Kuningas Taavetin suojatti

Eteenpäin elävän mieli

 

Edvard Wilde, Mäenkylän maitomies. Ahjo 1920. Suom. Selma Patajoki. 256 s.

 

1800-luvun lopulla alkoi talonpoikia niin Suomessa kuin Virossa ja muuallakin vaivata uusi levottomuus. Kyliin syntyi aina vain lisää väkeä, mutta maa ei ottanut lisääntyäkseen. Jos aikoi pärjätä, oli keksittävä jotakin uutta ja uuttahan alkoi ollakin tarjolla ainakin kaupungeissa.

Maaseudullekin tuli rahaa yhä enemmän, kansainvälisen kaupan kehittyessä. Suomalainen talopoika, jolla oli metsiä omistuksessaan, huomasi, että saattoi olla herra siinä kuin muutkin eli siis lakata tekemästä töitä, ostaa koiran ja pyssyn ja ruveta juomaan konjakkia.

Useinhan tämä tie johti aluksi huimimpienkin toiveiden täyttymiseen, kuten Kalle Kajanderin sankarille, joka tunsi päässeensä huipulle saatuaan konjakkikauppiaaalta joulukortin, jossa luki Herra Joppi Hinkkala (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joppi ), mutta lavea tiehän tuppaa olemaan lyhyt.

Yhtä kaikki, aikansa oli Joppi päässyt juomaan ja metsästelemään tukkiporhojen kanssa. Kun rahaa oli riittänyt, oli sosiaalinen välimatka äkkiä umpeen kurottu, ainakin nyt metsästysretkellä.

Virossa oli tilanne hieman toinen. Vilde sijoittaa kirjansa 1890-luvulle, jolloin myös Joppi lienee maailmassa vaikuttanut ja yhtä ja toista sielläkin silloin tapahtui. Metsiä ei talonpoika päässyt myymään, kun ei niitä omistanut, mutta toinen varallisuuden lähde oli voi, karjan tuottama kulta, jota nyt ahmittiin kaupungeissa ja vietiin paljon ulkomaillekin.

Voita tuottaa Vilden romaanissa Kremerin omistama Mäenkylän moisio. Omistaja on degeneroituneen oloinen ukkeli, vanhapoika, jota ei edes pidetä ihan oikeana saksalaisherrana, kun on niin kovin alhainen ja puhuu viroa sujuvasti.

Mutta Kremer on joka tapauksessa aikamoisen karjan omistaja ja joka päivä joutuu moisiosta maitomies matkustamaan kaupunkiin karjan keltaista kultaa realisoimaan. Siinähän se rahakin liikkuu.

Kun vanhapoika sattuukin sitten vielä innostumaan mökkiläisen nuorikkoon, on draaman kuvio valmis. Hän vihjaisee mökkiläiselle, että moision maitomiehen hommakin voisi olla saatavilla, jos nuorikko vain, tuota noin, voisi ruveta olemaan silleen. Siis herran kanssa, ei muuta kuin välillä vain.

Mökkiläinen innostuu ja alkaa nähdä päiväunia rikkauksista. Flegmaattinen nuorikko kuitenkin vain viis veisaa tarjotusta onnestaan. Tilanne eskaloituu jo tragedian suuntaan, kunnes nuorikko yllättäen kiinnostuukin uudesta osastaan.

Tönusta, mökkiläisestä tulee nyt jonkin sortin herra, mutta ainoastaan markkinamiesten kategoriassa. Viina -kallis nautintoaine- alkaa maistua kievareissa, maitomiehen uudet mustat saappaat ja ruokottu ulkomuoto osoittavat, ettei sitä enää kuulutakaan ihan moukkien joukkoon, vaikka nyt ei sentään saksojen kanssa kaveerata.

Maallista hyvää kertyy tosiaan entiseen verrattuna mökkiin aika lailla tuosta uudesta bisneksestä, vaikka Tönu ei oikein laskeakaan osaa tai ehkä juuri siksi. Itse asiassa maitomiehen hommat sujuvat huonosti isännän kannalta, mutta eipä tuo pahemmin häntä häiritse.

Entäpä se moraalinen puoli? Onko Tönun vaimo kuin Uurian lammas, jonka rikas mies on ottanut köyhältä, vaikka oma haka oli mäkättäjiä täynnä?

Ei sinne päinkään. Tönuhan se tässä on hyödyn saaja ja ukko Kremer on se, joka on puutetta kärsinyt. Kolme aikuista ihmistä on osansa itse valinnut, eikä kenelläkään ole siinä nokan koputtamista, järkeillään hyvin rationaalisesti. Ei siinä mitään puritaaneja tai feministejä olla.

Pientä mustasukkaisuutta ja vastaavia komplikaatioita toki esiintyy, mutta muuten elo sujuu juohevasti, ainakin siihen saakka, kunnes tilejä aletaan syynätä.

Mutta Tönu heittää juovuspäissään henkensä kylmässä kyydissään ja koko entisen kolmikon asiat on aika järjestää uudelleen. Houkutteleva paikka moision herran tykönä olisi tarjolla, mutta ei, kumma kyllä, enää viehätäkään ailahtelevaa naista.

Sellainen oli Tönu-mökkiläisen lyhytaikainen lento ylöspäin kylän hierarkiassa. Ehkäpä se oli yhtä lailla epäonnistumaan tuomittu kuin Hinkkalan Jopin yritys tai ehkäpä kävi ennen muuta vain huono tuuri. Moision isännän armoilla siinä joka tapauksessa lopultakin koko ajan oltiin, eikä tarjolla ollut sitä tietä edistykseen, joka olisi ollut avoinna Joppi Hinkkalalle, ellei tätä olisi ylen määrin houkutellut saada kuulla tuota uutta ja makeaa herran titteliä.