Kosto
Paavalin roomalaiskirjeen mukaan
(12:19) kosto kuuluu Herralle, siis Jumalalle. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa
kehittyi yhteiskunta niin sanotun rationaalisen byrokratian suuntaan ja jo keskiajalla
lähdettiin siitä, että kosto kuului kuninkaalle. Siitä hyvästä hän sai myös
merkittävän osan rangaistavan henkilön maksamista sakoista.
Tämä, samoin kuin se, että luovuttiin
ns. jumalantuomiosta eli riidan selvittämisestä kaksitaistelulla, oli
merkittävä askel kohti sellaista yhteiskuntaa, jota nykyään sanomme
sivistyneeksi.
Toki kovin moni tässä flagellanttisessa
kulttuurissamme kieltäytyy näkemästä sen instituutioissa mitään hyvää ja
ihailee mieluummin kaikenkarvaista primitiivistä mumbo-jumboa. Tulkoot he siitä
autuaiksi.
Nykyisessä maailmassa, joka uhkaa
tulla yhä monikulttuurisemmaksi, on kuitenkin syytä ottaa huomioon, etteivät
kaikki kulttuurit ole kehittyneen samaan suuntaan ja samaan tahtiin.
Kulttuurien törmäyksiä tapahtuu yhä useammin monella tasolla.
Surullisia esimerkkejä siitä, ettei
asian ydintä kyetä ymmärtämään, ovat erilaiset interventiot toisenlaisten
kulttuuripiirien alueelle, niitähän on riittänyt tälläkin vuosituhannella.
Muuan instituutio, joka omassa
kulttuuripiirissämme on kokonaan hävinnyt, on verikosto. Se on kuitenkin täysin
voimissaan monilla alueilla, etenkin vuoristoissa, mutta myös autiomaakulttuureissa,
kuten Edvard Westermarck totesi sata vuotta sitten Marokosta.
Tuntematta asian taustoja, rohkenen
epäillä, että sillä on oma merkityksensä myös Ruotsin tämän päivän
jengisodissa. Moskovan alamaailmassa 1990-luvulla se oli tärkeä instituutio,
kuten kertoi Pavel Hlebnikov (Paul Klebnikov) kirjassaan Razgovory s
varvarom (Keskusteluja barbaarin kanssa). Ostin sen aikoinaan tuoreeltaan
ja kuulin pian, että tekijä oli murhattu. Kenen toimesta, ei tiedetty…
Moni ihmettelee nykyään Tšetšenian
diktaattori Kadyrovin käytöstä, joka tuo mieleen varhaismurrosikäisen pojankoltiaisen
raivon ja kaikkivoipaisuuden harhojen sekoittaman kiukuttelun. Asiaa ei kannata
selittää muitta mutkitta hänen edustamallaan kulttuurilla, mutta yhtä suuri
virhe olisi jättää se huomiotta.
Kas näin kirjoitin vuosia sitten,
Hlebnikovin keskustelukirja tuoreena mielessäni:
orstai 19. helmikuuta 2015
Sankarien kansa
Mikäpä kansa ei oman käsityksensä mukaan
olisi sankarien kansa? Jokaisella maalla ja kansalla on tietenkin myös omat
petturinsa ja pelkurinsa, mutta miksi kukaan haluaisi niihin identifioitua?
Kansakunta sekä muistaa että unohtaa valikoivasti. Tämän ymmärsi jo
Chateubriand 1800-luvulla.
Joillakin alueilla sankaruus kuitenkin
on noussut ylivertaiseen rooliin, koska yhteisö on sitä alituisesti tarvinnut
ja viljellyt. Paimentolaiset ovat aina vaarassa, sillä he eivät omista maata,
jota hyödyntävät ja se toinen, joka syystä tai toisesta myös tarvitsee sitä,
valmistautuu aina ajamaan kutsumattomat vieraat pois säilyttääkseen oman
sukunsa elinmahdollisuudet.
Myös vuoristossa tarvitaan rohkeaa
miestä, joka hankkii perheelle ja yhteisölle jotain muutakin suuhunpantavaa
kuin lampaanlihaa. Vuoristoissa on yleistä, että jokaisessa laaksossa asuu
yhteisö, joka on ainakin potentiaalisesti konfliktissa naapurinsa kanssa. Sitä
paitsi vuorilla asuvat joutuvat verottamaan hedelmällisten laaksojen väkeä
tullakseen toimeen. Rosvous ja panttivankien otto on heidän luonnollinen
ammattinsa. Se, joka ei kykene ryöstöretkille, paimentaa lampaita ja saa
unohtaa perheen perustamisen.
Niinpä monien vuoristokansojen
psykologia ja instituutiot ovat muotoutuneet aivan tietynlaisiksi. Siellä vapaa
mies ei voi ryhtyä kenenkään palvelijaksi, saati mennä johonkin tehtaaseen
koneen jatkeeksi. Vapaa mies tunnustaa ylemmikseen vain oman klaaninsa
vanhemmat, joita koko hänen sukunsa kunnioittaa. Vain niille hän voi alistua,
kuten lapsi vanhemmilleen. Myös vanhempien kunnioitus on noissa yhteisöissä
pyhä asia. Vanhainkotien vaippaosastoja ei sinne kannata mennä perustamaan.
Suku hoitaa patriarkkansa ja matriarkkansa ja järjestää heille komeat
hautajaiset, kun se aika koittaa.
Vuoristoalueilta tunnemme myös
verikoston. Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu
ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän
ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua. Tšetšeniassa verikosto ulottuu
aina ”seitsemänteen isään saakka” eli jopa parin vuosisadan päähän, kertoo
moskovalaisena rosvopäällikkönäkin toiminut Hož-Ahmed Nuhajev. Instituutio on
tässä tietenkin saavuttanut jo absurdit mitat, mutta sillä on ollut oma
funktionsa ja on vieläkin.
Aleksandr Solženitsyn kertoo, että
Gulagissa oli yksi kansa, jonka jäsenet eivät koskaan alistuneet
järjestelmälle. He eivät myöskään suostuneet tekemään töitä, ainakaan mitä
tahansa töitä. Heitä ei myöskään uskallettu ahdistella, sillä se,
joka koski tsetseeniin tiesi saavansa vihollisekseen kaikki muuta tämän kansan
jäsenet, mikä tiesi suuria ongelmia.
Jokin autonkuljettajan työ muistutti
vapaan ratsumiehen džigitovkaa, ainakin jos ajokkiaan käsitteli
tarpeeksi hurjasti. Se kuuluukin olleen yksi niitä harvoja, jotka kelpasivat
myös vuoristolaisille.
Mutta tässä siis on puheena oman klaanin
(tejp) ja kansan kunnia ja sen vaaliminen. Kunniansa loukkaamista eivät
tšetšeenit eivätkä monet muutkaan vuoristolaiset voi sietää kostamatta. Muuten
he menettävät kunniansa eli kasvonsa. He kuitenkin myös ovat melko hyvin
turvattuja loukkauksilta, koska kaikki tietävät, mikä on tilanne. He tietävät
myös, että jos yksi ryhmän jäsen tapetaan, muut kostavat. Solženitsyn kertoi
Gulagin tšetšeeneistä, että heitä ympäröi pelon kehä, joka suojeli heitä ulkoiselta
väkivallalta.
Kuten Hož-Ahmed Nuhajev kertoi, juuri
tämä tšetšeenien keskinäinen koheesio teki mahdolliseksi sen, että heidän
mafiansa nopeasti valloitti koko Moskovan alamaailman. Hän itse oli pieni mies,
mutta psykologisesti vahva ja jokainen ymmärsi, että konfliktin tullen hän oli
valmis menemään ”loppuun saakka” eli tappamaan tai tulemaan tapetuksi. Koska
se, joka olisi tappanut Hož-Ahmedin, olisi joka tapauksessa joutunut tapetuksi,
syntyi auktoriteetti, joka perustui ryhmän luomaan pelkoon.
Amerikkalaistunut toimittaja Pavel
(Paul) Hlebnikov julkaisi Nuhajevista haastattelukiurjan ”Keskusteluja
barbaarin kanssa”. Hänet tapettiin varsin pian ja Nuhajev hävisi maan alle eikä
ole sen koommin näkynyt. Luultavasti hän on Kadyrovin hallitsemassa Tšetšeeniassa,
jossa rakennetaan islamilaista despotiaa, josta venäläisten on parasta
pysytellä poissa. Liitto Putinin kanssa kyllä säilyy, sillä se on
tavallaan molemminpuolisesti edullinen: Kadyrov saa pitää vallan ja
Putin kasvonsa.
Tšetšeenien, albaanien, korsikalaisten,
sisilialaisten ja mustalaisten verikostoperinnettä muistuttaa myös useimpien
maiden upseeristoissa vallinnut arkaainen kunniakäsitys, joka vaati kostamaan
loukkaukset. Venäjällä käytettiin käsitettä ”univormun kunnia” (tšest
mundiry), joka edellytti, että jos rykmentin yhtä upseeria loukattiin, oli
hänen pestävä häväistys pois verellä. Ellei hän sitä tehnyt, hän joutui
lähtemään rykmentistä ja olisi tuskin enää kelvannut millekään muullekaan.
Jos taas suorastaan itse rykmentin
kunniaa häväistiin esimerkiksi lehtikirjoituksella, saattoi rykmentin
kunniatuomioistuin velvoittaa jokin upseereistaan kostamaan puolestaan.
Tällaisia tapauksia todella oli ja kaksintaisteluistahan tehtiin Venäjän
armeijassa laillisia vuonna 1894. Mitä tämä tarkoitti käytännössä voimme
ymmärtää lukemalla Aleksandr Kuprinin romaanin Kaksintaistelu (Pojedinok)
vuodelta 1905.
Tuon instituution laillisuus oli
hämmästyttävä poikkeus siinä sivilisoitumisprosessissa, joka Euroopassa oli
1800-luvulla tapahtunut ja joka oli mitä suurimmassa määrin ulottunut myös
Venäjälle. Kaksintaisteluita toki järjestettiin yhä muuallakin Euroopassa,
mutta kaikkialla ne olivat kiellettyjä. Venäjällä alkoi nyt instituution
myöhäsyntyinen renessanssi ja sadat upseerit, kenraaleita myöten joutuivat
osallistumaan noihin tapahtumiin. Kuolleita kertyi parissa vuosikymmenessä
tosin vain kolmekymmentä eli kuolleisuus jäi noin viiteen prosenttiin
osallistujien koknaismäärästä.
Kunnia oli toki vielä muuallakin
arvossaan. Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan
vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden
katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo
1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun
alkupuolella.
Tässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan
periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun
virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla.
Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita.
On kyllä merkille pantavaa, että Ruotsin
valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät
yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka
alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin.
Mutta taisihan siinä sentään jokunen vuosisata vierähtää.
Myöhemminhän koko
rangaistusperiaatteesta sivistyneessä maailmassa luovuttiin, vaikka
kunnianloukkaus yhä on laissa ja etenkin Amerikassa siitä on tehty mahtava
rahastusautomaatti, jota käytetään siekailematta.
Mitä primitiivisempi yhteiskunta, sen
tärkeämpää siellä on kunnia ja sen varjelu laista ja järjestyksestä
piittaamatta. Monikulttuurisuuden ideologia ei näytä koskaan ottaneen vakavasti
sitä tosiasiaa, etteivät kulttuuriset koodit ole vain ennakkoluuloja, jotka on
helppo pyyhkäistä pois pienellä valistuksella. Sankarikansat haluavat olla
nimenomaan sankarikansoja eivätkä esimerkiksi hyvinvointikansoja.
Sankarikansojen keskuudessa kunnian vaaliminen ja
verikosto ovat identiteetin ytimessä, eivätkä ne liene sieltä pois revittävissä
ilman koko ryhmän denationalisaatiota. Mustalaisten kohdalla on viidessäsadassa
vuodessa tapahtunut ainakin näennäistä edistystä, mutta tuskin vielä
läpimurtoa. Voisikohan siitä oppia jotakin?
----------------
VastaaPoistaAganistanissa on kuulemma sananlasku: ”Olipa hätäinen verikosto, kun malttoivat vain sata vuotta odottaa.”
MafH
”Paavalin roomalaiskirjeen mukaan (12:19) kosto kuuluu Herralle, siis Jumalalle.”
VastaaPoistaNeuvostoliitossa mainittuina Herroina, Jumalina ovat Lenin, Stalin, Brezhnev, Putin, joiden yhteisnimenä on KGB eli salaiset kädet. Lenin käski tuhota kaikki papit, Stalin tuhosi kaikki ”kulakit” (talonpojalla sai olla vain yksi lehmä ja yksi hevonen perheen/suvun koosta huolimatta). Tämä tehtiin julkisesti ja kovalla melulla.
Brezhnevin aikana toisinajattelijoita vangittiin, pumpattiin heihin kaikenlaisia aineita ja vietiin hullujen taloihin, jossa lääkärit totesivat hulluuden ja ”hoitajat” pumppasivat heihin lisää niitä samoja aineita. Kävin tapaamassa kaveria mainitussa hoitotalossa.
Gorbatshevin aikana kgb:n struktuureja supistettiin ja mm. V.Putin joutui tekemään kuorma-auton shoföörin työtä. Sitten kgb:n V.V. Putin saikin ”superlottovoiton”, hänestä tulikin presidentti ilman mitään mutkia ja mäkättelyä.
Totuus on monimutkainen asia, koska sen kuuluu pyrkiä tavalla tai toisella pääsemään pinnalle/näkyväksi.
Nemtsov vaati demokraattisuutta Venäjään ja sai kuulan takaraivoon Kadyrovin miehen aseesta. JNE, jne, jne…
Onko putinismilla kostettavaa demokraattisuudelle?
Käsittääkseni kristinusko oli pannassa Neuvostoliitossa, eikä lähetystyötäkään sinne saanut harjoittaa?
PoistaVerikostohan voi nykypäivän Suomessa edelleenkin paksusti - vaan ei kantasuomalaisten piirissä.
VastaaPoistaJonkinlaiselle oman käden oikeudelle soisi toki uutta comebackia kun katselee kuinka äärimmäisen vähän Suomalainen oikeusjärjestelmä välittää rikosten uhreista. Ja samoin kuinka Suomalainen sivistynyt individualisti jää usein täysin yksinään kollektiivisten etnisten jalkoihin kun tulee paha tilanne.
Kyllähän siinä tulee yhteentörmäyksiä, kun käsittääkseni meillä on vallalla ollut perinne, jossa työ on miehen ja naisen kunnia.
VastaaPoistaNäissä "kunniakulttuureissa" se taas koetaan hyvin vähäarvoiseksi, suorastaan typeräksi.
Meillä myös kompromissin haku ja sovittelu on arvossaan, mutta näiden tulijoiden tulkinta tällaisesta on, että nämähän on lampaita, kun eivät ole ehdottomia. Eli hyväntahtoisuus ymmärretään heikkoudeksi ja alistumiseksi.
Palvelualoille eivät sovi, kun kaikki työhön liittyvä kritiikki otetaan henkilökohtaisena loukkauksena. Eivät ole ymmärtäneet, että työnsä hyvin tekevä ansaitsee täällä sen oman kunniansa.
"Suomessa ei kaksintaisteluita harrastettu koskaan, mutta sen sijaan vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa. Näitä juttuja olivat tuomiokirjat täynnään jo 1600-luvulta lähtien ja ne olivat maanvaivana käräjillä vielä 1900-luvun alkupuolella.
VastaaPoistaTässä toteutui sivistyneen yhteiskunnan periaate, jonka mukaan kosto kuului kuninkaalle ja sen myötä kruunun virkamiehille ja tämä käytäntöhän oli meillä tullut voimaan jo keskiajalla. Tässä suhteessa emme toki olleet ainoita."
Kunnia käsitteissä ei oteta huomioon naisen ns. kunniaa, jota voidaan pitää liitännäisenä miehen kunniaan. Oletettavasti syy miksi islamissa mies rankaisee naista huonosta käytöksestä. Voi pitää, mutta ei tuo ole niin yksinkertaista. Japanissa on mielenkiintoisia variaatioita tuosta kunniakäsitteestä ja historiaa kun katsoo ovat naiset itse riistäneet henkensä ja lasten hengen. Ei siinä kyllä mitään ihmeellistä jos muistaa 2 maailmansodan lopun kun saksalaiset lopussa epidemian tavoin riistivät lapsiltaan ja itseltään hengen. (Hallinnoille tuo itsensä tappaminen on aina kovin haasteellista. Kirkkohan siitä tuominnut jäljelle jääneet. Ei haudata pyhään maahan ynnä muuta sosiaalipsykologista tuomitsemista.)
Kun taas jos mies ei kykene suojaamaan naista onko se naisen kunnian menetys naisen syy?
Toisekseen jos asioita katselee yhteiskuntahierarkian kautta, ns. rahvaan naisella mitään kunniaa ole vaan enempi kauppatavara. Mikä taas teoriassa liitännäinen teollistuneen yhteiskunnan väestönkasvun hidastumiseen. Suht kylmää ajatella hankkia lapsia jotain valtiota varten, toisekseen kun ulkovallat katsoo suomalaisia hyödynnettävinä siirtolaisina, lähinnä väkenä jota hyödyntää ja joka passaa, niin miksi ihmeessä sitä edes sellaiseen järjestelmään tahtoisi lisääntyä ja seuraavakin sukupolvi pistää kärvistelemään?
Ihmisten logiikka on kyllä aina omiaan.
Toisaalta siirtolaisuutta on ollut molemminpuolin ja tämä hyödyttänee Suomessakin toisia. Lähinnä niitä joilla on jo ennestään talouskunnossa. Unohtaen että talous eli raha kuuluu uskon asioihin ja sitä myöden arvot riippuu kulttuurista. Kun eletään teollistuneessa yhteiskunnassa niin mitkä ovat ne arvot ja mistä ne tulee?
"Muuan instituutio, joka omassa kulttuuripiirissämme on kokonaan hävinnyt, on verikosto. Se on kuitenkin täysin voimissaan monilla alueilla, etenkin vuoristoissa, mutta myös autiomaakulttuureissa"
VastaaPoistaSanoisin, että verikosto on voimassa kaikialla, jossa ei ole voimassa riittävän vahvaa ruhtinaan- tai valtiovaltaa, joka pystyy ottamaan väkivaltamonopolin ja oikeudenhoidon mukaanluettuna pakkotäytännön itselleen. Ilman tuota yksilön ainoa turva oli klaani, suku tai perhe, joka puolusti jäsentään, mistä hyvä kuvaus on islantilaiset saagat. Euroopassa tilanne muuttui tuollaiseksi keskiajan kuluessa. Suomessa Veli Verkko kuvaa tuota muutosta teoksessaan 1500-luvun ihminen oikeuskäsityksensä valossa (tms).
Kuten tiedämme esim Somaliassa valtio on romahtanut.
Kirja ei ole Veli Verkon, vaan Pentti Renvallin.
PoistaMuistivirhe, kiitos oikaisusta. Sisällöt jäävät muistiin, nimet eivät...
PoistaJossain hengellisestä laulussa lauletaan jotain, että siunauksin me kaiken kostamme, se on tapa taivaan, maan...
VastaaPoista"Se on siitä irrationaalinen instituutio, että se kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ole yksilöinä syyllistyneet yhtään mihinkään. Heidän ainoa syntinsä on, että he ovat väärää sukua."
VastaaPoistaOn se siinä mielessä rationaalista, että ryhmän jäsenen kuolema heikentää ryhmää. Sitä pitää tasapainottaa tappamalla tappajan ryhmän jäsen. Seurava askel on hyväksyä varallisuuskorvaus (ks edellä klo 12.31) Verkko kuvaa, että mistapon saattoi sovittaa vahingonkorvauksella, joka vei tappajan koko omaisuuden. Joskus tapetun suku maksoi henkisakon kruunulle, kun tappajalla ei ollut enää siihen varaa.
Westermarck kertoo, että jos mies tappoi toisen klaanin naisen, ei häntä pitänyt tappaa, vaan sen sijaan joku hänen klaaninsa nainen. Näin siis sata vuotta sitten Marokossa.
Poista"Ruotsin valtakunnassa viikingit, Euroopan hurjimmat rosvot aikoinaan kesyyntyivät yhteiskuntakelpoisiksi valtion alamaisiksi ja sitten kansalaisiksi, jotka alistuivat mukisematta valtion vaatimuksiin ja luovuttivat kostonkin sen käsiin. "
VastaaPoistaTätä ja vielä hurjempien norjalaisten kesyyntymistä olen aina ihmetellyt, ainakaan geeneistä ei voi olla kyse.
"vakaiset maalaisisännätkin haastoivat mielellään oikeuteen niitä, joiden katsoivat loukanneen kunniaansa."
VastaaPoistaTuossa on kysymys staattisesta yhteisöstä, jossa ihmisellä on vakiintunut asema, jota kunnianloukkaus heikentää. Jos kutsut isäntää rajankiven siirtäjäksi, se ennenpitkää leimaa tämän, joten on pakko puolustautua oikeudessa, jossa loukkaaja sai esittää näyttöä väitteensä tueksi. Sen sijaan urbaanissa yhteisössä tuollainen satunnainen soimaus ei yleensä vaikuta soimatun statukseen omassa kuplassaan.
Riippunee kuka väitteen esittää ja millainen isäntä. Yhteisöllisyydessä on kumminkin sitten se että on kasvettu yhdessä ja kunnon isäntä pitänee alaisen puolia ja alainen isännän.
PoistaKun tähän iskenee sitten kunnialoukkaus väitteen, tulenee sille olla perustelut. Tiiviisti kasvaneessa yhteisössä tiedetään persoona ja onko väite tuulesta temmattu vai ei. Isäntiäkin kun on monenlaisia.
Historian puolesta tiedetään tapaukset joista on kirjoitettu.
Tolstoin Anna Kareninan alkulehdellä on lause: "Minun on kosto ja tahdon kostaa". Muistan miten naapurin evakkovaari pikkupoikana ollessani suositteli minulle Tolstoin lukemista ("sen parempaa lukemista ei ihmisellä olekaan") ammentaessaan vettä meidän kaivostamme (heidän kaivonsa oli kuivunut).
VastaaPoistaAloitin Anna Kareninasta ja ihmettelin tuota kosto-maksiimia. Tämänhän piti olla hyvää, parasta ja ehkä jaloakin, ja heti alkuun pläjäytetään kosto. Kenen kosto? Miksi? No, kyllähän siinä Anna saa kohtalonsa, - mutta kun niin monet muut petturit ja tapatavattomat luistavat noin vain!
Käsittääkseni tuo Tolstoin eteislause kuuluu nykyisin raamatunsuomennoksessa:
"Minun on kosto, minä olen maksava". (Hebr.kirje 10:30, suom. 1992, myös 1938).
Rahatalouden kanssa jonkinverran touhunneena mietityttää tuo "maksava": ymmärrän tekstin tarkoituksen, mutta miksi kaikista ajateltavissa olevista ilmaisuista juuri tuo. No, sittenhän maksellaan. Maksellaanhan kalavelkojakin.
Pian on vuosi tässä seurattu provosoimatonta tuhoamissotaa ja myönnän, että olen hiukan alkanut askel askeleelta ymmärtää henkilöitä, jotka kysyvät, että jos on jumala ja kun on kosto, niin miksi tuo korkein vaikenee?