torstai 9. huhtikuuta 2026

Tuore näkökulma

 

Väärään aikaan ilmestynyt?

 

Naapurin isännän erikoisoperaatio se vain kestää ja kestää, vaikka nyttemmin en ole enää huomannut, että kaiken väitettäisiin menevän suunnitelman mukaan.

     Joka tapauksessa se aiheutti Nato-liittymisineen meilläkin sellaisen totaalisen regression Venäjä-suhteissa, ettei moista ole nähty sitten viime sodan.

     Niin sanottu ryssäviha oli jo muutaman sukupolven mittaan ehtinyt lauhtua normaaliksi kanssakäymiseksi, eikä ole liioiteltua sanoa, että suomalaisilla ja venäläisillä niin sanotusti synkkasikin poikkeuksellisen hyvin keskenään.

     Siinä varsin atavistisessa tunnekuohussa, jonka edellä mainittu operaatio sai aikaan, jäi vähälle huomiolle muun muassa tämä kirja, jota olen blogissani käsitellyt ja nostan taas esille.

     Kun ihmiset historiasta yleensäkin valikoivat nähtäväksi sen, mitä luulevat tarvitsevansa, tuli meilläkin jo tavaksi nähdä Suomen ja Venäjän suhteet yhtenä sotaisena mylläkkänä ja vieläpä siten, että idästä se vaara aina tuli raukoille rajoillemme.

     Siinä helposti unohtui, että täältä lännestä itään päinhän se raja kulki muutamien vuosisatojen ajan ja että toki meidän pouleltammekin osattiin tehdä erikoisoperaatioita, vaikka sanaa ei vielä ollut keksitty.

Mutta tässä nyt tämä, toivottavasti siinäkin on jotain mietittävää:

 

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

     Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta.

     Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

     Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

     Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

     Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

     Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

     Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

     Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa.

       Ehkä pystyisimmekin tarvittaessa jopa kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen ja sitä aina välillä oikein juhlitaan.

     Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

     Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

     Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

     Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

     Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan.

     Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

     Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

     Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

     Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

     On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

     On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee.

     Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

     Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti.

     Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

     Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

     Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

     Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

     Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

     Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on nyt taas kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin, mutta kyllä meille turvaa tuoneeseen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

     Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin.

     Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

     Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja jopa Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

     Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

     Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

     Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

     Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!

 

 

10 kommenttia:

  1. "Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. ..Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. "

    Mielenkiintoinen ajatus: missä määrin länsieurooppalaisen Venäjäkuvaan tosiaankin vaikutti se, että Venäjäkontakteja syntyi vasta 1400-luvun lopulta, jolloin oli jo renessanssi. Jos kontaktit olisivat syntyneet jo aiemmin, eivät venäläiset olisi keskiajan kontekstissa vaikuttaneet kulttuuriltaan juurikaan näitä barbaarisemmilta

    Toki poliittisesti Venäjän erotti sen hallitsijan rajaton itsevalta kun taas feodalismissä kyseessä oli molemminpuolinen oikeussuhde, jossa alemalla oli oikeuksia suhteessa ylempään. Juuri tämä ero on erottanut länsieurooppalaisen vallankäytön venäläisestä.

    VastaaPoista
  2. "Siinä helposti unohtui, että täältä lännestä itään päinhän se raja kulki muutamien vuosisatojen ajan ja että toki meidän pouleltammekin osattiin tehdä erikoisoperaatioita, vaikka sanaa ei vielä ollut keksitty."

    Kyllähän venäläisestä horisontista katsoen tiettyyn epäluuloisuuteen on ollut perusteltua syytä: sinne ovat hyökänneet mongolit, puolalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset. Tuota on pahentanut se, ettei Venäjällä ole ns luonnollisia rajoja, jotka olisivat hyökkäysesteitä. Ei se Stalinin ajatus, että heikkoa aina lyödään ja siksi NL:n/Venäjän pitää olla vahva, ihan tuulesta temmattu ole. Ymmärrän jopa sen näkökulman, että Moskovan suunnasta katsottuna sen vihamielisenä pitämä sotilasliitto on lähestynyt kovin lähelle sen ydinalueita verrattuna kylmän sodan aikaan.

    VastaaPoista
  3. "Niin sanottu ryssäviha oli jo muutaman sukupolven mittaan ehtinyt lauhtua normaaliksi kanssakäymiseksi, eikä ole liioiteltua sanoa, että suomalaisilla ja venäläisillä niin sanotusti synkkasikin poikkeuksellisen hyvin keskenään."

    Noin juuri. "Mutta sitten naamiot putosivat ja alta paljastuivat sodan kylmät kasvot."

    Itse olen siirtynyt "... vaikka voissa paistaisi" -linjalle tuon kokemuksen jälkeen.

    Kansa vastaa johtajiensa touhuista lopulta. Erikoisoperaatiolla tuntuu olevan kansan vahva tuki. Muuten se ei jatkuisi aina vain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan sen tietenkin noinkin itselleen selittää, vaikka olet tainnut imeä ryssävihasi jo äidinmaidossa.

      Poista
    2. Kiitos ätiäni koskevasta ystävällisestä kysymyksestä, arvon Ano.

      Äitini oli sodan aikana paikkaamassa ja pakkaamassa kotiin päin ikäisiään läpiammuttuja poikia. Myöhemmin hänen kuvansa sekä sodasta että elämästä yleensä oli hyvin jalat maassa, rauhallinen ja realistinen.

      Mitä äitini kuvaan Venäjästä ja venäläisistä tulee, hän erotteli selkeästi kaksi asiaa: venäläiset yksittäisinä ihmisinä ja vaikkapa kulttuurin tekijöinä ja toisaalta kollektiivisen "ryssän".

      Vielä vanhoilla päivillään hän matkusteli Venjällä, opetteli vähän kieltäkin ja oli sovussa sekä itsensä että arvostamiensa venäläisten tavallisten ihmisten kanssa.

      Myös ryssästä hänellä oli selkeä kuva: siitä ei ole mitään hyvää sanottavaa ja se on ikuinen uhka meille.

      Jotenkin itsestäänselvällä tavalla hänelle oli ilmeistä myös se, missä kohdin Venäjästä ja venäläisistä tulee se ryssä.

      Valitettavasti tuo ero ja raja oli hänelle niin itsestsäänselvä, että asian tarkempi avaaminen ei tullut koskaan eksplisiittisesti puheeksi.

      Joten tuota eroa ja rajaa joudun tässä nyt orpopoikana iitsekseni ihmettelemään ja vetämään.

      Poista
    3. Ano, pääsit nimittelyn makuun, kuinka luonnehtisit omaa käytöstäsi täällä?

      Täysin ymmärrettävää, että Venäjän hyökkäyssota herättää aggressioita laajalti eikä vähiten Suomessa. Itse en edelleenkään vihaa venäläistä kansaa enkä ryssittele heitä. Olen hyvin pettynyt Venäjän toimintaan ja siihen on kai täysi oikeus.

      Poista
    4. Öö,

      Raportoin jonkun Anon (Turtiainen?) ystävällisestä pyynnöstä siitä, kuinka äitini hahmotti Venäjää ja venäläisyyttä sitä käytännössä monipuolisesti nähneensä ja kokeneena.

      Käytin juuri niitä termejä, joita hän käytti. En omiani. Muutoin olisin antanut väärän todistuksen äidistäni ja sellaistahan me emme halua.

      Mutta saitko Öö kiinni tuosta jännästä dualismista, joka tuossa kokemuspohjaisessa ajattelussa oli? Siis venäläinen vs. ryssä (kollektiivina).

      Arvelen nimittäin, että vastaava kaksijakoinen ajattelu on melko yleistä meillä muutenkin.

      Poista
    5. Matias,

      Onhan se venäläisten nimittely ja kaksijakoinen suhtautuminen yleistä Suomessa. Usein ei edes nähdä tuota kaksijakoisuutta vaan leimataan kaikki venäläiset vain ryssiksi. Tätä tehtiin myös omassa suvussa kunnes isäni hurahti venäjään ja venäläisyyteen. Opiskelin pitkän venäjän koulussa, mikä ehkä hieman avarsi kuvaani venäläisyydestä. Pyrin kerran lukemaan venäjää yliopistolle, mutta se ei ollut todellinen unelmani. Pääsykokeet menivät penkin alle, mutta muistan, kuinka ystävällisiä opiskelijat olivat ja kehottivat pyrkimään uudelleen. Sitä päivää odotellessa.

      Poista
  4. "Perusteos tärkeästä aiheesta"

    Kritiikillä on vähintään kaksi lähtökohtaa: sammakkonäkemys ja lintujen havainnot. On niitä paljon muitakin, mm. salaisuus.

    VastaaPoista
  5. Nuorehko Matti Klinge siteerasi aikoinaan paljon huomiota herättäneessä Ryssäviha-artikkelissaan sananparsia: "Ryssä vitun vartijaksi, koira lihatiinun." Tai tuttu "Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais". Tällaistenkin motiivien pikku puroista se "perinteinen" ryssäviha alkoi 1900-luvun alkutaitteessa paisua, kun paisutettiin. (Tuo voissa paistaminenhan ei ole mitään muuta kuin käsitteen määrittämistä sen itsensä avulla; siinä sen "todistusvoima".)

    Muistaakseni Kari Tarkiainen toi 1980-luvun teoksessaan esille, miten kaikkinainen vieraus, outous (nykykielellä "toiseus) oli lähtökohta sille, että länsimaiset matkakuvausten kirjoittajat alkoivat värittää varhaista Venäjän-kuvaa synkin sävyin. Tietenkin myös tapahtumahistorialla kuten Iivana IV:n tormaamisella joukkoineen Liivinmaalle oli osuutensa. Yleensä kuitenkin Länsi oli se, joka mieli tunkeutua Itään, ei päinvastoin.

    Nykyisin, kuten hyvin tunnettua, ryssäviha "tekee taas hyvin kauppansa". Esimerkiksi oloissamme suurehkon sanomalehden (TS) naispuolinen digituottaja valitsi äskettäin kulttuurivinkikseen yleisölle Beevorin teoksen "Berliini 1945", tosin varoittaen herkkäluonteisia. Onhan tosin meilläkin huomattavan tuotannon tehnyt historiantutkija äskettäin kirjoittanut teoksen lähes samasta aihepiiristä. Sen sijaan oloissamme on jäänyt kovin katveeseen saksalaisen tutkijan Miriam Gebhardtin "Ja sitten tulivat sotilaat", jossa astuvat kuvaan myös amerikkalaiset ja, kuinkas muuten, ranskalaiset charmöörit miehittäjinä ja saksalaisnaisten ei-aina niin hellinä kohtelijoina.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.