Jotta muutkin oppisivat

Pour décourager les autres

Suomen lehdistön sankariajat taitavat olla takanapäin. Viime vuosisadan alussa toimittajat ja julkaisijat usein ottivat henkilökohtaisen riskin protestoidessaan sortovaltaa vastaan ja paljastaessaan laittomiksi tulkittuja viranomaisten määräyksiä. Monia lehtiä lakkautettiin.

Koska suurin osa Suomen kansaa oli siinä vakaumuksessa, että kyseessä on oikeustaistelu ja että toimet lehdistöä vastaan ovat vain alastonta väkivaltaa eivätkä tosiasiassa liity mihinkään rikokseen, herätti lehdistön rohkea toiminta ihailua ja kiellettyjen lehtien galleriasta tuli eräänlainen kunniataulu. Se näytti kysyvät jokaiselta kansalaiselta: tässä ovat ne, jotka ovat pitäneet totuutta ja oikeutta suuremmassa arvossa, kuin henkilökohtaisia etujaan: mitä sinä olet tehnyt totuuden hyväksi?

Itse kukin toki saattoi valita, elääkö valheessa vai ollako tottelematta laittomia määräyksiä. Jälkimmäisessä tapauksessa oli suurena riskinä joutua (laittomaksi tulkitun) esivallan sanktioiden kohteeksi. Enimmäkseen tämä kävi päinsä aivan Suomen lakien mukaisesti, vaikka toki monen oikeustajuun ei mahtunut, että niitä sovellettiin keisarikunnan tulkinnan mukaan.

Koska esivalta pyrki väkivalloin tukkimaan suut toisinajattelevilta, turvauduttiin myös ulkomaihin. Ruotsissa painettuja lehtiä ja lehtisiä levitettiin maassa viranomaisten kiusaksi. Finljandskaja Gazetan suomeksi heiluvaa häntää eli Suomen sanomia ei kukaan viitsinyt lukea. Sen yleisvaltakunnallinen näkökulma oli yhtä kaukana ihmisten arkikokemuksesta kuin Moskovan Tiltun kaakatus oli siitä, mitä suomalaiset sodan aikana itse näkivät omassa ympäristössään.

Suomalaisten moraali kesti sekä sortovuosina että sodan aikana. Edellisessä tapauksessa tilanne tosin oli paljon huonompi, sillä se houkutteli sekä opportunisteja että reaalipoliitikkoja. Asiat olivat aidosti kiistanalaisia, jos niin haluttiin. Sodan aikana sen sijaan taisteltiin elämästä ja kuolemasta ja vastakkain olivat kunnia ja sen menettäminen. Vastassa oli ilmiselvä valhe, jonka tunnisti jo hajusta. Se, joka kumarsi sille, tiesi mitä teki ja sai varautua sen mukaiseen suhtautumiseen.

Nyt maamme sananvapaus on jälleen joutunut erikoislaatuiseen tilanteeseen. Lehdistön valtavirta on omaksunut suopean linjan siihen hallitsemattomaan maahanmuuttoon nähden, jonka kohteeksi maamme on joutunut. Poikkeavat äänet on peloteltu pykälillä, jotka koskevat ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, mistä on ennakkotapauksina annettu jo langettavia tuomioita.

En usko liioittelevani, jos sanon, ettei nykyisenkaltaista itsesensuurin määrää ole maassamme nähty sitten ns. suomettumisen huippuvuosien. Tuolloin voitiin havaita, että monet journalistit suorastaan kilpailivat siitä, kuka osaisi oikeaoppisemmin liehitellä itäistä naapuria ja sen edistykselliseksi oletettua politiikkaa. Vain harvat toimittajat, joita leimaaminen ei pelottanut, kertoivat totuuden sellaisena, kuin sen itse parhaan ymmärryksensä mukaan näkivät.

Kysymys oli harvoin kiistattomista asioista. Monilla kansalaisilla oli mielessään paljon kaunaa ja ilmiselvästi falskisti esiintyvän Neuvostoliiton kontolle pantiin mielellään sellaistakin, mihin se tuskin ihan oikeasti syyllistyi. Mutta eiväthän nuo vapauden rajoittajat olleet asioista yhtään sen paremmin perillä kuin sensuroidut kirjoittajatkaan.

Aisan yli potkijoita, jopa yleisönosastokirjoittelijoita, syytettiin neulanpistoista ja ystävyyden vahingoittamisesta, epäluulon lietsomisesta, rauhan vastustamisesta ja vastaavista hyvin suurista synneistä, joiden potentiaaliset seuraukset olivat kammottavat. Tuntuu siltä, että koko ns. oikein ajatteleva establishment oli yksimielinen ja aidosti närkästynyt tuomitessaan ja paheksuessaan väärintekijöitä ja heidän ajatteluaan.

Ulkomaille siirtymistä ja niiden kautta vaikuttamista tapahtui tiedotuksen piirissä Kekkosen aikana vain rajoitetusti, mutta paineita siihen oli. Suurin osa toimijoista kuitenkin oli sisäistänyt herruuden, eikä Nootti-lehti paljon lukijoita kerännyt. Sen sentään annettiin ilmestyä ja tämä varmastikin johtui juuri sen vähäisestä suosiosta.

Nyt on sitten ruvettu etsimään sananvastuun rajoja, kuten uusi ja aidosti orwellilainen sanonta kuuluu. Kun maamme valtalehdistö menetti maineensa muutaman ilmiselvästi valheellisen kampanjan (hihamerkit, panssarien vaatiminen Kreikan kaduille ym.) johdosta, se sai pian ulkomaisen kilpailijan, jonka tiedettiin olevan vapaa ainakin kotimaisen virkavallan alaisuudesta. Tilanne oli sama ,kuin joskus sortokausien aikana.

Nyt vaaditaan sitten tuon vaihtoehtomedian suun tukkimista. Tällä kertaa vaatijana ei ole laittomaksi todettu sortovalta eikä edes oma laillinen hallitus, vaan lehdistö. Tilanne on ainutlaatuinen. Kekkosen aikana oltiin psykologisesti lähellä samaa tilannetta sikäli, että väärinajattelevia julkaisuja halveksuttiin ja paheksuttiin. Niiden kieltämistä ei sentään vaadittu.

Nyt sitten eletään uutta aikaa. Lehdistö, joka on itse menettänyt maineensa, vaatii sosiaalisessa mediassa toimivan menestyneen kilpailijansa kieltämistä ja rankaisemista, sikäli kuin olen asiat oikein ymmärtänyt.

Orwellilainen uuskieli on ahkerassa käytössä. Kilpailijahan ei sen mukaan ollenkaan edes edusta oikeaa journalismia vaan ainoastaan yrittää näyttää sellaiselta. Sananvapaudesta ei puhuta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan vastuusta, joka on kallis asia ja kaikkien lämpimästi kannattama. Mutta tämä on nyt taas kerran kovin läpinäkyvää.

Luulen, että ns. oikein ajattelevat uskovat tälläkin kertaa asiaansa. On kovin banaalia sanoa, että tämä on pelottavaa. Mutta kyllä se oikeasti on sitä.