Kun Suomi paloi
Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna
1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.
Viime vuosina on maassamme ilmestynyt
huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan
eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.
Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin
klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin
kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen:
Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.
Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen
tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden
aikana runsaasti.
Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on
keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen:
Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning
av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan
aikana (ks. Vihavainen:
Haun försörjning tulokset ).
Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren
Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen:
Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren
enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin
eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.
Uusista kirjoista on tietenkin mainittava
Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka
on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.
Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti
ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella
tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).
Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös
ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen:
Haun tomi kangas tulokset).
Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan
sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat
ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg”
(ks. Vihavainen:
Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta
Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun
armfelt tulokset ).
Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet
Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun
ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös
kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen
sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.
Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen
tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä
uudelleen.
Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee,
perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa
moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen:
Haun borodkin isoviha tulokset ).
Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen
nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä,
Jevgeni Anisimovilla (ks. Vihavainen: Haun
anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten
ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla
oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.
Merisotahistorian alalla ainakin Pavel
Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin
teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden
ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera
kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä
aiheista.
On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva
Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka
meillä on ollut käytettävissä.
Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa
varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan
isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi
niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni
ja joilla se majaili.
Toisekseen kirjassa on myös esitetty
Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan.
Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli
vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä
1713 ja Napuella 1714.
Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän
kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden
taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti
Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.
Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat
pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat
rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa
huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta
yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.
Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu
vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän
maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva
koko Suomen valtaukselle.
Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija
sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto
tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä
oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.
Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin)
taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja
merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla,
mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon
(ks. гренгамское
сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…
Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä
ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden
muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan
taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.
Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes
kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan
kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa
pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin
korvaus.
Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa
tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava
asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon
tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.
Venäläinen armeija yritti yleensä pitää
kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja
korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin,
elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle
tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala”
(finski Bog).
Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje
tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin
osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat.
Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä
laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin
kuljettamiseksi.
Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut
alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin
jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä
näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli.
Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.
Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena
isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin
myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se
muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin
tutkitun tulkinnan.
On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret
kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret
kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi
kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon
ihmisiä.
Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa
tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista,
kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.
Isoviha ja sen historia ovat tällä
hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat
tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa,
jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.
Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että
siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan
sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen
sijoitetaan myös Savo.
Luvassa on erittäin kiinnostavaa
keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.
