Historia non facit saltum?

 

Suuri murros

 

Kauppis-Heikki eli Heikki Kauppinen (1862-1920) sai elämässään kokea yhden maamme historian suurimmista murroksista.

Kauppinen syntyi ankeisiin, mutta ajalle varsin tyypillisiin olosuhteisiin. Hän oli kylläkin avioton lapsi, mutta äiti meni vielä naimisiin, joten varsinaisesta äpärälapsen kohtalosta ei ehkä tarvitse puhua. Isintimä tosin oli poikapuoltaan kohtaan vähemmän hellä ja myöhemmin pappilan rengiksi päässyt poika sai jo lapsuudessaan tottua koviin töihin.

Pappila se Heikin pelastikin kirjalliselle alalle ja kertomaan siitä maailmasta, jossa hän oli kokemusasiantuntija. Työelämäprofessuurista ei silloin ollut kyse, mutta kansakoulu käytiin ja viimein opettajaseminaarikin. Juhani Aho ja Minna Canth tasoittelivat lahjakkaan lapsen uraa.

Kauppis-Heikin maailmasta olen kirjoittanut ennenkin (ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Hänet muistetaan etenkin naiskuvauksistaan, jotka kaiketi kuuluvat kirjallisuutemme parhaisiin. Koko aikakausi saa jo lukijan mielessä väriä siitä, kun kuvataan elämää, jossa jopa puuron syömistä pidetään tuhlaavaisuutena tai jossa hento miniä tuntee alemmuutta komean eli pulskan anopin rinnalla. Viimemainitulla on jopa kaksoisleuka!

Erityisesti on kuitenkin mieleeni jäänyt tarina miehestä, joka makasi kolme vuosikymmentä haudassa ja heräsi sitten maailmaan, jossa mikään ei ollut ennallaan eikä edes käsitettävissä. Se oli suuren murroksen aika. Siteeraan vanhaa blogia:

Kauppis-Heikin novellissa herää muuan kuollut mies haudastaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja ajankohta näyttäisi olevan lähellä tuota vuotta 1912.

Koko vanha maailma on hänen kuolleena maatessaan mullistunut tuntemattomaksi. Jopa heränneen vainajan pukeutuminen on nyt naurettavaa ja sopimatonta, vaikka aikoinaan hänelle oli pantu parasta päälle.

Käsittämättömiä vehkeitä olivat telefoonit, polkupyörät ja autot ja niin oli sillä paikkakunnalla rautatiekin. Sen lisäksi nähtiin vielä meijeri, puimakone ja tuulimoottori, mutta varsinainen ihme oli niittokone: miesten ei tarvinnut enää niittää, kun sen teki hevonen…

Jopa oli herra helpon antanut! Ei tarvinnut enää niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä! Kaikki kävi pyörimällä. Eivätpä mahtaneet enää piiat ja rengit valittaa työn paljoutta, arveli herännyt vainaja, mutta huomasi olevansa väärässä: nyt ne vasta valittivatkin ja olivat kovin kiukkuisia…

Rahaa tarvittiin hirmuisia määriä, mutta sitähän saatiin puista ja voista. Mutta eihän se riittänyt, vaan kaiken maailman kuoletuslainoja ja monenlaisia muita oli niin, että isännän piti kuin kärpänen verkossa rimpuilla, eikä muuta oikein kerennyt tekemään kuin raha-asioita hoitamaan.

Mutta miten paljon olikaan turhuutta ja tarpeetonta: kuvapaperit seinillä ja ikkunoiden edessä ties mitkä hörtylät. Talossa oli hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt itse tai ollut ilman.

Ajan varsinaisia herrastelutavaroita olivat kalossit ja sateenvarjot, jotka kiukuttivat vainajaa erityisesti. Sivumennen sanoen, Kalle Kajanderin isä kuuluu suutuspäissään rikkoneen kirveellä kalossit, jotka oli taloon hankittu.

Vainaja sentään, vanhana viinamäen miehenä tyyntyi, kun sai konjakkia. Mutta ostotavaraahan se oli sekin. Aiemmin oli hänelle aina kelvannut niin sanottu ”vanha mies” eli ”jäsenten jännittäjä”, jota oli sentään  valmistettu kotoisesta rukiista.

Humoristisessa novellissaan kelpo konservatiivi on kuvannut kulutusyhteiskunnan alkutaivalta Suomessa ja Savossa. Tuntuu siltä, että hänen sympatiansa ovat vanhan yhteiskunnan puolella.

Myöhemmin moinen obskurantismi tietenkin rupesi näyttämään naurettavalta, mutta mitenpä asiat oikeastaan ovatkaan nykyajan näkökulmasta?

Oliko Kauppis-Heikki, tai ainakin nyt tämä kuolleista noussut Yrjö itse asiassa ekologisesti kestävän, vihreän elämäntavan puoltaja, jonka maailmankatsomuksen ja elämänpiirin jaloa yksinkertaisuutta voi vain kadehtia?

Miten monta autokuormaa joutavaa sälää Yrjö nykyään löytäisikään köyhimmänkin talon uumenista? Itse asiassa kalossit alkavat tuntua tämän maailmanajan näkökulmasta jo aika viattomalta tarpeettoman tuotannon symbolilta.

Sitä paitsi ne eivät olleet lainkaan tarpeettomia. Itse asiassa täällä Suomessa on usein hankalaa pärjätä ilman kalosseja. Mistähän niitä taas saisi?

 

Siinä se oli kuvattu lento uuteen maailmaan. Niin sanotusta kehittymättömien maakuntien Suomesta oli lähes huomaamatta siirrytty moderniin vaihdantatalouteen, uudenlaisen työtehon maailmaan, jossa vastoin kaikkea vanhan komennon järkeä ostettiin kaupasta sekä tarpeellinen että tarpeeton ja pantiin jopa pelto heinää kasvamaan, jotta saatiin voita myytäväksi.

Aika noin vuodesta 1880 vuoteen 1910 ei merkinnyt vain uusien keksintöjen tunkeutumista takapajuisille seuduille ja kansansivistyksen hyppäyksellistä kohoamista kansakoulun myötä. Nopea kehitys useimmilla aloilla ei ratkaissut liikaväestön ongelmaa ja lainsäädäntö laahasi jäljessä, vaikka maahan oli tullut jopa eduskunta ja yleinen ääni- ja vaalioikeus, joka koski myös naisia -ensimmäisenä maailmassa.

Mikäli jätämme haudasta nousseen Yrjö Sarkasen ällistelemään sitä uutta aikakautta, johon hän heräsi ja kysymme, olisiko mahdollista löytää toista yhtä jyrkkää muutosta suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, lienee vastaus ilman muuta myöntävä ja tällaiseksi aikakaudeksi huomaamme sotien jälkeisen ajan, tuon baby-boomereiden aikakauden, kuten asia nykykielellä maassamme ilmaistaan.

Tarkemmin hahmotellen voisi syöksymisen uuteen maailmaan arvioida tapahtuneen suunnilleen 1950-luvun lopun ja 1980-luvun lopun välisenä aikana, mikäli pidämme periodin mittana jälleen yhtä sukupolvea eli noin 30 vuotta.

Tuona aikana siirryttiin hyvin nopeasti kielitaidottomasta ja hevosvetoisesta maatalous-Suomesta tietokoneistettuun ja kansainvälistyneeseen koulutusyhteiskuntaan. Elintaso nousi huikeasti ja kulttuurinen ympäristö arvoineen ja normeineen mullistui kokonaan.

Suuret muutokset, jotka ilmaisivat siirtymistä takapajuisesta maasta (”kehitysmaasta”) kehittyneeksi tapahtuivat nekin erittäin nopeasti, vaikka asian luonteen takia ne havaittiin hitaammin. Liikaväestöongelma muuttui nollakasvun ja negatiivisen kasvun ongelmaksi.

Maamme saarimainen eristyneisyys vaihtui kansainvälisyydeksi ja naisen asema yhteiskunnassa muuttui miehen asemaa jopa joka suhteessa edullisemmaksi niiden teknisten edistysaskeleiden takia, jotka olivat pakottaneet miehen perheensä elättäjäksi raskaiden töiden ainoana mahdollisena tekijänä.

Muutoksia ja jopa rajuja muutoksia voisi luetella loputtomasti. Tuloksena on joka tapauksessa ollut yhden sukupolven aikana sen maailman perusteellinen muuttuminen, jonka maassamme syntynyt lapsi kohtaa. Vähäisintä ei ole sosiaaliturva ja erittäin tasainen tulonjako, jollainen olisi Kauppis-Heikin aikoihin merkinnyt vain tasaista kurjuutta.

Herää kysymys, voidaanko enää odottaa yhtä suuria yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, jotka tapahtuisivat yhtä nopeasti ja olisivat sitä paitsi askeleita kohti parempaa?

Silmämääräisesti näyttää siltä, että juuri 1980-luvulla tapahtui jonkinlainen kulminaatio, jossa euforinen edistysusko muuttui tulevaisuuden peloksi -ainakin pitemmällä tähtäimellä.

Näin tulin kirjoittaneeksi Suomen historian pikkujättiläiseen jo tuolloin, 1980-luvulla, enkä näe mitään syytä muuttaa arviotani, joka oli toki esitetty hyvin lyhyen välimatkan päästä.

Jotakin ajastamme kai sanoo se, ettei sanalla ”edistys” ole monille enää muuta kuin ironinen kaiku. Historian pyörää yritetään nyt hidastaa ja kääntää jopa taakse päin. Nykyaikaa ja tulevaisuutta pelkäävät näkevät mielessään kulta-ajan jossakin 1950-luvulla, jolloin muka elettiin kestävämmän kehityksen oloissa. Turha sanoakaan, että nämä kuvitelmat ovat suurelta osin vain kuvitelmia. Metsääkin maassamme on nyt kaksin verroin 1950-luvun alkuun verrattuna.

Luultavasti historiassa voidaan hypätä myös taaksepäin ja tähän onkin nykyään yhä useammin varauduttu, paremmin tai huonommin (Vihavainen: Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Juuri nyt näyttää siltä, että poliitikkojamme elähdyttää ajatus siitä, että tulevaisuuden avaintekijänä on, että pitää verellä ja raudalla (ja meidän kukaties ratkaisevalla avullamme) voittaa muuan tietty sota, jota monen asioita tuntevan mielestä ei todennäköisesti kyllä edes voida aseellisesti ratkaista. No, tulevaisuushan sen näyttää, mihin nyt ollaan hyppäämässä, vai kävelläänkö vain. Paikallaan emme voi pysyä.

Venäjällä on 1990-luvulla ja sen jälkeen sanottu, että ihmisiä pitäisi varjella elämästä murrosaikoina. Eivät sellaiset ajat meidän historiassamme ole suinkaan aina huonoja olleet, mutta nyt näyttää tilanne kyllä vaarallisemmalta aivan huolimatta siitä, että meillä on aivan äskettäin ollut hallitus, jota on maailmalla ylistetty enemmän kuin mitään toista koskaan.