Muuan historiamme merkkipaalu

Sotamuseon kertomaa

Kävin taannoin pitkästä aikaa Tukholman Armémuseetissa. Tukholmahan on niin täynnä hyviä museoita, että jo se on pätevä syy käydä siellä vuosittain: Laivastomuseo, tekniikan museo (ja niiden vieressä vielä poliisimuseo ja urheilumuseo), Historiallinen museo, Wasa-laiva, Livrustkammaren, keskiajan museo. Nordiska museet ja sitten ne lukemattomat taidemuseot, Prins Eugenin huvilasta ja Millesgårdenista Kansallismuseoon ja moderniin museoon.  Taitaapa olla joku valokuvamuseokin.

Niitähän riittää. Tuntemistani yksityishenkilöiden museoista paras on August Strindbergin kotimuseo, jossa tekee mieli käydä useastikin. Mutta nyt siis armeijamuseo, nyläget sanottaisiin vanhalla suomella.

Tämä ei tietenkään ole mikään Pietarin tykistömuseo tai Pariisin Invalidihotelli. Entisen suurvallan museo se kuitenkin on ja sen näkee jo vanhojen tykkien määrästä museon seinustalla.

On meilläkin hieno ja lajissaan paljon parempikin tykkinäyttely Hämeenlinnassa, mutta puhun nyt menneistä vuosisadoista. Kun sotarautaan on aikoinaan panostettu koko suurvallan budjetilla, niin se näkyy vielä tänäkin päivänä.

Kymmenistä pronssitykeistä saisi kallisarvoista raaka-ainetta vaikkapa nykyisiin aseisiin, mutta toimiihan se tykkitarha tarvittaessa varastonakin, viimeiseen hätään. Näin kai voitiin ainakin joskus ennen ajatella.

No, joka tapauksessa ruotsalaisuuteen liitettiin kauan aivan erityisen sankarillisuuden leima. Vanhojen viikinkien henki sai arvollisen jatkajan Kaarle XII:n karoliineissa ja vaikka kaksi seuraavaa sotaa Venäjää vastaan hävittiin ja kolmannestakin selviydyttiin vain niukasti, säilyi karoliinien sankarillinen omakuva, ainakin poseerauksena.

Ibsenin ei Peer Gyntissä sattumalta ruotsalaisen henkilöhahmon nimenä ole herra Trumpeterstråhle, joka puhkuu sankarillista poseerausta. Kerranpa voitettiin Narvassakin ylivoimainen vihollinen!

No, Narvassa oli mukana myös suuri määrä suomalaisia, joita Poltavassa oli enää vain vähäsen, tulee tässä tietenkin suomalaisen mieleen ensimmäisenä. Ruotsalaisessa narratiivissa asiaa ei korosteta kuten ei suomalaisessakaan eikä siihen sitä paitsi oikeasti ole mitään oikeaa aihetta.

Muuan venäläinen tutkija on pohdiskellut sitä mikä teki ruotsalaisista käytännössä voittamattomia aina Poltavaan asti (Jätetään nyt se ”Pultava” jo unohduksiin, vaikka se onkin vakiintunut, sehän on pelkkää sekasotkua).

Mahdollisesti henkinen kantti oli jopa ratkaiseva tekijä. Poltavan jälkeen se nimittäin petti ja kun sodassa alkoi olla toivottomuuden piirteitä, taistelut alettiin myös hävitä.

Toki esimerkiksi Kostianvirran ja Napuen sotilaiden urhoollisuus ansaitsee kunniamaininnan, vaikka tappio tulikin.

Mutta Tukholman Armeijamuseo keskittyy nyt erikoisnäyttelyssään Narvan voittoon ja sen hintaan.

Olen joskus hieman irvistellyt tätä  Militärmusétin yleistä näkökulmaa, jossa naiset ja lapset yritetään tehdä mahdollisimman näkyviksi. Taisteluissa he eivät sentään olleet mukana kuin korkeintaan marketantteina sotakentän liepeillä. Yksi naispuolinen rakuuna Annika Svan ei vielä mitään muuta.

Nykyinen erikoisnäyttely Narva -voiton hinta ( https://www.armemuseum.se/utstallningar/segerns-pris--narva-1700/ ) on joka tapauksessa erinomainen. Siinä tuodaan laajasti esille ajan propaganda, jossa kerrottiin -mahdollisesti aivan todenmukaisesti- Liivinmaan siviiliväestön hirvittävästä terrorisoinnista.

Totuushan oli, että kun monikymmentuhantinen sotajoukko tuohon aikaan ilmestyi talonpoikien keskelle, se oli aina vielä suurempi onnettomuus kuin edes katovuosi tai rutto. Oli sitä paitsi luultavaa, että se toi molemmat mukanaan.

Karoliiniarmeijan loistava voitto sai aikaan riemun koko valtakunnassa, jossa Te Deumeja laulettiin joka kirkossa. Valtava määrä voitonmerkkejä saatiin ja paljon niistä on nyt esillä museossa.

Vihollinen häpäistiin, kuten tapana oli, mutta helpolla ei päässyt oma väkikään. Vihollisen tartuttama tauti ja ankarat leiriolot alkoivat niittää saalistaan.

Se kunnia, jota Trumpeterstråhle vielä pari sataa vuotta myöhemmin kumisutteli, oli lopultakin katinkultaa. Karoliinit marssivat Puolaan ja sitten Ukrainaan ja sodan onnettomuudet seurasivat aina sotajoukkoa, kuten jokaista suurta armeijaa tuohon aikaan. Valtakunta olisi kenties voitu pelastaa, jos olisi ajoissa ymmärretty, mistä on kysymys.

Kysymyshän oli Venäjän mahdin valtavasta kasvusta Pietarin toteuttaman eurooppalaistumisen myötä. Tästä kirjoitettiin jo sodan kestäessä ansiokas traktaatti, jota Kari Tarkiainen on tunnetussa tutkimuksessaan selostanut, mutta sankarikuningas ei ollut niitä, jotka antoivat tosiasioiden häiritä menoaan.

Karoliinikultti oli Ruotsissa voimissaan 1800-luvun lopulla ja tarvittiin itse Strindbergin kaltainen hahmo, jotta asiasta olisi saatu kuulla hieman kriittisempiäkin äänenpainoja.

Meillä Suomessa suhtautuminen Kaarleen on aina tainnut olla hieman kaksinainen. Kunniaa vaikkapa Narvan voitosta on mielellään nostettu historian hämäristä, kun taas toisaalta ison vihan kauhut ja Armfeltin Norjan retken katastrofi on mielellään pantu Suomea häikäilemättä riistävän keskusvallan syyksi.

Ruotsissa taas manattiin suomalaisten kyvyttömyyttä ja kukaties haluttomuuttakin puolustaa valtakuntaa. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten puolustus (Vindicatio fennorum) littyy tähän seikkaan.

Oman maineen puolustusta tai ainakin puhdistamista olivat omalla tavallaan myös monet aivan tavattomat kauhutarinat Ison vihan ajoilta.

Nehän evät olleet perättömiä sinänsä ja Kustaa H. Vilkuna on nyt viime vuosina uudelleenpalannut alkulähteille ja löytänyt sieltä kaameita julmuustarinoita. Mutta tuon ajan sodissa ne eivät olleet niinkään tavattomia.

Tukholmaa nämä eivät sinänsä erityisesti aikoinaan kiinnostaneet eivätkä kiinnosta vieläkään. Suomi oli Suomi jo tuohon aikaan ja on aivan epähistoriallista nähdä siinä vain osa Ruotsia. Sitähän se oli hallinnollisesti, mutta kohtalonyhteys omaan maahan oli suurempi kuin lahden taakse.

Mutta nämä nyt vain tulivat mieleen hienosta näyttelystä. Siellä muuten huomasin, että Kaarlesta on tehty parikin ruotsalaista elokuvaa. Se ei toki ole paljon, olihan hän aikansa superjulkku, josta itse Voltaire sanoi, että hänen ongelmanaan oli, ettei hänellä ollut puutteita…

Mutta mieleen tulee, että kenties meilläkin olisi aihetta tehdä erikoisnäyttely Suuresta Pohjan sodasta -meidän näkökulmastamme. Se ei ole pelkkä Isoviha, vaan paljon enemmän. Historia kaikkine puolineen, kollaboraatiosta kansanmurhaan ja voitoista ja tappioista autioituviin taloihin ja paenneisiin virkamiehiin, sotavankeihin, orjiin ja sisseihin. Kyllä tutkimusta alkaa olla riittävästi.

Luulen, että yleisessä tietoisuudessa nämä asiat ovat liiaksi unohtuneet.

Kasakat ilman kiilloitusta

Donin kasakat

Mihail Šolohov, Hiljaa virtaa Don. I – III. Suomentanut Juhani Konkka.

Lukioaikaan vuokraisäntäni kertoi asuneensa lapsena Pietarissa. Joskus vuonna 1905 oli mellakoita, joita tukahduttamaan lähetettiin puolivillejä Donin kasakoita. Niitä karkuun juoksivat ihmiset kirkkoon, kertojakin isänsä sylissä…

No, eivät Donin kasakat ainakaan omasta mielestään mitään villejä olleet, vaikka heidän jälkimaineensa myös Suomessa oli osittain varsin synkkä. Muistan Harri Halénin koonneen erääseen Unholan aittaansa tietoja Suomessa olleista kasakoista, mutta teksti ei nyt ole käytettävissäni.

Alun perinhän kyse oli jonkinlaisesta vapaajoukosta, joka ei ollut varsinaista säännöllistä sotaväkeä, vaan heissä yhdistyivät perinnöllisen sotilaan ja sotarosvon roolit. Ajan mittaan valtio valjasti varsin tehokkaasti kasakatkin, mutta heidän erillinen identiteettinsä säilyi.

Osoituksena kasakoiden hovikelpoisuudesta oli kasakoiden muodostama keisarin ja sittemmin kruununperijän henkikaartin rykmentti: atamaanin rykmentti (Лейб-Гвардии Атама́нский полк (с 1891 года — лейб-гвардии Атаманский Его Императорского Высочества Государя Наследника Цесаревича полк).

Kasakathan olivat tsaarivallan loppuaikoina erillinen sääty, joka käsitti 1800-luvun lopulla noin kolme miljoonaa henkeä. Villille arolle maaorjuutta ja muuta sortoa paenneiden erilaisten ainesten jälkeläisinä heissä oli jonkin verran vierasta verensekoitusta, vaikka Venäjän kasakat puhuivatkin normaalia venäjää. Ukrainalaiset kasakat olivat sitten erikseen.

Valtio järjesti ajan mittaan kasakkakuntia pitkin raja-alueita, aina kaukoitään saakka. Nykyäänhän heidän perintöään on taas elvytetty ja etenkin kiihkokansalliset voimat näyttävät innostuvan kasakkaperinteestä.

Tämä on sikäli vähän outoa, että vallankumouksen aikaan kasakat varjelivat mustasukkaisesti omaa aluettaan ja identiteettiään nimenomaan valtiolta: venäläisiltä. Šolohovin romaanissa he ilmaisevat tahtonsa hoitaa omat asiansa ilman, että yksikään venäläinen tulee heidän alueelleen.

Tämä siitä huolimatta, että heidän alueellaan asui jo melkoinen määrä muita kuin varsinaisia kasakoita. Näitä pidettiinkin jossain määrin toisen luokan kansalaisina ja myös kirjailija Šolohov itse kuului tähän kastiin.

Sivumennen sanoen, heti kansalaissodan jälkeen, vuonna 1922 kasakka-alueelle muutti myös Amerikasta joukko suomalaisia ja perusti sinne kommuunin nimeltä Kylväjä (Sejatel). Erään version mukaan nimi viittasi Amerikan Seattleen.

Kommuunin väitetään menestyneen viljelyssään paremmin kuin lähiseutujen kasakoiden, mutta kommunistisen järjestelmän lähetessä, kuten oletettiin, oli kommuunit paradoksaalisesti hävitettävä, kuten Stalin oli päättänyt.

Mutta tämä on jo toinen juttu.

Kasakoihin liittyi ja liittyy tiettyä romantiikkaa ja yksi syy on kasakoiden perinteiden vapaus. Erityisen kuuluisa on ukrainalaisten zaporogikasakoiden Hortitsan saarella sijainnut Setš tai Sitš (Запорожская сечь). Se oli vapaiden miesten yhdyskunta, jonka rauhaa ei edes yksikään nainen saanut häiritä…

Suotta ei Solženitsyn ottanut -muinaisten Novgorodin ja Pihkovan ohella- kasakoita esimerkiksi siitä, ettei Venäjän historia suinkaan ollut vailla vapauden traditiota.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuosta vapaudesta oli yhä yhtä ja toista jäljellä, vaikka jo Pietari Suuri ja hänen jälkeensä Katariina olivat tehneet paljon sen kitkemiseksi -verta ja tulta säästämättä.

Toki kasakoiden aloittamat kapinaliikkeet ja suoranainen maanpetos Mazepan siirtyessä meidän (Kaarle XII) leiriimme olivat keskusvallan silmissä vaarallisia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kasakat joka tapauksessa taistelivat, kuten sanottiin, uskossa ja totuudessa -veroi i pravdoi- uskonnon, isänmaan ja hallitsijan puolesta.

Toki hekin sitten luopuivat keisarista, kun tämä itse teki itsensä mahdottomaksi, mutta niinhän tekivät kaikki, henkikaartin rykmentit mukaan lukien.

Šolohov kuvaa kasakoiden elämää ennen sotaa ja sen aikana varsin siloittelematta. Kyseessä on sangen epäromanttinen, pidäkkeetömien intohimojensa heittelemien yksilöiden joukko, jossa vanhat tavat ja patriarkaalisuus ovat yhä kunniassa.

Sodan aikana kasakat taistelivat nuhteettomasti ja armeijan hajottua he palasivat kotiin kuten muutkin. Nyt keskusvallan ote Donilla oli hellittänyt.

Bolševikkien valta otetaan aluksi vastaan pistimin, mutta hyväksyttiin sen jälkeen pitkin hampain. Kun nämä vastoin lupauksiaan yrittivät hallita terrorilla, nousi kapina.

Kapina ei kirjassa näytä ulkomaisten kiihottajien aikaansaannokselta tai edes rikkaiden etuoikeuksien puolustamiselta. Kyseessä ovat ennen muuta kasakkakunnan traditiot ja bolševikkejä tuhotaan sen takia, mitä he itse ovat tehneet kasakoille.

Tulkinta ei suinkaan ole aito bolševistinen.

Koko touhu on tavattoman raakaa.

Totta joka tapauksessa on, että kun kasakoiden kapina alkoi, kerrottiin pietarilaisissa lehdissä kenraali Kaledinin johtamien kapinallisten teloittaneen Donilla 15000 henkeä, mikä oli uskomatonta ja odottamatonta raakuutta.

Samaan kuitenkin pystyivät myös Suomen valkoiset, vaikka koko kansaa oli ennen pidetty rauhallisuuden perikuvana. Tämä todettiin ilmeisellä kauhistuksella. Kansalaissotahan ei Venäjällä vielä ollut varsinaisesti alkanut, mutta esimaku tuntui jo.

Raakuutta todella riitti myös Šolohovin kuvauksessa. Siinä ammutaan ja hakataan sapelilla vastapuolta jatkuvanraivon vallassa ja lopuksi myös poltetaan varakkaampien kasakoiden taloja. Koston kierre on katkeamaton.

Viho viimein, lähes kaikkien henkilöiden kuoltua, päähenkilö palaa kotiinsa ja upottaa jokeen kiväärinsä. Lukijalle kyllä jää epäilyksiä hänen tulevaisuutensa suhteen. Bolševikkivaltahan oli pitkämuistinen ja ylpeili armottomuudellaan. Itse asiassa se taurasti kasakoita siihen malliin, että on puhuttu jopa kansanmurhasta. Tapporahakin lienee ollut käytössä.

Ei olekaan ihme, että romaania syytettiin neuvostovastaisuudesta, olihan se sen verran inhorealistinen. Yhtään myönteistä bolševikkihahmoa ei esitellä. Yksi toki ohimennen vilahtaa.

Stalin kuitenkin piti romaanista, vaikka tiukkasikin tekijältä, miten oli mahdollista, että vastavallankumouksellista kenraali Kornilovia kuvattiin niin ihannoivasti.

Šolohovin vastaus, jonka mukaan vastustajan uljuus vain korosti bolševikkien urotyön merkitystä, näyttää tyydyttäneen Stalinia, joka kuitenkin antoi imprimaturin teoksen kolmannelle osalle vasta sitten, kun kirjailija oli luvannut tehdä puoluekantaisen kuvauksen kollektivisoinnista, joka oli juuri käynnissä (1931).

Kaupat tehtiin ja niin maailma rikastui kirjalla Aron raivaajat.

Hiljainen Don ilmestyi pätkittäin vuodesta 1928 vuoteen 1940 ja Aron raivaajat vuodesta 1932 vuoteen 1959.

Kun Neuvostoliitossa politiikka tuona aikana muuttui useaan otteeseen ja rajusti, joutui tekijä kirjoittamaan sen mukaan. Erinäisiä muutoksiakin tehtiin, joskaan tuskin oleellisia.

Itseäni kyllä hieman vaivaa se, että suomalaisessa Hiljaisen Donin laitoksessa Grigorin isä Pantelei teloitetaan, mutta herää myöhemmin selittämättömällä tavalla henkiin ja kuolee vasta viimeisessä kirjassa.

Tämä on toki pikku juttu. Myös Dostojevski julkaisi Karamazovin veljeksiään jatkokertomuksena ja sielläkin muuan henkilö jo tapetaan, mutta sen jälkeen herätetään aika ihmeellisesti takaisin elävien kirjoihin.

Hilaisen Donin tarinaan liittyy epäilys plagiaatista. Jo heti ensimmäisen osan ilmestyttyä epäiltiin, miten aivan nuori kirjailija, joka ei itse ollut sodassa, olisi pystynyt moisen luomuksen aikaan saamaan.

Epäilyksiä viritti uudelleen etenkin toinen nobelisti, Solženitsyn, mutta nykyään kirjan autenttisuuteen uskotaan, joskus tietyin varauksin: lainoja lienee mukana, mutta työ on kirjoittajan, mikä ilmenee muun muassa tietokoneanalyysistä.

Mitä itse kasakoihin tulee, heinin liittyvä romantiikka on ollut viime vuosina vahvassa nousussa. Paradoksaalisesti nuo valtiovallan yhä uudelleen rajusti vainoamat vapaan elämän pioneerit ovat esiintyneet muodikkaan etatismin tukipylväinä…

Turpiin

Turpiin vaan

Näkevä Reetta (La nouvelle pucelle, nôtre mademoiselle) on halunnut, että me kaikki panikoisimme (vai tarkoittiko hän nyt tuota penikointia? En muista.). Aihetta jonkinlaiseen reagointiin joka tapauksessa näyttäisi olevan, mikäli ajattelemme, että jokaisella meistä on vastuu siitä tulevasta ilmaston lämpenemisestä, joka matkaan saattaa paljon ikävyyksiä, kuten oletetaan.

Tämä vuosisataisnerouden kiteytys kuitenkin vaatii vielä tarkennusta, eksplikointia, kuten asiaa munkkilatinaksi kutsutaan. Vaatimattomalla kielellämme voisimme puhua myös nimenomaistamisesta, ellei se kuulostaisi jotenkin liian arkiselta.

Mikäli siis ilmasto on lämpenemässä ja ihmisen toiminta on siihen syynä, mikä on silloin minun tai Reetan nimenomainen vastuu asiasta? Mihin se liittyy, miten suuri se on ja miten se kuuluu kantaa? Tähän liittyvät vielä kysymykset siitä, millaisella todennäköisyydellä meidän on syytä uskoa asiaan voitavan eri mahdollisilla tavoilla vaikuttaa. Korostan sitä, että usko on tässä ehdottomasti keskeinen tekijä.

Voimme tietenkin istua siellä, missä pilkkaajat istuvat ja liittyä satanistien joukkoon, joita myös denialisteiksi kutsutaan. Saatanahan oli juuri ennen muuta kieltäjä: Der Geist, der stets verneint…

Tämä kuitenkin vetää oitis päällemme suurella varmuudella niin sanotun immanentin rangaistuksen sen sosiaalisessa muodossa, joten jätetään se pois laskuista ja pohditaan uuden hurskauden (devotio moderna) mahdollisuuksia tämän uuden keskiaikamme aamunkoitteessa, vai iltaruskoko se siellä hohtelee.

Uskokaamme siis, kun näin kerran on ilmoitettu, että koko asia redusoituu ihmisen aikaansaaman hiilidioksidikuorman määrään. Silloin voimme muuttaa kaiken yhteismitalliseksi, kun käytössämme on eräänlainen raha: itsessään arvoton, mutta kaikkeen tavaraan soveltuva arvon mitta. Tässä tapauksessa se siis on kilogramma hiilidioksidia.

Itse asiassa profeetat ovatkin jo valaisseet meitä: meillä jokaisella on hiilijalanjälki, jonka vain taivaallinen silmä näkee, kuten vain profeettojen silmä erottaa hiilidioksidin ilmakehän muista kaasuista. Todellinen se silti on ja vieläpä tarkoin laskettavissa, kilogramman tarkkuudella. Jossakin se tilikirja on.

Menneiden polvien jalanjälki lepää sitä paitsi vielä harteillamme ja painaa meitä lyijynraskaana, joten meidän kuuluu hyvittää takautuvasti vielä sekin, arvattavasti aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Jaloilla villeillä ei tätä rasitetta ole.

Mutta ei hätää.

Kun nyt kerran on saatu laskettua hiilidioksidin hinta, voidaan asia hoitaa kätevästi rahalla. Muuan pankkiiriliike mainostaakin tänään maamme valtalehdessä, että oman hiilijalanjälkensä voi neutraloida jo 10 000 euron sijoituksella. Sadalla tuhannella voi jo pelastaa koko sukunsa.

Pelastaa mistä?

No, nykykulttuurimme on jo kauan ollut palaamassa alkulähteille. Erilaisten hienostelujen ja konstailujen sijasta meillä arvostetaan jo nyt sellaisia aitoja asioita kuin huoripukkeja ja tappelupukareita, ylisentimentaalisia mouruajia, joukkopsykooseja ja kunnon lärvejä.

Martti H. Innasen luoma sankarihahmo, katu-uskottava Arska Pieriäinen valtaa pian jo koko kulttuurimme näyttämön. Alun perinhän tuo primitiiviseltä vaikuttava hahmo oli jonkinlainen parodia, vaan onko enää?

Mitä kertookaan pankkiiriliike potentiaalisille asiakkailleen?

Se vaatii, että on sijoitettava vastuullisesti tai vedän turpaan. Luonnon turpasaunalla uhkaa suuri jääkarhu, joka nimenomaan käyttää Pieriäisen lempiargumenttia : vai mottaanko nyrkillä turpaan?

No, mainostajien käsitys hyvän maun rajoista nyt on ongelmistamme vähäisimpiä. Jos meidän pitää kerran olla paniikissa, niin on aivan asianmukaista, että luomme mielikuvia, joissa joku toinen luonnon edustaja, lajimme toiminnasta kärsivä olento henkilöi pahuuttamme ja kostaa meille.

Joka tapauksessa on kovin houkuttelevaa pelastaa sielunsa jo kymppitonnilla, jota ei suinkaan tarvitse antaa muille. Kunhan vain jättää rahat pankkiirille hyvää korkoa kasvamaan.

Eikö koko ihmiskunta voisi aivan mainiosti osallistua näihin talkoisiin? Silloinhan olisimme kaikki pelastetut!

Sanotaan, ettei kaikilla ole tuota rahaa, mutta mitä varten pankit sitten ovat olemassa?

Niin, onneksi maailmassa on helppojakin ratkaisuja, muuten täällä tulisi ikävä. Asia vaatii kuitenkin uskoa ja vielä kerran uskoa.

Mikäli ei kuitenkaan tyydy pelastamaan itseään eli siis hankkimaan helppohintaista fariseuksen ylpeyttä rahalla, voi vielä kerran miettiä, mitä on ilmastoasioissa syytä tehdä ja mitä merkitystä sillä on. Siinä samalla voi suostua epäilemään hiilidioksidipäästöjen kilohinnan todellista merkitystä.

Pikasilmäys ilmastotalkoiden teemoihin osoittaa, että siinä hysteerikot hyppivät täysin epäolennaisten asioiden ympärillä. Sillä, että jotkut haalivat käyttöönsä muka vihreää sähköä, ei ole enempää merkitystä kuin suitsukkeen leyhyttelyllä tai pyhitetyn veden pirskottamisella tai tuolla vastuullisella sijoittamisella.

Yksilö on epäilemättä länsimaisessa perinteessämme koko maailman napa ja luterilainen uskomme vielä erityisesti korostaa hänen vastuutaan. Jostakin syystä Jumala näet pitää hänen touhujaan erittäin tarkoin silmällä, vaikka hänellä koko maailmankaikkeudessa on tuskin edes kusiaisen valtuudet.

Mutta se oli silloin ennen, se.

Jos me ihan tosissamme olisimme kiinnostuneita siitä, mitä kasvihuonekaasut (tärkeimpänä niistä vesihöyry) aikaan saavat, emme todellakaan ostelisi itsellemme ja suvullemme aneita, vaan laskisimme viileästi, millä aloilla ja miten tehokkaasti me noita kaasuja vähentäisimme.

Mutta silloin ei kukaan viitsisi edes mainita suomalaisten ruokavaliota tai matkustamista, pyöräilyä tai turpeen polttoa, saati metsänhoitoamme tai karjankasvatustamme, jotka ovat tässä maailmassa aivan esimerkillisellä kannalla.

Mutta kyllä se ihmisen osa silloin jäisi kovin vaatimattomaksi. Eihän mikään viisari edes värähtäisi, vaikka koko Suomi äkkiä taikaiskusta häviäisi kaikkine vihreine kilvoittelijoineen.

Tässä taitaakin olla asian ydin. Ennen maailmassa, isä Jumalan tiukan valvonnan alaisena jokaisella yksilöllä ja hänen mielentilallaan -sillä aivan erityisesti- oli ääretön merkitys.

Nyt, ikävä kyllä, on aivan toisin. Olemme kusiaisten kanssa samalla viivalla. Yhtä luontoa kaikki. Palatkaamme siis sen tasolle myös kulttuurissamme. Vai mottaanko turpaan?