Verisen uran varrelta

 

Se oikea kapteeni Alatriste

Alonso de Contreras, Elämäni vaiheet. Suomennos ja esipuhe Aarno Saleva. Faros 2011, 234 s. (Alkuteos Vida de este Capitán 1633).

 

Vuosikymmen sitten luin espanjalaisen viihdekirjan kapteeni Alatristen seikkailuista Alankomaiden vapaussodassa ja vähän muuallakin (ks. Vihavainen: Haun alatriste tulokset ).

Tämä kirja on noiden Alatriste-tarinoiden esikuva ja se on autenttinen tarina, jonka pääosan muistelija pani papereille vuonna 1633 vain kymmenessä päivässä.

 Kyseessä on siis aito 1600-luvun teksti, jossa tuon ajan arvot ja arviot tulevat esille ilman mitään myöhemmän ajan poliittisia korrektisuuksia. Oman ajan suodattimet ovat sitten asia erikseen. Tekijän persoonalle ominaista näyttäisi joka tapauksessa olevan myös omalle ajalleen harvinainen suorapuheisuus.

Toki vastaava ja vielä arvokkaampi muistelmateos on peräisin itse Cervantesin kynästä (ks. Vihavainen: Haun cervantes tulokset), joka antaa aivan hämmästyttävän eloisan ja monipuolisen kuvan ajastaan.

Toki tällaisilla muistelmateoksilla ei ole yhtä suurta todistusvoimaa kuin esimerkiksi Samuel Pepysin salakirjoituksella kirjoitetulla päiväkirjalla (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset ), mutta kyllä tässäkin silti tuntuu vahvana menneen maailman henki. Lienee vain ajan kysymys, milloin tällaiset, kaiketi ”vanhentuneiksi” arvioitavat kirjat poistetaan kirjastoista, kun historianhallinta viedään loogiseen päätepisteeseensä.

Contrerasin ura väkivallan harjoittajana alkoi jo nelitoistavuotiaana, kun hän tappelussa surmasi kaverinsa kynäveitsellä. Nuori ikä pelasti silloin teloitukselta, joka sittemmin uhkasi häntä lähes joka käänteessä. Kyseessä olivat milloin oikeat, milloin väärät syytökset.

Oikeat syytökset saatettiin esittää kunniaansa ja henkeään puolustavaa kuumaveristä kapteenia vastaan aina silloin tällöin, eikä tapahtumien kokonaisuutta otettu vihamiesten toimesta tietenkään esille. Pari kertaa sankaria yritettiin myrkyttääkin.

Kuten usein vastaavien tarinoiden kanssa, lukijalle tulee tässäkin mieleen, että jotkut näköjään joutuvat yhä uudelleen syytteeseen sellaisista asioista, joista toisia ei epäillä koskaan. Syyllisyydentuntoon viittaa se, että sankari päätti eräässä vaiheessa ryhtyä erakoksi ja hankki asianmukaiset tarvikkeet, jouhipaidasta ruoskaan. Hän myös paastosi ankarasti.

Kaarle XII antoi joskus Turkista palattuaan julistuksen, jossa kutsuttiin kaikkia nuhteettomia ja kristillisiä laivanomistajia sekä ”niitä, jotka ovat heidän vastakohtiaan” ryhtymään kaappareiksi kuninkaan ja isänmaan nimissä. Kutsuun vastattiin myönteisesti.

Tulee kyllä mieleen, että kaapparin ura on sikäli harvinainen asia valtakuntien historiassa, että sen edistämiseksi on aivan avoimesti suosittu myös rikollisuutta. Kuten muistamme, alan Grand Old Man, Walter Raleigh sai ansioistaan lordin arvon. Tosin hänet sitten myöhemmin mestattiin, mutta syy ei liittynyt kaapparitoimintaan.

Myös Contreras sai pelätä Raleighin laivoja saapuessaan ”Länsi-Intiaan”, mutta välttyi taistelusta niiden kanssa. Välimerellä hän sen sijaan toimi nuoruudessaan hyvinkin ahkerasti kaapparilaivan kapteenina ja hankki siinä toimessa nopeasti omaisuuksia, jotka sitten saattoi yhtä nopeasti hävitä pelissä tai luovuttaa naisille, jotka olivat hyvin tautavia saalistajia hekin.

Contreras tapasi monia aikansa suuruuksia ja näytelmäkirjailija Lope de Vega (500 näytelmää!) kirjoitti hänestä jopa näytelmän ”Kuningas ilman valtakuntaa”. Otsikko viittaa siihen syytökseen, että Contreras muka oli nimitetty moriskojen kuninkaaksi.

Kaapparin ura ja sotatoimet merellä sujuivat vaihtelevasti, mutta yleensä onnekkaasti. Niistä kirjoittaja kertoo varsin kiinnostavasti, todeten muun muassa kirkon ottaneen osansa orjakaupasta.

Orjakauppahan oli suurinta juuri Välimeren piirissä ja tavarana olivat lähinnä valkoiset eurooppalaiset, toki muutkin kelpasivat (ks. Vihavainen: Haun jalot rosvot tulokset ). Neekeriorjat mainitaan kirjassa vain kerran. Muita sen sijaan esiintyy useinkin. Tämähän ei vielä ollut suurten plantaasien aikaa.

Contrerasin ura oli yhtä vuoristorataa, välillä hän oli upporikas kaikkien suosikki ja välillä taas uhkasi teloitus. Kaapparikapteenista hän siirtyi välillä jalkaväen vänrikiksi ja sen jälkeen ”ylikersantiksi” (titteleiden merkitys jää selittämättä) ja jälleen laivan kapteeniksi ja jopa laivaston komentajaksi.

Hänestä tuli myös vihitty maltanritari, mikä ei estänyt häntä toteuttamasta naisiin kohdistuvaa suurta intohimoaan. Kaipa siveyttä ei maltanritareilta vaadittukaan.

Kirja antaa eloisan kuvan siitä, miten armeijat aikoinaan koottiin. Ne värväsi upseeri, jolla oli siihen rahaa, jota saattoi saada hallitsijalta, jos tällä sitä oli. Niiden ylläpito oli ongelma sinänsä ja kulkeminen Espanjan halki sotajoukon kera oli jo varsinaista seikkailua. Sotilaat, joille ei aina ollut ehditty saada edes normaalia aseistusta, harjoittivat parhaansa mukaan ryöstelyä ja rettelöintiä ja saivat asukkailta samalla mitalla takaisin.

Aikakauden hallinto on luku sinänsä. Se oli Espanjassa ja muuallakin hyvin sekavaa ja se, mitä sanomme weberiläiseksi byrokraattiseksi rationaalisuudeksi, puuttui täysin. Oli usein aivan epäselvää, kenellä oli milläkin alueella käskyvalta missäkin asiassa, eikä edes kuninkaan sanaan voinut luottaa.

Kuningas, näennäisesti yksinvaltias, oli tosiasiassa riippuvainen virkamiehistään sekä kaikenlaisista grandeista, jotka olivat mestareita juonittelemaan ja palvelemaan kuninkaan ja maan sijasta ensi sijassa itseään ja sitten sitä, joka syystä tai toisesta heitä eniten miellytti.

Noista grandeista vielä sen verran, että kuningas nimitti heitä serkuikseen ja heillä oli oikeus pitää hattua päässään kuninkaan läsnä ollessa. Omilla alueillaan heitä oli paha tulla määräilemään.

Kaiken kaikkiaan kirja on parhaimmillaan kertoessaan ohimennen ajan instituutioista, mukaan lukien munkkiveljestöt, joilla oli omat intressinsä ja tapansa ja jotka eivät yksinkertaisen katujan jäämistä oman valtapiirinsä ulkopuolelle sulattaneet.

Mainittakoon myös, että jotkut musulmaanit olivat suuria juoppoja, minkä myös muut lähteet todistavat. Toki viini Koraanin mukaan oli ja on synti, mutta vähänkö syntiä ihmiset yleensäkin tekivät ja tekevät? Suuri runoilija ja tiedemies Omar Haijam oli varsinainen viinin ylistäjä, kuten muistamme (ks. Vihavainen: Haun omar ja fariseukset tulokset ).

Nuorena tuli usein juotua algerialaista punaviiniä, jollaisen kuulemma myös Mannerheim kelpuutti pöytäänsä. Teen sen johtopäätöksen, että myös paikalliset viiniä viljelevät muslimit yhäkin sitä myös nauttivat. Fundamentalistien hallitsemissa maissa asia on tietenkin toisin.