yrjö-Koskinen yritti tehdä hänestä sankaria ja pari muutakin ymmärtäjää hän on saanut, mutta vallitsevaksi on jäänyt K.K. Tigerstedtin kielteinen tulkinta.

Sprengtporten nyt joka tapauksessa ilmoitti olevansa venäläinen kenraali. Tämä teksti on hänen hautakivessäänkin, joka on Suomen valtion toimesta hiljattain kunnostettu. Se sijaitsee Vasilinsaaren ns. Smolenskoje-hautausmaalla. Tässä nimi viittaa Smolenka-jokeen.

Sprengtportenin patriotismin laadusta näyttää yhä olevan niin meillä kuin Ruotsissakin erilaisia mielipiteitä. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sprengtporten  ). Kiistatonta lienee, että hänen oma tavaton kunnianhimonsa näytteli hänen urallaan ainakin yhtä suurta osaa. Mitä venäläisiin kenraaleihin tulee, on niitä toki kansallisgalleriassamme asianmukaisilla paikoilla paljon, aina Mannerheimiin saakka.

Joka tapauksessa Borodkinin näkemys suomalaisista yleensä, Saimaan rantojen talonpojat mukaan lukien, eräänlaisen vallankumouksellisen idean kantajina kautta historian tuntuu heikosti perustellulta. Ruotsinkieliseen yläluokkaan se saattaa kyllä sopia paljonkin paremmin. Talonpojille ajatus upseerien kahtalaisesta roolista toisaalta kansalaisena ja toisaalta hallintoalamaisena ei tainnut koskaan valjeta.

Ei sitä kunnioitettu myöskään ns. Suomen-syöjien piireissä sortokausien aikana. Silloin julkaistiin suuri määrä pamfletteja myös ns. Suomen kysymyksestä ja suomalaisen hahmo esiintyy niissä yleensä luihuna, petokseen tottuneena ja siihen aina valmiina.

Muuan pamfletisti, jonka nimeä en juuri nyt muista, äityi suorastaan elämöimään tällä ajatuksella ja väitti, etteivät suomalaiset ole urhoollisia rehellisessä taistelussa: heidän aseensa ei ole miekka, vaan tikari. Kun Venäjä joutuu vaikeuksiin, hylkää suomalainen sen yhtä luontevasti kuin se aikoinaan hylkäsi ruotsalaiset isäntänsä.

Samaan hengenvetoon syytettiin suomalaisia siitä, että he elivät venäläisten kustannuksella: he nauttivat Venäjän mahtavan armeijan turvaa, mutta eivät itse osallistuneen sen ylläpitoon kuin nimellisesti. Itse suomalaiset kapusivat virkaportaita Venäjällä kaikkein ylimpiin arvoihin saakka ja matkustivat sitten kotimaahansa valtion eläkkeitä nauttimaan. Suomessa taas ei venäläiselle ollut auki mikään virka eikä edes ammatin harjoittaminen.

Epäilemättä Suomen-syöjien logiikka oli paljolta samankaltaista kuin Saksan natsien kuvaukset juutalaisista tai feministien kuvaukset patriarkaatista. Totta oli aina sen verran, että yksinkertaisimmat sielut saivat siitä aiheen moraaliseen närkästykseen.

Joka tapauksessa tuo ajatus suomalaisten erityisestä petollisuudesta ja jopa loismaisuudesta kannattaa myös meidän suomalaisten panna merkille. Se oli se perusargumentti, jota chauvinistiset panslavistit aikoinaan käyttivät.

Liberaali Venäjä oli asioista aivan toista mieltä ja sen näkemyksen mukaan koko Venäjän olisi ollut syytä ottaa mallia Suomesta. Mutta se on jo toinen tarina.

Vallankumous söi sekä taantumuksellisen tsarismin edustajat Seyniä ja Borovitinovia myöten ja myös Borodkin kuului sen itseoikeutettuihin uhreihin. Mutta siinä samassa rytäkässä menivät myös liberaali Miljukovin ja maltillisten sosialistien kaltaiset Suomea ymmärtävät henkilöt. Parhaassa tapauksessa he onnistuivat pakenemaan ulkomaille.

Borodkin näkee tämän kirjan alussa työnsä eräänlaisena lähetystehtävänä ja päättää esipuheen sanoihin:

Jos Luoja suo, niin ”Vaatimaton työmme ei katoa: kipinästä syttyy tuli”.  Поможет Бог и «Наш скромый труд не пропадет: из искры возродится пламя».

Tässähän viitataan A.I. Odojevskin runoon, vaikka useimmat taitavat liittää sanat Leniniin ja hänen Iskraansa.

Ehkäpä moraali tässä on se, ettei tulella koskaan kannata leikkiä. Vain uunissa se kesyyntyy ja tottelee sytyttäjäänsä. Uuni kannattaa siis aina ensin rakentaa.