Marokon sulttaani ja me

Marokon sulttaani on kuollut

Vanhoista leikkikirjoista löytyy vielä leikki ”Marokon sulttaani on kuollut”. Sitä leikitään pukeutumalla esim. päiväpeittoon. Sitten sammutetaan valot ja kaksi tai useampia leikkijöitä tulee toisiaan vastaan kynttilät kädessä. Toinen sanoo ”Marokon sulttaani on kuollut”. Toinen vastaa: ”Siksi pukeutukaamme suruvaatteisiin.” Se, joka ensimmäisenä nauraa, jää pois pelistä. Se, joka viimeksi nauraa, voittaa.

Tällainen leikki saattaa nykyään olla jo yleisviranomaisten (aluehallinto?) toimesta pannaan julistettu. Sama kai koskee sellaisia lauluja kuin Arabi Ahab (Ismo Kallion esittämä) sekä sitä Matti Jurvan laulua, jossa Abu Hassan mennä hytkytteli kameleillaan Mokkaan ja otti siellä kännipäissään (hui!) kymmenen uutta vaimoa, vaikka entisiäkin oli jo kovin monta…

Nauraminen oli ennen spontaania toimintaa, johon ei tarvittu kenenkään lupaa. Nauraminen kaukaisten maiden eksoottisille touhuille ei ehkä todistanut aivan erityisen korkealle kehittyneestä intelligenssistä, mutta entäs sitten? Itse kukin luultavasti nauraa myös hauskoille kotivideoille, mikäli joku on avannut television ja niitä joutuu katselemaan. Se on normaali refleksi.

Yhteiskunta, jossa nauru kriminalisoidaan, on suurella varmuudella sairas. Tarkemmin sanoen se on järjestelmä, jossa yritetään hallita vastoin ihmisten normaaleja ja luonnollisia taipumuksia.

Kun Stalin oli julistanut sosialistisen yhteiskunnan rakennetuksi ja uuden ihmisen jo itse asiassa syntyneen, kuten hän teki vuoden 1936 perustuslakia koskevan puheensa yhteydessä, hänen oli oikeastaan pakko uhata normaalisti käyttäytyviä ihmisiä kaikkein ankarimmilla rangaistuksilla. Muuten hänet olisi naurettu kumoon.

Mutta naurut olivat vähissä sen jälkeen, kun ensimmäiset muutama tuhatta väärän huumorintajun omaavaa henkilö likvidoitiin. Sosialistinen yhteiskunta aloitti historiansa vuonna 1937.

Sosialismin oloissa sellainen käyttäytyminen, joka aiemmin oli ollut normaalia, ei tietenkään enää uusissa oloissa voinut sitä olla. Nyt siitä tuli rikollista ja uutta sosialistista koodeksia voitiin tietenkin käyttää myös taannehtivasti.

Niinpä se karjalaisuutta (eli käytännössä suoimalaisuutta) suosiva politiikka, jota puolue oli määrännyt noudatettavaksi Neuvosto-Karjalassa 1920-luvun alussa, ei enää sosialismin auringon noustua voinut olla käypää tavaraa. Päinvastoin.

Koska kantakansallisuuden suosiminen eli korenizatsija väistämättä tarkoitti venäläisyyden suhteellista syrjimistä (samassa mielessä kuin amerikkalainen affirmative action), oli sillä oma, tärkeä tehtävänsä ennen sosialismiin siirtymistä, mikä tapahtui toisen viisivuotissuunnitelman jälkeen vuoden 1936 lopussa, jos tarkkoja ollaan. Mutta sen jälkeen tilanne muuttui perusteellisesti.

Ja ajoituksesta tinkiminen oli hengelle hupaa. Asia nimittäin oli niin, että sen jälkeen, kun Neuvostoliitossa vallitsi sosialismi, ei siellä enää ollut tilaa sen vastaisille elementeille.

Jo Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvien periaatteiden mukaisesti edistyksen vastaiset voimat tietysti likvidoitiin.

Edes periaatteessahan tällaiset ainekset eivät tietenkään kuuluneet uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan eivätkä tietysti myöskään olleet sen tuottamia.

Niinpä ne saivat selityksensä ja voimansa vain ulkoisen luokkavihollisen toiminnasta eli olivat ulkomaisia agentteja.

Mitä olikaan tehtävä sosialismin vallitessa sellaisille voimille, jotka edustivat porvarillista nationalismia? Koko kysymys oli tietoiselle neuvostokansalaiselle turha, mutta mikäli asiassa vielä vuosien 1937-1938 jälkeen oli jotakin epäselvää, kannatti lukea Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) historian lyhyt oppikurssi, joka muuten tulikin koko uuden neuvostointelligentsijan pakolliseksi lukemistoksi.

Stalinin huumorintajua on aina silloin tällöin kehuttu, mutta kovin groteskihan se oli. Vääränlaisesta huumorista eli neuvostovastaisesta agitaatiosta sai ilman seremonioita ainakin muutaman vuoden työleiriä. Törkeimmissä tapauksissa meni henki.

Sitä, joka lukee arkistojen monilukuisia selostuksia neuvostovastaisuuksista, joita sosialismin koitettua alettiin havaita kaikkialla, tuppaa ensin aina naurattamaan. Sen jälkeen hymy saattaa hyytyä, kun muistaa millaisia seuraukset usein olivat.

Luojan kiitos, ainakin täällä Euroopan unionissa, maailman kulttuurin kärkijoukossa, ihmisen vapaus on turvattu ja nauraakin saa vapaasti.

Vai saako sittenkään? Niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta oikeuslaitoksen ohjenuorana on kirjoitettu useita kirjoja aina 1980-luvulta lähtien.

Niistä käy ilmi, että tämä Yhdysvalloissa syntynyt normisto, jonka tarkoituksena näyttää olleen paikallisten intressiryhmien äänten kalastelu poliitikkojen tarpeisiin, levisi tuolloin myös Eurooppaan, vastoin kaikkia odotuksia.

Miksi niin tapahtui, ei ole aivan selvää, mutta alan pioneereja joka tapauksessa olivat Englanti ja Saksa, joissa molemmissa oli jo tuohon aikaan merkittävä kehitysmaalaisten populaatio.

Sen jälkeen alkoivat uskomattomat noitavainot. Se, mitä oli ennen pidetty pelkästään hauskana ja johon oli suhtauduttu, kuten huumoriin pitääkin, muuttui vakavaksi ja jopa kuolemanvakavaksi asiaksi.

Eurooppalaiset tuomioistuimet eivät toki langettaneet kuolemantuomioita näiden uusien normien mukaisesti, mutta sitä alkoivat harrastaa islamilaiset tuomioistuimet.

Ensimmäisenä kuolemantuomion sai Saatanallisista säkeistään Salman Rushdie. Sitä ei pantu täytäntöön vain siksi, että uhri onnistui piilottelemaan. Monia muita sen sijaan pantiin.

Huumori on nykyään erittäin vakava asia, se opittiin sekä Ranskassa että Tanskassa. Mikäli Allah on tosiaan suurin ja Muhammed on hänen profeettansa (olen eri mieltä), täytyy meidän uskoa koraania ja sen perusteella langetettuja tuomioita.

Mikäli emme niihin usko ja niinhän eurooppalaiset valtiot eivät teekään, olisi meidän kieltäydyttävä jyrkästi omaksumasta islamilaisen kalifaatin määräyksiä.

Syystä tai toisesta näin ei tapahdu. Kaikessa absurdiudessaan kalifaatti käytännössä määrää, ettei nauraminen Allahille tai hänen täysivaltaisena edustajanaan muka toimineelle Muhammedille ei ole mikään yksityisasia.

Vaikka kenenkään muhamettilaisen ei suinkaan tarvitse eikä ole koskaan tarvinnut lukea Jyllands-postenia tai Charlie hebdo-lehteä, ovat niiden pilakuvat totalitaarisen logiikan mukaan riittävä syy kuolemantuomiolle.

Tämän tunnustaminen olisi länsimaisen oikeusvaltion konkurssijulistus. Siihen ei toki ole sanan varsinaisessa merkityksessä menty, mutta sen sijaan on kyllä taivuttu yhä pitemmälle röyhkeän keskiaikaisen lahkolaisuuden hännystelyyn.

Jopa Suomessa voimme havaita, ettei nauraminen samoille asioille kuin ennen ole enää mahdollista. Se on vaarallista monessakin suhteessa.

Jos olisimme parantumattomia optimisteja, voisimme olettaa, että kyseessä on vain voittoisan ja menestyvän multikulturalismin, tulevan onnemme takeen vaatima vähäinen uhraus.

Väärät puheet (vihapuheet) ja väärä tietoisuus synnyttävät kansojen välillä kitkaa, jota ei tarvitsisi olla. Näinhän asian oletettiin olevan myös ennen sosialismin toteutumista Neuvostoliitossa. Sen jälkeen kun utopia selitettiin toteutuneeksi, ei vääriä puheita enää syntynyt muutoin kuin menneisyyden jäänteitä edustavien elementtien keskuudessa.

Mikäli siis olemme siirtymässä tai jo siirtyneet uuteen multikulturalistiseen yhteiskuntaan, meillä on mitä pätevin syy rangaista niitä, joiden ajattelu ja puheet eivät ole uuden yhteiskuntamme mukaisia ja suuren liittomme arvoisia.

Näinhän se asia ymmärrettiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937.

Eipä siis naureta enää niille asioille, joille joskus naurettiin. Islamilaisen kalifaatin normisto saattaa tuntua meistä ensi alkuun oudolta, mutta seuraava sukupolvi on jo siihen tottunut ja jopa nauttii siitä. Ja jokuhan se aina viimeksi nauraa.