Hengen ja ruumiin ravinnosta

 

Kirkoissa

 

Kun Lenin muutti Lontooseen, jossa muuan pubi yhä muistaa häntä oluthanassa olevalla laatalla British Museumin vieressä, häntä kehotettiin käymään usein kirkossa.

Englannin kielen ääntämys nimittäin on kehnoimmillaan niin sotukuista, että on miltei mahdotonta ymmärtää, miten lausutut sanat liittyvät kirjoitettuihin. Undergroudissa oppii ennen pitkää vaikkapa sen, että kun sanotaan ”släns sker”, tarkoitetaan paikkaa, joka kirjoitetaan ”Sloan’s Square”.

Mutta se nyt on vain yksi sanapari lukemattomien muiden joukossa. Kirkossa sen sijaan on mahdollisuus kuulla paatoksellista lausuntaa, jossa yksityisten sanojen ääntäminen tulee hyvin esille ja usein sanojen merkityksenkin tietää jo omilta rippikouluajoiltaan.

En tiedä, miten ahkera kirossa kävijä Lenin oli, mutta ilmeisesti hän sitä ainakin harrasti. Itse käyn kirkoissa hyvin usein, sillä kulttuurin historian ja tilan kannalta ne kuuluvat parhaimpiin tarkkailupaikkoihin.

Lontoon St. Paul’s on kestosuosikkini myös siksi, että siellä on valtavasti suurmiesten patsaita ja sarkofageja. Niiden epitafit kertovat paljon siitä, mitä on uskallettu ja pidetty sopivana kirjoittaa ja edellytetty uskottavaksi.

Tällä kertaa minua riemastutti erityisesti Samuel Johnsonin patsas, keikkalaisen filosofin asuun puettuna. Tämä englantilaisista englantilaisin tyyppi varmaankin kyllä muistutti kerran patsastaan ainakin ilmeensä osalta, kuten voisin kuvitella, mutta olen varma, että hän olisi tuhahtanut asulleen ja jopa sille kehulle, jota patsaan teksti suitsutti.

Ehkäpä Johnsonille olisi paremmin sopinut toisen tyylinen patsas ja mieluimmin jopa sijoitettuna hänen kantapubiinsa, Ye Olde Cheshire Cheeseen (ks. Vihavainen: Haun valtaistuin tulokset) tai sen viereen. Hurskas mies hän kyllä epäilemättä oli.

Osuin parhaaksi paikalle, kun kirkossa pidettiin ehtoollismessu, johon tuli mukaan noin puolensataa henkeä. Jokaiselle annettiin lehtinen, jossa olivat sanat ja muuta tähdellistä, kuten maininta siitä, milloin oli noustava seisomaan. Teksti oli tuttua. Herran rukous oli muistissani, vaikka tässä sanottiin kiinnostavasti ”and forgive us our trespasses, as we forgive those, who trespass against us”.

”Syntiä” tai ”velkaa” ei siis mainittu, vaan nimenomaan toisen loukkaaminen, itse asiassa sallitun rajan yli menemisen merkityksessä. Jumalalla oli tässä tuskin oikeastaan mitään tekemistä, muuten kuin anteeksi antajana, joka paradoksaalisesti oli ulkopuolinen. Näen tässä saman ajatuksen, kuin keskiaikaisessa laissa, jossa kostosta on tullut kuninkaan erioikeus.

Mutta ei siitä sen enempää. Kun olin jo tehnyt parin tunnin aamukävelyni maanmainiossa Kensingtonin puistossa ja vähän Cityssäkin, en jaksanut seurata mukana kaikissa seisomiskohtauksissa, vaan siirryin syrjemmälle.

Mitä tuohon englannin ääntämiseen tulee, siinä ei ollut mitään kehumista. Äänessä oli ikääntyvä naispappi, jonka äänenkorkeus rajoitti erottamani sanat noin puoleen, eikä tekstin seuraaminen suinkaan korvannut puutetta.

En tosin ole enää kymmenin vuosiin opiskellut englantia, kun tässä maailmassa on muutakin tekemistä. Onnittelen joka tapauksessa Leniniä siitä, että hän todennäköisesti sai parempaa opetusta.

Matkallani kävin Portsmouthissa, joka on verraton museokaupunki. Laajojen merisotamuseoiden ohella siellä on mm. Charles Dickensin museo ja myös Arthur Conan Doyle ja Rudyard Kipling kuuluvat kaupungin historiaan.

Portsmouthin katedraali ei ole erityisen kiinnostava, mutta laivaston läsnäolo tuntuu sielläkin ja seinällä on muistotaulu niiden yli sadan englantilaisen kunniaksi, jotka menettivät henkensä kuninkaallisen laivaston Itämeren-operaatioissa 1918-1919.

Brittien tukikohtanahan oli Koivisto, eivätkä bolševikit koskaan lakanneet muistuttamasta Suomea siitä, että se oli tarjonnut hyökkääjälle apua Venäjää vastaan.

Onhan sekin näkökohta, mutta ilman brittilaivaston tukea Suomi, kuten myös Baltian maat olisivat jääneet bolševikkien saaliiksi sen jälkeen, kun saksalaiset olivat sieltä lähteneet.

Venäjän imperiumilla oli ja on omat intressinsä, mutta sellaisia on myös pienillä mailla. Huomattakoon, etteivät britit suinkaan olleet valmiita sellaiseen hasardiin, jota Suomen hyökkäys Pietariin vuonna 1919 olisi merkinnyt, vaan varoittivat siitä vakavasti. Sen sijaan Suomen, Viron ja Latvian, kuten Puolankin itsenäisyys ja siis irtautuminen Venäjästä sopi heille erinomaisesti.

Karu muistotaulu kertoo siitä, miten toistasataa nuorta miestä joutui kuolemaan kaukana kotoaan vielä tämänkin asian puolesta, hirvittävän suursodan jälkeen.

Mutta Wight-saarella, jonne pääsee Portsmouthista yhdessä hujauksessa, muun muassa ilmatyynyaluksella (hovercraft) kävin myös sellaisessa kirkossa, joka oli muutettu ravintolaksi. Onhan niitä Englannisa paljonkin. Ihan Trafalgar Squaren vieressä on St. Martin in the Fiels, jossa on paitsi konserttisali, myös pubi, jossa voi ryypätä hautakivien päällä.

Mutt tuolla saarella, Newportin idyllisessä kaupungissa eräästä kirkosta oli tullut pelkkä ravintola ja siellä istuttiin komeissa uusgoottilaisisa penkeissä. Ruoka oli erittäin edullista, mainittakoon. Ehkä se oli tarkoitettu köyhille.

 Mainitussa kaupungissa toimii myös toinen kirkko, Newport Minster, jossa näyttää olevan vilkasta elämää joka päivä. Siellä on jos jonkinlaisia piirejä ja sitä paitsi kunnon kahvila baaritiskeineen.

Perjantai-aamuisin sieltä saa ilmaista teetä tai kahvia ja pääsee lukemaan oikeita paperilehtiä. maanantaisin on tenavakerho ”(chatterbox”) ja keskiviikkoisin lounasklubi. Silloin saa klo 12 lähtien vastavalmistettua lounasta hintaan neljä euroa.

Ruotsissa on menty samaan suuntaan ja siellä saattaa kirkossa olla vakituisesti ravintolanpöytiä ja tuoleja. Juutalaisissa synagogissahan niitä voi olla kokonainen osasto. Tuntuu paradoksaaliselta, että meikäläisissä kirkoissa saa ruumiin ravinnoksi vain tuon symbolisen annoksen leipää ja viiniä.

Kyllä alkukristityt aivan varmasti nauttivat runsaampia aterioita ja sellaisiahan me ihmiset tarvitsemme niin kauan kuin maailma seisoo. Olisiko aika ruveta kohentelemaan tätä puolta, jos mieli saada ihmiset paikalle?