Korutonta kertomaa

Korutonta kertomaa

Jalmari Kara, Jääkärin muistelmia. Kirja 1918. 348 s.

Se, joka on lukenut Matti Lackmanin kirjoja jääkäriliikkeestä, ei liikoja kuvittele asian ylevästä ja romanttisesta puolesta.

Olihan niitä idealisteja ja jaloja sieluja mukana, mutta hyvin monet saatiin sinne muilla keinoin. Osalle, etenkin merimiehille, kyseessä oli vaihtoehto Saksan vankiloille, osa lähti seikkailemaan tai rötöksiä karkuun ja moni, kovin moni suorastaan huijattiin mukaan.

Tämä vaikutelma tulee Jalmari Karan tuoreeltaan kirjoitetusta muistelmakirjasta, jossa ei vielä lainkaan ollut sitä kultausta, jonka jääkäriliike sitten myöhemmin sai, kun nuori Suomi tarvitsi sankarinsa.

Lähtiessään jääkärit saivat yhteiskunnan vastuunalaisilta voimilta peräänsä kirouksen ja syytöksen veneen keikuttamisesta: koko Suomi joutuisi vielä kalliisti maksamaan muutamien hurjapäiden maanpetoksesta, siitähän oli juridisesti kysymys. Parempi ja uskottavampi vaihtoehto olisi ollut niin sanotut Mannerheimin jääkärit eli liittyminen vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Niitähän oli satoja, kuten tiedetään.

1920-luvun alkuvuosina jääkäreillä oli myös aika hurja maine. Lehdissä kerrottiin alinomaa juovuspäissä tehdyistä miestapoista, joissa jääkärit olivat mukana. Uusi Suomi kuuluttikin tuolle joukolle toverikuria, jonkinlaista kollektiivista vastuuta, koska jääkärien nimen pilasivat muutamat lurjukset. Itse asiassa kyseinen lehti ei koskaan ollutkaan jääkärimielinen.

Joka tapauksessa, rämä kirja on jääkärin kirjoittama ja päivätty kesäkuussa 1918, siis aikana, jolloin saksalaisten valta maassa oli korkeimmillaan. Kirjoittaja kyllä esittää saaneensa tekstin jääkäritoveriltaan, mutta kyseessä on aivan ilmeisesti vanha konsti, joka auttoi panemaan paperille myös arkaluontoista materiaalia, jota ei omissa nimissään olisi kehdannut julkaista.

Joka tapauksessa kirjan kuvaukset Lockstedtin leiristä ja Misse-joen sodasta ovat karmeaa luettavaa. Preussilainen äksiisi oli suomalaiselle niin käsittämättömän typerää ja epäoikeudenmukaista, että se ei voinut olla herättämättä vastarintaa, josta tietenkin saatiin sitten kärsiä.

Kollektiivinen kurinpito heijastui sitten miehistön keskuudessa remmiapelleihin. Se onneton, jonka takia koko porukka oli saanut kärsiä, sai nyt maistaa sakinhivutusta. Sieltä se perinne tuli myös Suomen armeijaan ja vaikka se nykyään on jo hävinnyt, muisteli isävainaa sen vielä sodan ajan koulutuskeskuksissa olleen voimissaan.

Toki ihmisten rääkkääminen yli voimiensa antoi tavallaan myös haasteita, joiden voittaminen ehkä toi itsetuntoa. Joka tapauksessa tähän touhuun liittyi selvästi sadistisia ja epäreiluja piirteitä, jotka saivat suomalaiset takajaloilleen. Kirjoittaja arvelikin, että Saksan armeijassa mies tahallaan kiusattiin niin loppuun saakka, että hän suorastaan iloitsi päästessään rintamalle.

Suomalaisten ja saksalaisten välillä olikin koko ajan jännitettä. Herrakansan edustajat epäilivät suomalaisten lahjoja ja kykyjä, mutta saivat tosipaikan tullen huomata jäävänsä kakkosiksi. Saksalaiset olivat myös kovia varastamaan ja hämmästelivät suomalaisten rehellisyyttä. Mutta itsepäisiä suomalaiset olivat. Kapinallisten hengen nujertaminen osoittautui preussilaisilla keinoilla toivottomaksi.

Varkaita ja huijareita löytyi kaikkialta. Talousaliupseerit varastivat suomalaisten ruokaa Misse-joella ja se krooninen nälkiintyminen, joka koko ajan vallitsi, alkoi muuttua akuutiksi. Epärehellisiä olivat myös ne värvärit, jotka oleilivat Ruotsissa ja houkuttelivat miehiä Saksaan kertomatta, mistä oikein oli kysymys. Taisivat he rahojakin pimittää.

Näitä syytöksiä petollisesta värväyksestä sitten alkoi yhä enemmän sinkoilla miehistön keskuudesta ja tilanne muuttui jo uhkaavaksikin. Kirjoittaja ei suinkaan torju noita syytöksiä, vaan näyttää ymmärtävän täysin niiden oikeutuksen. Uskon puutehan se silloin vaivasi, mutta lopulta kohtalo loi tilanteen, jossa kaikki näytti taas selvältä. Vähän liiankin selvältä.

Suurin osa saksalaisista esimiehistä oli epämiellyttäviä rähisijöitä ja jo ensimmäiset kosketukset preussilaiseen äksiisiin olivat tyrmääviä: ”Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy?”

Sotilaan alistaminen oli itsetarkoitus ja siihen kuului myös, ettei mistään asiallisuudesta saati oikeudenmukaisuudesta ollut tietoakaan. ”Nahkapojat” olivat elukoita, eikä jääkärin kohdalla asia ollut paljoakaan paremmin. Mutta sitä samaahan maailman armeijoissa oli muuallakin, niin Ranskan muukalaislegioonassa kuin myös Venäjällä.

Sadomasokistinen oireyhtymä, jollaisesta preussilainen henki freudilaisen tulkinnan mukaan kärsi, ei lainkaan viehättänyt kirjoittajaa. Sen sijaan hänen teksteistään pilkahtaa useinkin tietty humanistinen pohjavire. Linjojen takana partiossa ollessaan hän kuulee venäläistä haikeaa laulua. Miten oli edes mahdollista, että tällaisena kauniina yönä ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?

Kaiken kaikkiaan kirjoittajan antama todistus saksalaisesta sotilaselämästä kuvasi sen suomalaiselle luonteelle ja maailmankatsomukselle niin vastenmieliseksi ja kouluttajat sellaisiksi elukoiksi että aseveljet, jotka sitä mahdollisesti lukivat tai joille sitä ystävällisesti käännettiin vuonna 1918 lienevät kuunnelleet korvat punaisina.

Veikko Antero Koskenniemi runoili Versailles’n rauhan jälkeen, Saksan armeijasta, että sen kunniakkaan asetakin alla/ viel’ ihmiskunnan suurin sydän lyö. Kara tiesi toki paremmin.

Mutta kyllähän siinä romantiikka käy vähiin, kun äkseerataan väkeä totaaliseen sotaan nälkärajalla eläen. Rudyard Kiplingin runo Tommy Atkinsista sisältänee universaalisesti päteviä aineksia:

We aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,

But single men in barricks, most remarkable like you;

An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,

Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;

Naiset olivat jääkäriliikkeen piirissä aliedustettuina, mikä mahdollisesti johtui heihin kohdistetusta rakenteellisesta väkivallasta, en tiedä. Joka tapauksessa pataljoonan miesoletetuilla yleensä oli flamma kotimaassa, ainakin itse kukin oli tullut jotakuta ajatelleeksi.

Tämän kirjan sankarillakin sellainen oli, mutta palatessaan kotimaahan pommarimatkalle hän löysikin kuumia kirjeitä lähetelleen morsiamensa venäläisten upseerien pöydästä…

Kovastihan venäläiset, saksalaiset ja jopa kiinalaiset olivat viime aikoina naissukupuolta kiehtoneet, kertoo kirjoittaja, mutta toteaa, että olihan niitä nyt sentään myös kunnon naisia, vaikka kuinka.

Katkeruutta miehessä joka tapauksessa oli ja ilmeistä on, että veljessodan kokemukset raaistivat entisestään kirjoittajaa, joka alun perin ja pohjimmiltaan tuntuu olleen herkkä sielu.

Mikäli kirjoittajaa ja julkaisijaa pidetään samana henkilönä, mikä mielestäni on aivan ilmeistä, kannattaa sitäkin enemmän ihmetellä, että hän kansalaissodan aikana ”kunnostautui” aivan erityisesti punaisten teloittajana muun muassa Kouvolassa.

Hän oli esiintynyt kirjailijana jo ennen maailmansotaa ja sen jälkeen hän julkaisi muutamia yltiöisänmaallisuudessaan sangen muistettavia kirjoja nimimerkillä Kapteeni Teräs. Hän kirjoitti myös nimimerkillä Eero Kaski.

Jostakin syystä pidän kirjoittajan henkilökuvaa varsin kiinnostavana. Aion oitis lukea hänen romaaninsa Nuoren Sylvi-tytön koettelemukset (1927) jahka saan sen käsiini.