Väriläiskä
Lasse Laaksonen, Kynän ja miekan kenraali Wallenius. Docendo 2021, 473 s.
Kurt Martti Wallenius oli pappissukua, mutta etunimi Kurt viittasi maineikkaaseen kenraali Curt von Stedingkiin, joka ilmeisesti oli sukua äidin puolelta.
Lapsena Wallenius puettiin tytön vaatteisiin ja tunnettiin nimellä Mishka. Hänen kasvattiveljensä oli Joel Lehtonen, josta hän oli aikeissa kirjoittaa kirjankin. Se jäi kuitenkin tekemättä ja tässäkin teoksessa Lehtonen mainitaan vain kerran. Se on kyllä sääli, ottaen huomioon sen, minkä kaliiperin kirjailija Lehtonen oli. Wallenius näyttää olleen joidenkin hänen kirjallisten hahmojensa esikuva.
Wallenius aloitti humanistina ja oli jo kirjallisuuden maisteri mennessään Saksaan jääkäriksi. Näyttää siltä, että tuo kausi vaikutti hänen persoonallisuuteensa hyvin syvästi.
Laaksonen onnittelee Walleniusta siitä, ettei tämä joutunut kokemaan kadettikoulujen epäinhimillistä pennalismia ja eroa vanhemmista, vaan sai kasvaa jopa naisten seurassa.
Meilläkin moni näyttää pitävän armeijamme taannoisen simputusmentaliteetin kotimaana nimenomaan Venäjän armeijan traditioita, joita myös Haminan kadettikoulu ylläpiti. Vaan eiköhän se preussilainen systeemi sittenkin ollut pahempi normaalin inhimillisyyden vihollinen?
Toinen kirjaileva jääkäri, Jalmari Kara ainakin kuvaa Lockstedtin aikojen ns. kurinpidon aivan tolkuttomaksi kiusaamiseksi (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rin+muistelmia ).
Oli miten oli, Saksasta palattuaan Wallenius näyttää hyvin luontevasti jaelleen teloitustuomioita kovin epäilyttävillä perusteilla. Miehetkin jo yrittivät jarrutella moista menoa. Muuten, myös Kara tunnettiin sitten kovana teloittajana, kuten jääkärit yleensä. Toki vuoden 1918 massahysteria veti mukaansa muutkin ja ehkäpä oppia ei tarvinnut hakea enempää Saksasta kuin Venäjältä.
Jääkärien asema tässä maailmassa oli aikoinaan hyvin erikoislaatuinen ja ehkä siihen olisi voinut kiinnittää enemmänkin huomiota, kun taustoja on muutenkin usein laajasti selostettu ja syystäkin.
Jääkärimarssissahan lauletaan: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill’ armoa ei, kotimaata, koko onnemme kalpamme kärjissä on …
Tämä ei ollut pelkkää korusanailua. Jääkärit olivat tosiaankin asemassa, josta tuon ajan kielessä käytettiin sanaa armoton. Oli tapana mm. puhua armottomista eli huoltajaa vailla olevista lapsista. Jääkärien kohdalla asia tarkoitti sitä, ettei mikään maa tunnustanut heitä omikseen. Niin kauan kuin Suomi ei ollut itsenäinen, he olivat maanpettureita, joille oli hirttotuomio varattuna. Sen kanssa ei kiirehditty, mutta tulossahan se oli.
Toinen seikka, mikä jääkärien kohdalla on tärkeä, oli heidän vahingollinen vaikutuksensa koko Suomen asemalle ja asialle Venäjän yhteydessä. Järkevästi ajattelevien vastuunalaisten piirien näkökulmasta massamittainen epälojaalisuus emämaalle sen vaaran hetkellä oli asia, joka varmasti muistettaisiin, kun olot rauhoittuisivat. Aktivistien touhut olivat jo antaneet Stolypinille aiheen rajoittaa Suomen oikeuksia.
Ståhlbergin tapaiset legalistit ja Paasikiven kaltaiset konservatiivit pitivät nuorten hurjapäiden touhuja onnettomana seikkailupolitiikkana. Mannerheim kannatti laajaa vapaaehtoisliikettä Venäjän armeijaan Suomen lojaalisuuden osoittamiseksi. Se palkittaisiin aikoinaan runsaasti.
Kaikki muuttui kertaheitolla, kun Venäjä romahti ja Suomi irtaantui siitä. Nyt, mutta vasta nyt löytyi jääkäreillekin käyttöä ja tietenkin myös ymmärrystä. Vielä Suomen itsenäistyttyä Uusi Suomi oli kuitenkin jääkäreitä kohtaan nuiva ja kaunaa kannettiin aivan erityisesti jääkärien taholla.
Tämä tausta olisi ollut hyvä ottaa esille käsiteltäessä Ståhlbergin kyyditystä. Vihat legalistia kohtaan eivät alkaneet punaisille myönnetystä amnestiasta, vaan ulottuivat jo jääkäriliikkeen alkuaikoihin. Kun Ståhlbergin pelättiin asettuvan presidenttiehdokkaaksi, haluttiin hänen maineensa tahrata kyydityksellä: kyyditetystä (ja ehkä asianmukaisesti hurtissa hengessä kurmotetusta) miehestä ei voisi tulla presidenttiä.
Muistakaamme, että valtionpäämieheltä ajateltiin tuohon aikaan vaadittavan aivan erityistä auktoriteettia, vaikka hän periaatteessa olikin vain primus inter pares. Olivathan presidentin valtaoikeudetkin suorastaan suuriruhtinaalliset. Paasikivi, kuningasmielisessä vaiheessaan, pohtikin, että presidentti olisi Suomessa mahdoton, kun kaikki ovat ryypänneet yhdessä.
Ståhlberg näyttää sitten todella esiintyneen hyvin ylhäisesti virkansa asemaa ja arvoa korostaakseen. Toivo T. Kaila väittää muistelmissaan, että hänen koiraansakin oli kohdeltava erityisellä kunnioituksella.
Yhtä kaikki, Ståhlbergin kyyditys oli komeasti alkaneen upseerin, yleisesikunnan päällikön ja kenraalimajurin tuhon tien alku. Ajatus oli lausuttu humalaisessa seurassa ja kun ei kukaan ryhtynyt kyyditysprosessia keskeyttämään, se lähti pyörimään. Wallenius ei kaiketi ollut varsinainen käskyn antaja, mutta seurueen vanhimpana upseerina sai kantaa vastuun.
Kyydityksen johdosta istutun tuomion jälkeen työmahdollisuudet olivat vähissä ja Lapuan liike oli luonteva vaihtoehto. Se sekaantui sitten pahoin Mäntsälän kapinaan, joka muuttui ennen pitkää känniääliöiden toilailuksi. Wallenius oli keskeinen henkilö ja sai taas rangaistuksen, tosin ehdollisena, sillä valtiovalta piti parhaana olla ärsyttämättä oikeistoaineksia liikaa.
Sota oli joka tapauksessa Walleniukselle kovin läheinen asia. Kansalaissodan yhteydessä hän toimi Lapissa ja teki myös surkeilla voimillaan ja tukea vailla retken Petsamoa perimään. Erityisen maineikkaita nuo retket eivät olleet.
Wallenius matkusti 1930-luvun lopulla myös reportteriksi Kiinan sotaan ja kirjoitti ihannoivan kirjan Japanista. Talvisodassa hän viimein pääsi taas sotilaaksi, Lappiin suurehkoa yhtymää komentamaan ja myös niitti laakereita sodan ensimmäisten voittojen saajana. Sodan lopulla Mannerheim kuitenkin komensi hänet Viipurinlahdelle, jossa hän kesti mahdotonta tehtäväänsä kolme päivää. Sitten tulivat potkut.
Wallenius tunnetaan myös kirjailijana ja kuuluu eräkirjallisuutemme uranuurtajiin. Hän hallitsi Lapissa tarvittavat eränkäynnin taidot ja osasi puhua kansalle sen omalla kielellä.
Mannerheimin kanssa sen sijaan näyttävät kemiat hylkineen toisiaan. Mistä asia johtui, ei voi olla varma, mutta ainakin kirjan mukaan Wallenius rohkeni jankuttaa ja todistella asiaansa Mannerheimille, joka ei voinut sietää vastaväitteitä, varsinkaan rahvaanomaisena pitämältään mieheltä.
Kenraaleita Suomella näyttää sotiinkin riittäneen aivan tarpeeksi ja lisäähän ylipäällikkö saattoi nimittää koska tahansa. Walleniuksen suistuminen sotilasuralta kirjailijan uralle saattoi olla onnenpotku kaikille asianomaisille. Kyseessä kun nyt joka tapauksessa oli hurjapää, jolle hyökkäys tuntuu olleen uskonkappale.
Kukaties Wallenius oli juuri sellainen raaka fasistityyppi, jollaiseksi muuan englantilainen sotakirjeenvaihtaja hänet kuvasi ja juuri siksi viihtyi sodassa. Toisaalta hänessä kyllä oli se pehmeäkin puoli, jota hän sitten saattoi toteuttaa kotioloissaan, taaskin naisten ympäröimänä.
"Aktivistien touhut olivat jo antaneet Stolypinille aiheen rajoittaa Suomen oikeuksia.
VastaaPoistaStåhlbergin tapaiset legalistit ja Paasikiven kaltaiset konservatiivit pitivät nuorten hurjapäiden touhuja onnettomana seikkailupolitiikkana. Mannerheim kannatti laajaa vapaaehtoisliikettä Venäjän armeijaan Suomen lojaalisuuden osoittamiseksi. Se palkittaisiin aikoinaan runsaasti."
Kylläpä saa olla onnellinen siitä, ettei vuosina 1901-17 nuorena miehenä joutunut valitsemaan, mikä tie olisi isänmaan ystävänä tullut sen hyväksi valita; vai olisiko peräti pitänyt kuunnella sosialistien seireenilauluja koko ihmiskunnan hyväksi toimimiseksi - kun ei vielä tiedetty Leninin ja hänen seuraajansa todellisia karvoja. Ehkäpä usvaverho tulevaisuuden edessä on parasta ihmiselle.
Walleniuksen ns. apulaisena talvisodassa oli toinen "Lapin keisariksi" tituloitu sotilas, eversti Oiva Willamo. Enpä hänen edesottamuksistaan juuri muuta tiedä kuin ne fiktiiviset mielikuvat, joita Rosa Liksomin romaani Everstinna synnytti. Kirjassa Willamo näyttäytyy toimen miehenä, joka käytti ikkunaverhojakin "funktionaalisena vaihtoehtona" eräänlaiseen hygieeniseen jälkihoitoon (opin tuon siteeraamani hienon oppitermin uskontotieteen peruskurssilla puoli vuosisataa sitten). - Hauska meänkielisyyttä tavoitteleva pastissi, jonka pohjasävy kuitenkin oli vakava, traaginenkin.
VastaaPoista"kuunnella sosialistien seireenilauluja koko ihmiskunnan hyväksi toimimiseksi - kun ei vielä tiedetty Leninin ja hänen seuraajansa todellisia karvoja"
VastaaPoistaSuomen väestö laajojen pohjakerrosten taloudellis-sosiaaliset olot olivat 1900-luvun alussa sanat sanoen sietämättömän kurjat. (Lue vaikkapa Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö.) Ei siinä sen kummempia seireeninlauluja tarvittu. Leninistä ja hänen karvoistaan ei Suomen vanhassa työväenliikkeessä vielä vuonna 1917:kaan tiedetty oikein mitään. Vasta syyskuussa 1917 bolsevikit saivat enemmistöaseman johtavassa Pietarin/Petrogradin työläis- ja sotilasneuvostossakin.
Tarkoitin juuri noita köyhiä oloja ja sosialismin kauniita tavoitteita (ks Jussila Neuvostoliiton tragedia), joiden tavoittelu johto myöhemmin helvettiin. Vuosisadan alussa nuo tavoitteet saattoivat innoittaa kun ei vielä tiedetty mitä seurasi.
PoistaMannerheim ja Wallenius olivat johonkin mittaan vihamiehiä. Yksi syy lisää kirjoittaa molemmista. Vihamiehiähän ei enää tehdä eikä toivota, vaikka historiallisesti sokeat niitä tilaavatkin. - - - Kynämiehelle hämmästyttävä elämä, esim. Jäämereen liittyviä tekstejä uudelleen julkaiseva tekisi kulttuuriteon. (Onko jo tapahtunutkin? Sakari Pälsihän on ansaitusti saanut huomiota.) -jussi n
VastaaPoista"Vaan eiköhän se preussilainen systeemi sittenkin ollut pahempi normaalin inhimillisyyden vihollinen?"
VastaaPoistaSaksalainen sotilaskoulutus perustui sille, että alokkaan tulikinn vihata aliupseeri kouluttajaansa. Näin pyrittiin luomaan yhteenkuuluvudeen tunnetta oman ryhmän alokkaiden kesken. Viha toimi yhdistävänä tekijänä ja sen piti motivoida näyttämään, että he heistä tulee kunnon sotilaita, joilla oli oikeus sotilaiden keskinäiseen Kameradschaftiin eli toveruuteen.
Saksalaisistakaan kaikki eivät päässeet toveripiiriin sisään ja usein seuraukset olivat melko ikäviä ja sodan aikana mahdollisesti jopa kohtalokkaita.
Vielä tänäkin päivänä on vakava paikka, jos sakslainen sotilas sotilasarvosta riippumatta joutuu esimiehensä puhutteluun ja esitetään syytös huonon toverihengen omaamisesta.
Kannattaa myös muistaa, että yhteiskunnan alemmista luokista tuleville tuo toveriyhteisö oli erittäin vahva motivaattori. Esimerkiksi Adolf Hiterille oma yksikkö oli ensimmäistä kertaa yhteisö jossa saattoi tuntea yhteenkuuluvuutaa ja arvostusta. Jotain sellaista mitä Wienin asunnottomien keskuudessa ei ollut mahdollista tuntea.
Idelistiselle vapaaehtoisille sotaväki on aina melkoinen shokki.
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä esimerkiksi Yhdysvalloista alkoi tulla vapaaehtoisia Ranskaan. Ranskan asevoimat eivät olleet asiaan varatuneet, mutta onneksi ulkomaalaisille järjestyi palveluspaikka ulkomaalaisten omista yksiköistä muukalaislegioonan rykmenteistä. Sivistyneiden ja korkeita inhimillisiä arvoja vaalivien amerikkalaisten sielu sai aikamoisen kolaukseen, kun juna-aseman laiturilla heidät komensi riviin saksalainen tatuoitu kersantti.
Myöhemmin ulkomaalaisille vapaaehtoisille alettiin sorvata paremmin heidän arvomaailmaansa vastaavia olosuhteita.
Itse olen myöhemmin tuntenut tietyllä tavalla kiitollisuutta siitä, että olen palvellut teini-ikäisenä varusmiespalvelukseni. Kokemus olisi saattanut olla erilainen filosofian maisterina, mutta elämä on valintoja.
Mannerheimin henkilöstöpolitiikka ei ollut aina erityisen kaukonäköistä. Walleniukselle olisi hyvinkin ollut käyttöä yhteysupseerina saksalaisten kanssa. Kielitaito ja pohjoisten olojen tuntemus taatusti riittävä. Sujuva kirjallinen ilmaisu ja hyvä viinapää lisäansioina. Toisaalta miehellä ei kaiketi ollut diplomaatin hyveitä. Olisi hyvinkin saattanut olla turhan äkkiväärä ja suorapuheinen myös saksalaisten seurassa.
VastaaPoistaMatti Klingen myrkynkylvö näköjään tuottaa tulosta eli valehtelu preussilaisesta sotilaskurista vaan paisuu. Kannattaisi perehtyä esimerkiksi Mikko Laaksosen ja Kosti Canden muistelmiin. Kummallakin oli kokemusta sekä saksalaisesta että suomalaisesta koulutuksesta 2. ms:n ajoilta. Kummankin kokemukset olivat yksiselitteiset: saksalainen koulutus oli ylivertaisesti parempaa ja vaikka se oli fyysisesti kovempaa, siitä puuttui esimerkiksi silloin RUK:n simputushenki. Suomalaisessa kansanluonteessa on mm. se pirullinen piirre, että jos esimies ja js alainen ovat kavereita palveluksen ulkopuolella, niin alainen olettaa hyötyvänsä siitä myös palveluksessa. Saksalaisessa järjestelmässä näin taas ei ollut, mikä oli ilmeisesti kulttuurišokki monelle suomalaiselle.
VastaaPoistaToisin kuin Klinge väittää, niin missään muussa maailmansodan suurvalta-armeijassa ei sotamiehen ja kenraalin välinen ero ollut niin suuri kuin Venäjällä. Siihen päälle venäläisyyteen kuuluva suosikkien ja syntipukkien viljely, niin keitos on valmis.
Pekka Leimulta on aiheesta väitöskirja. Simputus olisi tullut Suomeen pääosin Venäjän ratsuväestä.
PoistaSuomessa on ollut joitakin lähinnä teknisiä aselajeja, joissa simputus ei ollut kovin yleistä.
"Kummankin kokemukset olivat yksiselitteiset: saksalainen koulutus oli ylivertaisesti parempaa ja vaikka se oli fyysisesti kovempaa, siitä puuttui esimerkiksi silloin RUK:n simputushenki."
PoistaEn käsitä miksi tätä väitettä Waffen-SS:n korkeatasoisesta koulutuksesta toistellaan jonain totuutena.
Todellisuudessa monet SS-vapaaehtoiset olivat saaneet sotilaskoulutusta suomessa vain paikallisessa suojeluskunnassa.
Sen sijaan suomalaisten kantahenkilökuntaan kuuluvien upseerien mielipide Waffen-SS:n taisteluteknisestä sekä taktisesta osaamisesta oli murskaava. Miesten tuhlaamista suorissa rintamahyökkäyksissä. Hurraa henkeä maastonkäytön sijaan yms.
Lisäksi monella vapaaehtoisella suomeksi sanottuna nousi kusi päähän Saksan reissulla. Oltiin "eliittisotilaita" mutta Suomessa ei sitten jostain syystä riittänyt eväät edes aliupseerikouluun.
Juu varmasti sitä toverihenkeä SS:tä löytyi ja monien mielestä oli varmasti "kivempaa" palvella saksan lihapatojen ääressä ja sotilaskodissakin sai halvalla ostaa olutta ja snapsia.
Totuus on se, että puna-armeija toteutti yhdeksän strategista hyökkäystä toisen maailmansodan aikana. Ainoastaan yhdessä lopputulos oli joku muu kuin akselivaltojen joukkojen täydellinen lyöminen. Se strateginen isku torjuttiin pääosin suomalaisten voimin vuonna 1944, purnaten ja vittua huutaen, ilman snapsia ja vastentahoisesti herrotellen.
"En käsitä miksi tätä väitettä Waffen-SS:n korkeatasoisesta koulutuksesta toistellaan jonain totuutena."
PoistaEtkö ole huomannut, että näillä palstoilla hiippailevat "tekijämiehet" ovat vuosikausia tehneet propagandaa sen "Rosenbergin aatteen" kaikinpuolisesta etevämmyydestä - ja tietenkin myös käytännöstä. Ei puolta sanaa, että muu voisi tulla missään asiassa tulla kyseeseenkään.
Suomalaista sotahistoriakeskustelua leimaa kyllä uskomaton epäanalyyttisyys ja patologinen tarve itsekehuun. Vittua kiljuvat jermut pistävät kaikki muut häpeäpaaluun.
PoistaSaksalaisten sotataidollisen paremmuuden ovat tunnustaneet useat eturivin sota-analyytikot ja -historioitsijat. Eversti Trevor Dupuy kehitti matemaattisen mallin taistelutaidon analysointia varten. Hänen kirjansa "Genius for War - The German Army And General Staff, 1807–1945" osoitti saksalaisen sotataidon parhaimmuuden. Martin van Creveldin (israelilainen) avainteos "Fighting Power" vertaili Saksan ja USA:n armeijan taistelutehoa 2. ms:ssa. Ja tutkimuksen tulos oli taas saksalaisten etevymmyyden puolesta. Niklas Zetterling on työskennellyt mm. tutkijana Ruotsin Sotakorkeakoulussa. Zetterlingin Normandia-tutkimus vahvistaa sekä Dupuyn että van Creveldin perusteesin saksalaisten sotataidollisesta paremmuudesta. Anonyymi vetoaa suomalaisten "kantahenkilökuntaan kuuluvien upseerien" lausuntoihin. Niin, kuten esim. Jokipiin teoksesta ilmenee, kyseiset upseerit olivat matalan tason, siis luokkaa komppania, upseereita, joilla ei ollut minkäänlaista taistelukokemusta moottoroidusta liikuntasodankäynnistä, jossa operoidaan divisioonien ja isompien yhtymien tasolla. Kun näkökulma on peitteisen maaston hitaasti jalkamiesten vauhdilla etenevään sodankäyntiin koulutetun, analyysi vääristyy. Ei ymmärretä sitä, että operatiivinen tempo ei kerta kaikkiaan salli jokaista komppanien ja pienemmän tason hyökkäystä hidastettavan jalkamiesten koukkauksiksi. Meillä Suomessa autuaasti unohdetaan, että Suomen armeija taisteli korkeammalla temmolla koko jatkosodan aikana alle puoli vuotta (näkee hyvin ihan jo tappioiden jakaantumisesta). Samana aikana saksalaisjoukot olivat kiinni taisteluissa käytännössä koko ajan. Niin, sekä jatkosodan hyökkäysvaiheessa että 1944 puolustusvaiheessa tapahtui useita taistelutehon ja -hengen romahduksia, jotka viime kädessä olivat johtajien (ryhmänjohtajasta alkaen) vastuulla ja taustalla oli vahvasti kurittomuus eli jermuilu. Mitä tulee noihin Puna-armeijan "legendaarisiin" "strategisiin iskuihin", niin neuvostopropagandan luomuksiahan ne ovat. Mm. tohtori Tapio Tiihonen omassa väitöskirjassaan kiteytti neuvostolaisen sotataidon sanoin "mittakaavalla voittaminen". Kyseinen "taktiikka" oli höyryjyrämeininkiä, jossa läpimurto saatiin aikaiseksi keskittämällä murtokohtaan niin massiivinen ylivoima, että päätaisteluaseman murtuminen oli väistämätön: kuten saksalaiset neuvoivat suomalaisia, em. hyökkäys pysäytetään syvyydessä.
Miksi sitten se Kannaksen läpimurto ei onnistunut niin kuin piti? Se johtui pääasiassa hyökkäävän osapuolen virheistä. Ensinnäkin, oli hölmöä porrastaa Leningradin ja Karjalan rintamien hyökkäykset alkamaan eri aikaan. Toiseksi, neukkujen ilmavoiman käyttötapa oli kangistunutta ja virheellistä. Neukuilla oli musertava ilmaylivoima, joka oikein käytettynä olisi estänyt suomalaisten Kannaksen joukkojen vahvistamisen (ratayhteyksien jatkuva tuhoaminen ilmasta), estänyt suomalaisen tykistön käyttöä ja lamaannuttanut suomalaisten ilmavoiman käyttöä. Sen sijaan neukut käyttivät ilmavoimiaan pääasiassa tykistön jatkeena, suuri virhe!
Kolmanneksi, neukkujen hyökkäystaktiikka vaati operatiivistä liikettä, joka ei ollut kapealla Kannaksella ja suomalaisessa maastossa mahdollista. Koska alemman tason neukkujen koulutus ja taistelutaito oli kehnohko (=tuloksena toiminnan kaavamaisuus ja joustamattomuus), joka antoi yliotteenparemmin pienten joukkojen taistelut hallitseville suomalaisille.
On myös syytä muistaa, että suuri osa siitä tulivoimasta, jolla suomalaiset pysäyttivät hyökkäykset, olivat Saksasta tullutta. Suomen armeijan polttoainehuolto oli täysin Saksan varassa. Lisäksi ilman saksalaisten lannoitteiden ja elintarvikkeiden tuontia Suomi olisi nääntynyt jo ennen vuotta 1944 (asiasta mm. Martti V. Terän kirjoissa).
"Suomalaista sotahistoriakeskustelua leimaa kyllä uskomaton epäanalyyttisyys ja patologinen tarve itsekehuun."
PoistaEiköhän se epäanalyyttisyys koske nimenomaan suomalaista Waffen-SS pataljoonaa. Josta on pääasiassa julkaistu lähinnä fanikirjallisuutta.
"Anonyymi vetoaa suomalaisten "kantahenkilökuntaan kuuluvien upseerien" lausuntoihin. Niin, kuten esim. Jokipiin teoksesta ilmenee, kyseiset upseerit olivat matalan tason, siis luokkaa komppania, upseereita, joilla ei ollut minkäänlaista taistelukokemusta moottoroidusta liikuntasodankäynnistä, jossa operoidaan divisioonien ja isompien yhtymien tasolla."
Höpö höpö taas mitä juttuja, suomalainen kapteeni on täysin oikea henkilö arvioimaan esimerkiksi komppanian tai pataljoonan toimintaa taistelussa. Juurikin esimerkiksi tuollaiset "alemman tason ammattiupseerit" totesivat, että Wikingin taistelutekninen osaaminen oli sillä tasolla vuonna 1941, että komppanian päällikön täytyi toimia esitaistelija ja yksikön taistella "yhtänä palikkana" kun joukkueen tasalla ei ollut osaamista ja paha johtamisvaje.
Mikä sinällänsä ei ole ihme, sillä saksalaiset kärsivät pahasta upseerivajeesta ja esimerkiksi monet komppanian päällikön vakanssit oli täytetty ensimmäisen maailmansodan upseereilla, joilla ikää alkoi olemaan tässä vaiheessa sangen runsaasti etulinjan tehtäviin.
Kuka sitten on oikea henkilö esittämään arvioita Waffen-SS joukkojen koulutustasosta? Joku yksikössä palvellut nuorempi aliupseeri tai ihan peräti konekiväärimies? Sori mutta kyllä kadettikoulu antaa paremmat eväät arvioida yksikön taisteluteknistä osaamista kuin saksalainen ryhmänjohtajakurssi.
"Kyseinen "taktiikka" oli höyryjyrämeininkiä, jossa läpimurto saatiin aikaiseksi keskittämällä murtokohtaan niin massiivinen ylivoima, että päätaisteluaseman murtuminen oli väistämätön: kuten saksalaiset neuvoivat suomalaisia, em. hyökkäys pysäytetään syvyydessä"
No eipä tuo hyökkäysten pysäyttäminen ultraälykkäiltä saksalaisilta kenraaleiltakaan näyttänyt onnistuvan. Kun vertaa Kannaksen taisteluja vaikka samaan aikaan tapahtuneeseen operaatio Bagrationiin, niin taisi olla niin ettei suutarin lapsilla ollut kenkiä, eikä niiden taistelujen jälkeen myöskään keskustan armeijaryhmää.
"Sen sijaan neukut käyttivät ilmavoimiaan pääasiassa tykistön jatkeena, suuri virhe!"
Mikä oli neuvostoliiton ilmavoimien kyky taistelukentän eristämiseen, voin kertoa, että nimenomaan osaamisessa oli ongelmia ja konemääristä huolimatta ei pystytty samaan kuin länsiliittoutuneet.
Kuitenkin jopa aliupseerikoulutuksessa opetetaan, että yksi hyvän käskyn ominaisuuksista on se, "että se pystytään toteuttamaan". Joukkoja tulee siis käyttää sellaisiin tehtäviin joita ne pystyvät suorittamaan. Saksalaisillahan alkoi sodan viimeisenä kahtena vuotena juurikin arvostelukyky pettää sen osalta mihin joukot todella pystyivät ja kaikanmaailman diletantteja nostettiin suureen maineeseen mm. kotirintamakommando Otto Skorzeny.
"Eversti Trevor Dupuy kehitti matemaattisen mallin taistelutaidon analysointia varten. Hänen kirjansa "Genius for War - The German Army And General Staff, 1807–1945" osoitti saksalaisen sotataidon parhaimmuuden"
Tämä vanha myytti saksalaisen sotataidon ylivertaisuudesta on revitty monta kertaa hajalle uudemman tutkimuksen toimesta.
Esimerkiksi:
https://www.youtube.com/watch?v=bLJol2jcOIE
Hieman harmittaa, ettei yhdessäkään kommenteissä on mainittu miten mainio eräkirjailija Wallenius oli ja on. Minuun tekivät "Miesten meri" ja "Vanhat kalajumalat" suuren vaikutuksen, 2010-luvulla ja hyvän kaverin vihjeen perusteella. Antikvariaatin helmiä, ehdottomasti.
VastaaPoistaNiinhän tuo Wolf Halstikin muistelmissaan pohti, että Suomen maanpuolustuksen kannalta oli harmi, ettei Walleniuksesta tullut jo alunperin kirjailijaa;
Poistasiinä ammatissa hänen todellinen lahjakkuutensa on tullut esiin.
Niinpä. Kirjailijana Kurre Wallenius oli ja on todellinen (ja ylenkatsottu) lahjakkuus.
Poista