Toiseuden äärellä

Toiseuden äärellä

Leena Sharma, Ne. Kohtaamisia perus-Suomessa. Otava 2014, 240 s.

Perussuomalaisten jytky eli vaalivoitto vuonna 2011 sekoitti pahoin politiikan kuviot. Siinä suhteessa se muistutti vennamolaisten menestystä vuonna 1970.

Poliittinen kenttä ei hyvällä katsellut Vennamon menestystä, vaikka sen syitä taidettiin vielä jotenkin ymmärtää. Kekkonen, joka oli yksi vennamolaisuuden kohteista, vihjaili liikkeessä olevan fasismin aineksia. Tämä oli toki niin selvästi falski väite, että se lienee toiminut korkeintaan esittäjäänsä vastaan.

Jytky toi perussuomalaisille peräti 39 paikkaa, kun Vennamo oli sentään saanut vain 18. Profeetan lahjoja ei tarvinnut ymmärtääkseen, mitä näin suuri kansan mielenilmaus kertoi establishmentin ja kansan suhteista.

Suuri osa äänestäjistä oli perusteellisen tyytymätöntä koko maan poliittiseen tilanteeseen.

Kun kaikki vanhat puolueet olivat häviäjiä, saattoi jo odottaakin, että niiden reaktio uuteen kilpailijaan oli kitkerä. Silti oli hämmentävää havaita, miten yksituumainen ja totuudesta piittaamaton propagandasota aloitettiin sitä ”tunkeilijaa” vastaan, joka sentään edusti vain niitä, jotka kansa rehellisissä vaaleissa äänestänyt itseään edustamaan.

Jos ja kun tämä porukka oli kelvotonta, täytyi myös sen äänestäjien koostua niistä ihmiskunnan hylkiöistä, joiden alimmille vaistoille noudatettu ylevämielinen ja humaani politiikka ei kelvannut.

Näin arvelen sen logiikan menneen, joka tuotti niin suuren määrän kauhistelua, inhon ilmauksia ja valheellista uutisointia, minkä itse kukin vielä muistaa tai muistaisi, ellei kansan poliittinen muisti olisi niin lyhyt kuin se on.

Nyt perussuomalaisiin on jo alettu tottua eivätkä kaikkein karkeimmat reaktiot useimmista enää tunnu asianmukaisilta.

Leena Sharman kirja on/oli tervetullut reportaasi, joka on ikuistanut myös jälkipolville paljon siitä, mikä jytkyn jälkeen nousi pinnalle.

Kirjoittaja on syvähaastatellut perussuomalaisia ja muitakin sekä ruohonjuuritasolla että ylempänäkin. Merkillistä kyllä, tuntuu suorastaan yllättävältä, kun toteaa, että haastattelut on tehty hyvää lehtimiestapaa noudattaen ja ilmeisesti totuuteen pyrkien eikä valmiilla asenteilla tiettyyn poliittiseen päämäärään pyrkien.

Jälkimmäisestähän meillä myös on runsaasti kokemusta. On ollut outoa havaita, miten myös laatulehtinä mielellään esiintyvät julkaisut ovat sortuneet yhä uudelleen niin asenteelliseen journalismiin, että sille tuskin löytyy vertailukohtaa edes sota-ajan lehdistöstä, joka muuten olikin keskimäärin aika säädyllistä.

Yhtä kaikki. Sharman edustama normaali, laadukas journalismi tuntuu yllättävältä poikkeukselta, mikä tuo mieleen tiettyjä ajatuksia yleiseen tiedotusilmapiiriin nähden. Totalitarismissa totuuden kertominen on vallankumouksellinen teko, on sanottu. Ei tämä kirja toki ole mitään ideologista julistusta suuntaan eikä toiseen, mutta jo se riittääkin nostamaan sen korkealle keskitason yläpuolelle.

Jytkyn jälkeen kävi niin, että paremmaksi väeksi itsensä tuntevat loukkaantuivat pahoin. Arkadian mäelle saapuvia tunkeilijoita mentiin katsomaan kuin eläintarhan asukkeja.

Erottautuminen noista pohjamutien olioista näytti olevan jokaisen säädyllisen ihmisen velvollisuus ja niinpä syntyi ”maastamuuttajien” liikkeitä, toki yleensä ilman tositarkoitusta.

Tutkimuksista ilmeni, että perussuomalaisten kannattajat olivat tavallista useammin miehiä, nuorehkoja, yksityisellä sektorilla työskenteleviä ja suhteellisen pienituloisia.

Perussuomalaisia vastustavat ”miinusäänestäjät” sen sijaan olivat tietenkin taustaltaan jotakin muuta. Erityisesti tätä ryhmää vastustivat ja ilmeisesti myös vihasivat pääkaupunkiseudulla asuvat korkeasti koulutetut naiset. Siis tämän kirjan kirjoittajan viiteryhmä, kuten hän havaitsi.

Koska yhteiskuntaan jytkyn jälkeen syntyi kummallinen, lähinnä totaalisesta sodasta muistuttava tunnelma, jossa vastustajan näkemysten ei katsottu ansaitsevan mitään ymmärtämystä, keskityttiin epä-älylliseen huonon ihmisen kauhisteluun ja hänestä erottautumiseen.

Älyllisempi ja empaattisempi lähestymistapa olisi voinut olla palkitseva ja tuottaa yllätyksiä, mutta nähtävästi se oli eri syistä mahdoton niille, jotka jo tiesivät asioista kaiken, mitä niistä kannatti tietää.

Joka tapauksessa Sharma löysi paljon kiinnostavampia ihmisiä, kuin olisi osannut odottaa. Hölmöjä ja yksinkertaisia tietenkin tuli vastaan runsain mitoin, mutta ei pelkästään niiden keskuudessa. Omalla uhriutumisellaan ratsastava julkisuudenkipeä kynäilijä siinä kuin falskisti hoitamiaan maahanmuuttajia ihastelevat tädit joutuivat hekin kriittiseen valaisuun.

Tässä maassa kuten muuallakin, myös politiikkaan tavalla tai toisella osallistuvat ovat vain ihmisiä kaikkine vajavuuksineen. Mikäli heitä yritetään ymmärtää, on kyettävä asettumaan heidän asemaansa. Heitä kohtaan on jollakin tasolla myös tunnettava myötämieltä. Muuten tuotetaan vain omista asenteista suoltuvaa tekstiä, joka ei tavoita kuvaamaansa kohdetta.

Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna edustaa puhtaimmillaan tuota empaattista lähtökohtaa, ja on siksi kyennyt sanomaan tälle kansalle sen omasta historiasta enemmän kuin kukaan muu. Siksi hän aikoinaan nousi kansallissankariksi, joskin vasta kiivaan kiistelyn jälkeen.

Leena Sharman pyrkimykset eivät ehkä ole ihan yhtä korkealla, mutta lukija kyllä vakuuttuu niiden aitoudesta ja kirjoittajan kyvyistä. Ex ungue leonem!

En muista, että Sharma olisi tämän kirjan takia saanut journalistipalkintoa. Sen hän kyllä olisi ansainnut.

Vasta nyt tarkistin kirjoittajan tiedot wikipediasta. Hän on kirjan tekemisen jälkeen mennyt naimisiin perussuomalaisen ministerin, erään haastateltavansa kanssa. Täytyy onnitella, kuten asiaan kuuluu. Mitä palkintoihin tulee, ne voikin sitten varmaan unohtaa.