Tuttu vanhastaan
Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain
seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.
Carl Michael Bellmania (vrt. Vihavainen: Haun
bellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on luonnehdittu jopa
Ruotsin kansallisrunoilijaksi ja merkille pantava onkin hänen laulujensa
ikivihreys. Muut 1700-luvun ruotsalaiset kirjailijat maistuvat jo aika puisevilta,
mutta Bellman on yhä täysin elävä lyyrikko.
Tämä voi selittyä siitäkin, että
hänen laulujensa aiheet ovat ikuisia ja usein jopa ruumiillisia sanan
kahdessakin merkityksessä, käyttääkseni tätä muotitermiä. Rakkaus ja kuolema, nälkä
ja jano, seksi ja herkut, päihtymys ja autuus sanan maallisessa mielessä
kuuluvat yhä tänäkin päivänä elämään ja tulevat kuulumaan niin kauan kuin
maailma seisoo.
Bellman runoilee tai pikemminkin
laulaa niistä omalla persoonallisella tavallaan, kertoen nimeltä mainittujen
ystäviensä edesottamuksista ja hetkistä niin iloisessa hummauksessa kuin myös
sen jälkeen, jopa katuojassa rypien.
Tämä kohta tuossa tuotannossa on
mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy
naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon
hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta
hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen.
Voidaan ajatella, että noin hurjasta
menosta laulaminen ei välttämättä tarkoita, että sitä oikeasti oltaisiin
toteuttamassa. Kyseessä voi olla vain bravado, jossa uhotaan, ettei tässä
seurauksia pelätä, annetaanhan mennä vaan. Samaan aikaan voidaan visusti pitää
silmällä ja aisoissakin sitä tosiasiallisesti juotua määrää.
Kaikenlaistahan nuoriso on aina ryypätessään
lauleskellut, kuten monet vanhemmatkin.
On Bellmanilla hyvin herkkiä lyyrisiä
tunnelmiakin, joihin kuitenkin liittyy usein aisti-ilo sen eri muodoissa:
Nu har vi flickor och flaskor och ljus!
(Fredmanin epistola 21)
Tai:
Lähteelle istukaamme,
niin hiukan aamiaista saamme
pullon tai pari jaamme
ja ehkä pikku purtavaa.
Korissa kurppapaisti
se tuoksullansa huumaa aistit
Kippistä Ulla-kulta,
ei meillä ole surtavaa
(epistola 82, käännös Liisa Ryömä).
Tai vaikkapa tämä:
Ullani, sulle mä tarjolle toisin
viiniä, makeutta mansikkain,
ruutanan tuoreen painikkeeksi
joisimme
lähteestä solisevaa vettä vain
(Epistola 71, käännös Liisa Ryömä)
Nämä tuovat oitis mieleen erään
paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar
Haijamin.
Sotasukupolven kerrotaan sodan jälkeen
ottaneen vastaan Haijamin aistilliset runon kuin ilmestyksen ikään. Siinä nyt kerrankin
annettiin ihmiselle hänen tarpeidensa mukaan eikä vain saarnattu iänikuisista
velvollisuuksista, sankaruudesta ja uhrautumisesta.
Näin runoili Toivo Lyyn käännöksen
mukaan tuo kuuluisa matemaatikko ja filosofi, joka oli myös suufilainen
mystikko ja torjui känisevien mullahien saarnat koraanin oikeasta
noudattamisesta:
Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas
ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas
kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen
Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?
Mitä hurskauteen tulee, totesi
Haijam kaikkia tiukkapipoisia loukkaavalla tavallaan:
Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla
vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,
enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani
tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla
Vrt. Vihavainen:
Haun en ole pahin pakana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Kuten arvata saattaa, myös
Bellmanilla oli kannattajana ja vastustajansa jo eläessään.
Vallitsevan ranskalais-klassisen
tyylisuunnan mukaan arvioiden jo Bellmanin aihepiirit olivat ala-arvoisia.
Toisaalta ne vastasivat hyvin pastoraalista rokokoorunoutta, joka myös oli
muodikasta. Kävikin niin, että ajan johtava kriitikko Johan Henric Kellgren
manasi ensin Bellmanin syvimpään hornaan, mutta kääntyikin sitten tämän
ihailijaksi ja ehdotti runoilijalle akatemian palkintoa, minkähän myös sai.
Reippaat juomalaulut eivät sinänsä
olleet ihan tuntemattomia arvokkaissa pappispiireissäkään. Jakob Tengström, teologian
professori ja myöhempi Suomen arkkipiispa runoili vuonna 1800 seuraavasti:
Mer lycklig än Kresus, de lydiers kung,
jag sorglös vid bägaren sitter
Och sjunger och skämtar, som vore jag ung,
och dricker så länge jag gitter
och ledsen vid allt det pedantiska gräl
I höglärda hjärnor regerar
De tomma begreppen om sällhet och väl
I bålen jag realiserar
Ja se kaikkein hirmuisin kohta
seuraa tässä:
Försvärjom då, bröder, de kätterske bud
Man ger oss -att grubbla och törsta
Och resom ett tempel åt drufvornas Gud
af fornvärldets gudar den största!
Och invid åt Fröja ett litet kapell,
Där glada prästinnor servera!
Vid Bålen, hos flickan förtjusad och säll,
Hvad vill man väl önska sig mera!
Mitä ihmettä! Oliko tämä prelaatti
ilmeinen pakana samoin kuin hänen koko seurapiirinsäkin? ettäkö oikein valantehneitä
pakanoita ja epäjumalien palvelijoita koko porukka? Sävellettynä tästä runosta
tuli joka tapauksessa seuraavan ajan suosituimpia juomalauluja sekä Suomessa
että Ruotsissa, kuten kirjoittaja kertoo.
Epäilemättä ajan klassismin
mukanaan tuoma antiikin mytologian aihepiiri oli kaikille eräänlainen toinen
henkinen koti, jonka esille tuomisesta ei kenenkään pitänyt pahentua. Lisäksi tuossa
laulussa kyllä mainittiin skandinaavisiakin epäjumalia, jonka nyt olisi voinut
ajatella olevan pappismiehelle jo vähän liikaa, mutta ehkäpä se toisille oli ja
toisille taas ei.
Hilpeä maljojen kilistely kuului
tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa
pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan. Yleensä papit sentään koettivat pysytellä
poissa varsinaisten juoppolallien kirjoista, niitäkin kun tuohon naikaan oli
valtakunnassa vaivaksi asti ja joitakin myös papistossa (vrt. Vihavainen:
Haun kansallisen läträyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Niinpä 1800-luvun alun suuri
klassikko, ”runoruhtinas, piispa Franzén” korosti kohtuuden merkitystä:
Drick vid en högtid ett glas eller par,
För att glädjas, ej blott för att dricka.
Drick, som du drucke, om munskänken var
Din brudstolen rodnande flicka.
Joka tapauksessa juomalauluja
löytyi niin rahvaalta kuin herrasväeltäkin jo tuohon aikaan paljon. Niistä
enempi ensi kerralla.
Bellman oli sanataiteilija täydelleen, Suomessa ehkä Leinon Eino tai Koskenniemi käyvät vertaansa.
VastaaPoistaItselleni kelpaa, ja riittää ac/dc: Whiskey on the Rocks, juomalauluksi.
Voi sinua, pakkoenglannin uhria.
Poista"Tämä kohta tuossa tuotannossa on mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen."
VastaaPoistaOnkohan Bellmanin mahdollisia suomalaisjuuria tutkittu tarpeeksi, mikä selittäisi tuon sangen eläväisen meiningin? Vitsi vitsinä vaan osattiin sitä näköjään Ruotsin maallakin aikoinaan ryypiskellä ja elostella. Meillähän opetellaan näin vuonna 2024 tuosta perinteestä irti, mitä nyt joitain ylilyöntejä sattuu ihan parlamentaarisellakin tasolla, ja siitä onkin leikki kaukana.
Hienoja ovat Bellmanin suomennokset Liisa Ryömältä - ajatella, että vallan nainen on yltänyt moiseen "runolliseen pseudointellektiaalisuuteen", jos ilmiöitä näin voisi nimittää!
No ei sitä noin voi nimittää, vaikka muodollisen virheen korjaisikin. Mutta Bellmanin juuret olivat Saksassa.
PoistaNo eipä tietenkään voi.
PoistaBellmanin johtaminen Suomeen olikin minulta lapsus, olisihan jo sukunimen etymologiasta pitänyt ymmärtää nimen viittaavaan kaikkialle muulle paitsi suomen kieleen.
"Hilpeä maljojen kilistely kuului tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan."
VastaaPoistaTäytyy muistaa, että ajatus ehdottomasta raittiudesta tuli kristillisiin piireihin vasta 1800-luvun ns myöhemmän herännäisyyden myötä, se oli pappispiireiseissä pitkään vähemmistö.
"mieleen erään paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar Haijamin."
VastaaPoistaHaijam (Khaijam) ei muuten ollut ainoa islaminen kultakauden runoilija, joka ylisti viinin iloja, mielen tulee lisäksi ainakin Hafez ja Nuwais. Silloin ei turhaan nipoteltu.
Sivuheitto: Waltari Nuoressa Johanneksessaan antaa vanhan sultaanin siteerata sokeaaa runoilijaa (al-Marri):
"Olen nähnyt miesten kerääntyvän yhteen saavuttaakseen varman tiedon asioista, joiden varmuus on täysin vaihtelevainen,
Siihen he uhrasivat vuosien pitkän saaton ja sunnuntainsa ja sabattinsa.
Kaikki tuo oli vain tulta, joka syttyy kerran ja palaa kiihkeästä ja jonka intohimoinen liekki sitten sammuu."
Tuohon aikaan al-Marria ei oltu kuitenkaan suomennettu, Haijamia sen sijaan oli. Olisiko mahdollista, että tuo säkeet olisivatkin Haijamia. Waltari ei yleensä tehnyt irjoissaan faktavirheitä, mutta tässä Haijamiin ei voinut syuraan viitata, koska hän eli kuvattua aikaa myöhemmin.