Kreivin aikoja

 

Preussilaisen kenraalin raportti

 

(Rüdiger) von der Goltz, Toimintani Suomessa ja Baltianmaissa. Tekijän luvalla suomennettu, WSOY 1920, 432 s.

 

Kenraali, kreivi Rüdiger von der Goltz, joka komensi Suomeen vuonna 1918 maihin noussutta Itämeren divisioonaa, oli itse preussilainen ja myös suuri preussilaisen kurin ja velvollisuudentunnon ihailija, mitä hän kirjassa ehtimiseen korostaa.

Goltzin sotatie alkoi länsirintamalta, jossa hän aluksi komensi hampurilaista rykmenttiä, jonka sotilaista ehkä 85% oli sosialidemokraatteja. Moisesta ”epäpreussilaisuudesta” huolimatta he olivat oivallinen joukko, eikä joukossa ollut yhtäkään, joka ei olisi haltioituneesti laulanut ”Reinin vahtia”, kun kuljettiin tuon historiallisen virran yli.

Reinin vahtihan oli tuon ajan Saksan varsinainen kansallislaulu (ks. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=die+wacht+am+rhein&&mid=BC10ED9B0E15169504C4BC10ED9B0E15169504C4&&FORM=VRDGAR ) ja periytyi 1800-luvun alkupuolelta, jolloin ranskalaiset vaativat itselleen lisää elintilaa sen varrelta. Laulun sanoitus on defensiivinen, mutta uhmakkaan innostunut.

Saksalaisuudesta ja sen ”sielun syvyydestä” kenraalilla löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös paheita oli, eritoten omahyväisyys ja kateus. Aluksi ne olivat erityisesti eri heimojen ominaisuuksia, mutta siirtyivät sitten puolueisiin.

Joka tapauksessa saksalaiset olivat erinomaista sotilasainesta, mutta tulos riippui aina johtajasta: joukko oli yhtä kuin sen johtaja. Von der Goltz oli kaikesta päätellen johtaja parhaasta päästä, koska onnistui yhä uudelleen. Henkilökohtaisesti hän joutui uhraamaan oman poikansa ja haavoittui itsekin.

Vihollisestakin löytyi hyvää sanottavaa. Belgialaisten hän kertoo salakavalasti ammuskelleen saksalaisia, mihin vastattiin terrorilla, joka sitten kuohutti koko läntistä maailmaa. Joka tapauksessa Ranskan siviiliväestö osoitti sellaista arvokkuutta kärsimyksissään, että siinä olisi ollut saksalaisillakin oppimista.

Saksalaiset kestivät urhoolliseti sodan aiheuttamaa puutetta, mutta tätä varjosti melko laajojen piiriien hyötyminen sodasta. Juutalainen sanomalehdistö yllyttäjineen oli myös vastuussa petoksesta rintamaa kohtaan, kertoo kenraali tunnetun tikarinpistoteorian mukaisesti.

Itse asiassa Saksan kansa oli poliittisesti kypsymätöntä ja se selitti sivistymättömien kansanvillitsijöiden menestyksen. Ikävä ilmiö olivat myös rangaistusten alentaminen ja armahdukset aina 27.1., keisarin syntymäpäivänä. Preussilainen uskoi kovan kurin ja kovien rangaistusten voimaan. Myös ranskalaiset turvautuivat vuonna 1917 laajoihin teloituksiin, mikä johti menestykseen.

Suomen-retki, jonka päälliköksi kenraali nimitettiin, ei ollut mikään pikku operaatio, vaan suorastaan ainutlaatuinen sotatoimi, joka sitä paitsi oli täysi menestys. Von der Goltzin lisäksi Suomeen hyökkäsi vapaaherra von Brandensteinin osasto Loviisan kautta ja oli aluksi aivan itsenäinen.

Retki ei ollut helppo etenkään logistisesti ja siinä jouduttiin improvisoimaan monenlaista toimintaa. Loppujen lopuksi tappiot jäivät muutamaan sataan mieheen, mikä menestykseen verraten ei ollut kohtuutonta.

 Joka tapauksessa se oli Suomen hyväksi uhrattua verta, vaikka Saksalla toki oli muitakin intressejä, erityisesti strategisia, minkä kirjoittaja toteaa.

Suomesta ja sen asukkaista kenraalilla on pelkkää hyvää sanottavana. Hänen mielestään Suomi erosi hyvin selvästi Baltian ns. reunavaltioista sivistystasonsa puolesta ja hyvinvointikin oli silmiinpistävää. Oli hämmästyttävää, että bolševismioli päässyt täällä leviämään.

Suomi oli kenraalin mielestä ehkä ainoa uusista valtioista, jolla oli edellytykset itsenäiseen kehitykseen. Toki sen olisi pidettävä hyviä suhteita Venäjään ja Itä-Karjalan havittelu oli aivan väärää politiikka.

Suomalaisten tavaton kiitollisuus saksalaisille vapauttajilleen oli ällistyttävän suurta ja kenraali pyrki tiukasti pitämään väkensä kurissa, ettei luottamusta loukattaisi. Suomalaiset osoittautuivat saksalaisten suuriksi ystäviksi ja jopa Ludendorff kertoi tehneensä päätöksen Suomen-retkestä paitsi päällään, myös sydämellään.

Sumalaiset sosialidemokraatit olivat vain osittain nousseet kapinaan ja jopa rintaman punaisetkin antautuivat mieluummin saksalaisille kuin suomalaisille. Saksalaiset eivät telolittaneet ketään, vaan antoivat vankinsa suomalaisille lakien mukaan tuomittaviksi.

Mannerheimia, taannoista vihollista, kenraali arvosti ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen, vaikka tiesi, että vapaaherra oli aluksi vastustanut saksalaisten tuloa. Saksalaiset kuitenkin lyhensivät sotaa ja sen tuhoa olennaisesti.

Saksan antautuminen (aselepo11.11.1918) oli sokki, jota oli jo hieman aiemmin enteillyt poliittinen kehitys, jonka kärjessä olivat Saksan sisäiset viholliset. Myös Saksan armeijaan ilmestyi bolševistisia sotilasneuvostoja, joiden kanssa kenraali joutui taistelemaan jo Suomessa ja sitten myös Baltiassa vuonna 1919.

Vaikka saksalaisten piti välirauhan ehtojen mukaan poistua miehittämiltään alueilta, oli poikkeuksena Baltia, jossa niitä pyydettiin jäämään vastapainoksi bolševikken painostukselle. Von der Goltz siirtyi Kuurinmaalle johtamaan ns. Rautaista prikaatia/divisioonaa, joka eteni ja valloitti myös Riian.

Raitaisen prikaatin puolella oli myös baltiansaksalainen Landeswehr, joka nousi kapinaan ja yritti muodostaa baltiansaksalaista valtiota. Vapaajoukkojen sotilaille oli luvattu maata Baltiasta.

Von der Goltz oli hyvissä väleissä venäläisen Bermondt-Avaovin johtaman suurehkon vapaajoukon kanssa ja näyttää pitäneen tätä merkittävänä Venäjän edustajana, joka ennen pitkää pääsisi muiden valkoisten kanssa siellä valtaan.

Kreivi, joka kirjoitti käsillä olevan kirjan rivejä heti sotatoimien päätyttyä Baltiassa, pani suuren painon Venäjälle ja lähti koko ajan siitä, että tuo maa palautuisi pian suurvallaksi valkoisten joukkojen voitettua. Latvialaisia hän en sijaan selkeästi halveksui ja molitti petollisuudesta. Englantikaiset saivat samalla mitalla.

Saksalaisten teloittamista latvialaisista, joita väitetään kertyneen lähes 4000, ei kenraali mainitse mitään.

Hän ei uskonut Baltian maiden itsenäisyyteen ilman niiden läheistä suhdetta Venäjään ja on otsikoinut vuoden 1919 toimintaansa käsittelevän luvun ”Baltrianmaiden murhenäytelmäksi”.

Vapaajoukkojen oli lähdettävä, kun Latviaan saapuneet kenraali Laidonerin johtamat virolaiset voittivat heidät Cesinin taistelussa 23.6.1919. Sitä juhlitaan yhä Viron ”Voitonpäivänä”.

Tästä ”tragediasta”, mitä se saksalaisin silmin katsotttuna oli, kertoo yhä tunnettu laulu ”Die Grenzwacht hielt im Osten” (ks. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=die+grenzwacht+hielt+im+osten&&mid=06FF26D528F16B8AA64406FF26D528F16B8AA644&&FORM=VRDGAR ).