Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka

Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka

Suuresti kunnioittamani kosmopoliittinen intellektuelli Tony Judt kertoi aikoinaan, että hänen juutalainen isänsä kammoksui Amerikkaa siitä syystä, että ”rodusta” oli siellä tehty niin kovin keskeinen asia. Samasta asiasta näet oli jo kokemusta sodanedellisestä Wienistä.

Todellakin, jos joku ampuu toisen Amerikassa, ei asia ole uutinen. Kyseessähän on maan tapa. Mutta hänen on syytä valmistautua siihen, että asia on uutinen ja että reilua oikeudenkäyntiä ei ole odotettavissa, mikäli ampujan ja ammutun roturyhmät eivät satu kohdalleen. Kun muuan musta urheilutähti tappoi perheensä, hänet vapautettiin siksi, että hän kuului tiettyyn joukkoon. Kun hiljattain muuan ei-musta henkilö ampui mustan, vaadittiin laajoissa mielenosoituksissa uhrille ”oikeutta”, millä tarkoitettiin, että ampuja oli julistettava syylliseksi. Ampujan onneksi hän ei kuitenkaan ollut valkoinen WASP, mikä uutisoinnissa todettiin ja minkä oletettiin vähentävän todistustaakkaa ja luultavasti myös syyllisyyttä ja mahdollista tuomiota.

Nämä uutiset saattavat kuulostaa korvissamme pelkältä tavanomaiselta amerikkalaisen lehdistön sekoilulta, jolle ei kannata uhrata sen enempää ajatuksia. Meillähän tutkitaan oikeudenkäynnissä vain kunkin vastuullisen yksilön tekoja ja seuraamukset tulevat sen mukaan. Normaali pohjoismainen oikeustaju ei salli, että asiaan sekoitetaan mitään ryhmäetuja tai synnynnäistä asemaa. Yhdenvertaisuus lain edessä voi tarkoittaa vain sitä, että jokainen vastaa oikeudessa itsestään ja tekemisistään eikä muista. Isät, äidit, serkut, klaanit ja heimot eivät kuulu asiaan. Kaikkein vähiten siihen kuuluu perimä, saati ihonväri. Näin se on ollut jo ennen Wibeliusta ja näin se on hänen jälkeensäkin.

Vaan lieneekö tilanne muuttumassa? Amerikassa jokaisen poliitikon, myös paikallistasolla on huolehdittava suosiostaan eturyhmien keskuudessa. Niitä taas on joka lähtöön, rodut, kansallisuudet, sukupuolet ja sukupuolisuuntaukset ovat tärkeämpiä. Oikeuslaitos ottaa asian avoimesti huomioon, se näyttää lähtevän siitä, että vain nainen voi ymmärtää ja siten myös tuomita naista, musta mustaa, homo homoa ja niin edelleen. Kaikki vähemmistöt näytään ajateltavan enemmän tai vähemmän vajaakykyisiksi ja rajoitetusti teoistaan vastuullisiksi.

Poikkeuksen muodostavat valkoiset heteromiehet. Heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina. Heitä ovat kaikki myös päteviä syyttämään. Hankala heidän asemansa on sen vuoksi, että kaikesta päätelleen näillä yhteiskunnan tukipylväillä on aina myös todistustaakka, mikäli voidaan epäillä niin sanottua viharikosta, joka näköjään on mahdollista vain heille.

Ajattelutapa, joka on syntynyt USA:n erikoislaatuisissa oloissa ja jolla ei pitänyt olla mitään tekemistä Euroopassa, on hiipinyt tänne salakavalasti. ”Käännetty todistustaakka” on jo hyväksytty käytäntö syrjintäepäilyissä. Se, että se on räikeässä ristiriidassa perinteisen oikeuskäsityksen kanssa, ei näytä merkitsevän mitään. On näköjään hienoa elää samassa maailmassa, jossa television niin tutut sankaritkin elävät.

”Värisokean” yhteiskunnan ihanne on jo kauan sitten unohdettu. Olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä ja muut periytyvät seikat, uskonnosta kieleen ja sukupuolisuuntaukseen. Varsinaisia rälssioikeuksia ei vielä ole julistettu ainakaan tällä nimellä, mutta nyt ollaankin ilmeisesti vasta tien alussa.

Näyttää siltä, että ryhmien rajat eivät suinkaan ole madaltumassa, vaan tulevat yhä korkeammiksi. Sellaista kehitystä ainakin edistetään. Maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on tästä yksi osoitus. Jos ovimies loukkaa jonkin ryhmän jäsentä vaikkapa kysymällä, mihin ryhmään hän kuuluu, on asianomaisella perusteet suuttua ja jopa suuttua erittäin paljon. Miten paljon, on hänen omassa harkinnassaan ja näin syntynyt vahinko on korvaamaton, jos kyseessä on henkilö, jonka ei tarvitse mitään suvaita. Kukaan ulkopuolinen ei ole pätevä arvioimaan, miten paljon kunkin ryhmän edustajat mistäkin kärsivät. Tämä periaate on tuttu jo feminismin taisteluajoilta.

Toinen vanha perinne, joka jatkuu uudessa uljaassa ajattelussa, on konfliktiteoreettinen perusasetelma, sodan logiikka. Aikoinaan katsottiin, että kuluttavan porvariston ja tuottavan proletariaatin välillä vallitsi antagonistinen ristiriita. Toisen voitto oli toisen tappio ja lopullinen ratkaisu saavutettaisiin vain vallankumouksella eli vastustajan (instituutioiden) täydellisellä tuhoamisella. Feminismi jatkoi saman kaavan soveltamista. Nyt kentällä on jo koko joukko taistelevia ryhmittymiä. Kehitys sen kuin edistyy!

Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina. Amerikassa tämä siirtyy myös lainsäädäntöön ja siis ”oikeudeksi” ennakkotapausten myötä. Edut taas saavutetaan parhaiten edistämällä oman ryhmän asiaa keinolla millä hyvänsä. Tarkoitus nimittäin pyhittää ne. Niinpä esimerkiksi oikeusjutun voittaminen ”taistelulla”, mielenosoituksilla ja lehdistökampanjalla, joissa itse tapahtumat ovat sivuseikka, on aivan yhtä hyvä asia kuin oikeusjutun voittaminen rehellisellä todistelulla. Itse asiassa edellinen on parempi, sillä se antaa viestin ryhmän etujen immuuniudesta vastustajan aseille. Pour décourager les autres, kuten joskus sanottiin.

Erään tunnetun suomalaisen toimihenkilön komea motto ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta” ei ole uuden uljaan yhteiskunnan ryhmänjohtajien seinällä. Kommunistit lähtivät häpeilemättä siitä, että yhteiskunnallinen taistelu on totaalista sotaa. Miksi tämä ajatus saa suosiota nyt, on vaikeampi käsittää.

Oikeusjutut ovat tietenkin vain se äärimmäinen muoto, jossa yhteiskunnan konfliktit paljastuvat. Rakenteet ulottuvat kauas oikeussalien ulkopuolelle. Puheen, keskustelun hallitseminen on se osa taistelua, johon hyökkäävät edistysvoimat ovat länsimaisessa kulttuurissa viime vuosina keskittyneet. Uusia normeja on luotu nopeaan tahtiin eikä likaisia taistelutapoja niiden juurruttamiseksi ole kaihdettu. Tämä on ns. edistysväen tradition valossa odotettavissa, sillä marxilaisuudesta periytyvä totaalisen sodan ideologia edellyttää sitä.

On helppo havaita, että hyvin koulutetut toimittajat nauravat ajatukselle, että tiedonvälityksessä pitäisi tinkimättömästi pyrkiä totuuteen. Tämähän kuulostaa peräti naiivilta. Nykyajan journalistiikan markkinoilla menee läpi vain tuote, joka osataan lanseerata, siinä ei totuudella ole paljonkaan käyttöä. Miksei siis ulvottaisi sutena susien joukossa? Uutisen tai reportaasin rakentaminen herkullisista rinnastuksista ja vihjauksista on toimiva menetelmä.

Totuutta tarvitaan siteeksi ja aasinsilloiksi. Itse viestin määrää toimittajan edustama ”hyvä” tai ainakin jostakin syystä kannatettava asia. ”Hän oli aina hyvän asian puolella” voidaan kirjoittaa sankaritoimittajan hautakiveen. Mitä korkeampaa pyrkimystä voisikaan toimittajalla olla? Kuten filosofi joskus oli ancilla theologiae, on toimittaja Edistyksen palkkapiika.

Tosiaan, vähemmistöjen, sorrettujen, vajaakykyisten ja myös esimerkiksi hölmöjen asian ajaminen on tärkeää ja oikeutettua. Miksi ruveta kuurnitsemaan siinä käytettyjä menetelmiä, jos asia kerran on oikea? Miksi Tony Judtin isä ja ilmeisesti myös hänen poikansa vierastivat rotujen ja ryhmien keskeisyyttä amerikkalaisessa kulttuurissa? Eihän se siellä ainakaan silloin toiminut juutalaisten tappioksi vaan pikemminkin päinvastoin.

Tämä saattaa kuulostaa banaalilta, mutta on silti totta: valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovet barbarialle. Juutalaiset ovat pieni ryhmä, joka ymmärtää, ettei se koskaan tule enemmistöksi muualla kuin omassa maassaan. Pienten ryhmien turva on viime kädessä vain oikeudessa.

Yleinen mielipide on kuin prostituoitu, joka hyväksyy aina korkeimman tarjouksen. Kansankokous tuomitsi demokraattisesti kuolemaan niin Sokrateen kuin Jeesuksen. Luulenpa etteivät ihanimmatkaan edistyksen saavutukset ole kestäviä, elleivät ne ole syntyneet rehellisin keinoin. Kekkonen ja Brežnev olivat kerran korkealla journalistien kritiikin ulottumattomissa. Tästä poliittisesti korrektit toimittajat vain riemuitsivat ja kiirehtivät paljastamaan ne, jotka eivät laulaneet kuorossa mukana.

Ajatus ryhmien välisestä konfliktista, taistelusta luonnollisena ja väistämättömänä asiana on myös jo sinänsä vaarallinen. Se on nimittäin itseään toteuttava ennuste. Mitä enemmän edistysväki toitottaa jokaisen ryhmän oikeutta haastaa muut ryhmittymät, sitä enemmän konflikteja tietenkin syntyy.

Anarkismissa on paljon hyviä ja jaloja pyrkimyksiä. Käytännön ohjelmaltaan se yleensä on surkean epärealistinen ja yritykset aatteen toteuttamiseksi ovat tuottaneet pelkkää tuhoa. Sama koskee myös monia muita hyviä periaatteita, mikäli niitä yritetään noudattaa sokean tinkimättömästi. ”Suvaitsevaisuus” on hullunkurinen esimerkki periaatteesta, joka muuttuu vastakohdakseen, kun sen ajajilta puuttuu kohtuuden taju.

 Suvaitsevaisuus tarkoittaa normaalissa perinteisessä kielenkäytössä erilaisten vastenmielisten ja hankalien asioiden sietämistä, kompromisseja, joissa herrasmiesmäinen toisen edun kunnioittaminen usein menee omasta edusta kiinni pitämisen edelle.

Mitä sen sijaan onkaan sanottava sellaisesta hiljattain patentoidusta ”suvaitsevaisuudesta”, joka vaati ”nollatoleranssia” eli täydellistä suvaitsemattomuutta vaikkapa tietynlaisille sanoille, ajatuksille, tutkimuskohteille ja -tuloksille ja niin edelleen? Tämä tuo ikävällä tavalla mieleen sen neuvostoajan kielenkäytön, jossa totaalisen sodan käsitteet vallitsivat. Neuvostoihmisen ominaisuuksiin kuului ”leppymättömyys” (neprimirimost) kaikkia lähimmäisten ei-sosialistisia paheita kohtaan, hänen asenteenaan vihollista kohtaan oli aina ”armottomuus” (bezpoštšadnost). ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan” julisti ”neuvostohumanismin” suurin opettaja, Maksim Gorki.

Neuvostoliitto oli, periaatteessa, nollatoleranssin maa hyvin monessa asiassa. Koska siellä kuitenkin asui normaaleja ihmisiä, ensi sijassa venäläisiä, löytyi toleranssia käytännössä vaikka millä mitalla. Mutten mikään ei olisi toiminut. Epävirallinen kulttuuri haastoi ja lopulta löi virallisen kulttuurin, jonka mahtipontisuus aikanaan sortui omaan naurettavuuteensa. Neuvostoliiton ”edistyksellinen” johto, joka kuvitteli toimivansa historian absoluuttisella mandaatilla, paljastui narrien ja pylvästelijöiden joukkioksi, jonka käsistä ydinaseet onneksi saatiin lopulta pois.

Moraalinen opetus tästäkin tarinasta on, että oikeutta ja totuutta on kunnioitettava tai ne pakottavat kunnioittamaan itseään. Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan.