Totuus ja vapaus
Kuten tunnettua,
kommunismi tähtäsi ihmisen maksimaaliseen vapauttamiseen. Monille, ellei
useimmille intellektuelleille sen lupaukset ja metodit olivat aivan
ymmärrettäviä ja uskottavia. Ihmeellinen ja suurenmoinen päämäärähän se oli se
oleellinen asia, eivät yksittäiset ns. faktat.
Tarinahan
kertoi, että kun viimeinen sorrettujen luokka ottaisi vallan käsiinsä, ei
sortoa enää tarvittu, eikä oikeastaan enää voisi ollakaan, lukuun ottamatta nyt
sitä lyhyttä välivaihetta, jonka aikana entisiä sortajia pakotettaisiin uuteen
vapauteensa.
Kun itse on
nähnyt, miten innokkaasti ihmiset uskoivat Neuvostoliitossa ja Kiinassa
vallitsevan suuremman vapauden kuin lännessä, ei kai pitäisi enää ihmetellä
sitä älyllisen tason sukellusta, joka nykyään on tapahtunut kulttuurin
valtavirtaa edustavissa julkaisuissa.
Kommunismia
tunnustavissa valtioissa selitettiin näennäinen vapauden puute sillä, että
virallisista normeista poikkeaminen olisi itse asiassa tarkoittanut vapauden
vastustamista.
Jokin yksilö,
sanotaan nyt joku Solženitsyn, jonka huhuttiin polveutuvan
riistäjäsuvusta ja haaveilevan epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan
palauttamisesta, saattoi toki valittaa, ettei hänen annettu esittää ajatuksiaan
julkisesti.
Tämän nimittäminen sananvapauden
rajoittamiseksi oli kuitenkin naurettavaa ja perustui sofismiin: eihän
epävapauden saarnaaminen tarkoittanut mitään vapautta.
Vapaus
puolestaan ei reaalimaailmassa voinut tarkoittaa mitään muuta kuin sitä
vapautta, joka oli mahdollinen. Oli mahdollista kuvitella sellainen
anarkistinen vapaus, joka salli ihmisen tehdä mitä tahansa toisista ihmisistä
ja heidän eduistaan välittämättä, mutta se ei ollut koko kansan vapautta, vaan
itsensä muiden yläpuolelle korottaneen pikkuporvarin vapautta.
Kuten Marx oli
sanonut, vapaus oli välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Voihan
ihminen yrittää vaikka kiivetä pystysuoraa seinää ylös, mutta objektiiviset
olosuhteet eivät salli hänen onnistua siinä.
Solženitsyniä
sitten paneteltiin sekä julkisessa sanassa, että sitä täydentävillä luennoilla,
jotka yleensä raottivat salaisuuksien verhoa hieman enemmän kuin painetussa
sanassa katsottiin mahdolliseksi.
Käytännössä ne
lisäsivät viralliseen totuuteen lähinnä löysää bullshittiä, josta ei tarvinnut
vastata. Sitä paitsi oikean totuuden vartijat eivät tietenkään vastanneet
oikeuden edessä mistään muustakaan, sillä totuus oli heidän läänityksensä ja he
käyttivät sitä ja tarvittaessa kaikkea muutakin joka tapauksessa oikean asian
hyväksi ja sehän se oli se asia, joka viime kädessä jotakin merkitsi.
Moneen läntiseen
intellektuelliin kommunistinen logiikka teki valtavan vaikutuksen. Mieleeni
tulee etenkin Jan Myrdal, joka menetti kokonaan kriittisen kykynsä saavuttuaan
kiinalaiseen kylään, jonka elämää hän sitten tarkkaili tulkin muodostaman
suodattimen läpi.
Mutta
informaatiosodan logiikka ja menetelmät olivat toki jo vanhempaa perua. Aivan
erityisesti sitä oli kehitelty 1930-luvulla, jolloin intellektuellien rintamaa
järjestettiin riveihin Moskovan asiamiesten toimesta. Pariisi oli
kokoontumisajojen suuria kiintopisteitä ja puuhamiehistä nousi erityiseen
maineeseen Willi Münzenberg
Münzenbergin
kokoaman kulttuuririntaman logiikka
oli normaalia totaalisen sodan logiikkaa: se, joka ei ole puolellamme, on meitä
vastaan ja päinvastoin. Kaikkien intellektuellien muodostaman älyn ja moraalin
ritarien muodostaman rintaman tuli siis olla fasismia vastaan, muuten se oli
sen puolella.
Suomukset
kuitenkin putosivat Münzenbergin silmiltä, kun suuren
terrorin ensimmäiset aallot alkoivat vyöryä. Koska hän ei varauksitta uskonut
Neuvostoliiton nyt juuri tässä tapauksessa ehdottomasti noudattavan vapauden ja
oikeudenmukaisuuden imperatiiveja, hänkin sai käskyn pistäytyä Moskovassa.
Nyt on tiedossa,
ettei hän olisi tuolta matkalta palannut ja tämän hän aavisti itsekin. Niinpä
hän jäåtti menemättä ja säilyi hengissä aina vuoteen 1940, jolloin kuoli
olosuhteissa, joita on pidetty hämärinä.
Mutta
kyseessähän oli vain yksi vähäpätöinen henkilö, jollaisista totalitaariset
aatteet eivät yleensä pidä erityisempää lukua, koska ne haluavat määrätä
miljoonien ja miljardien elämästä ja ajattelusta.
Joka tapauksessa
Münzenberg
ei ollut ainoa, joka niin sanoakseni heräsi dogmaattisesta horroksesta saatuaan
kuulla ns. suurista puhdistuksista. André Gide on toinen tunnettu tapaus ja
olihan niitä muitakin, paljonkin. Ei siis pidä paikkaansa väite, että Moskovan mielettömät
tarinat oikeiston ja vasemmiston yhteisestä, trotskilaisesta salaliitosta
olisivat vain pönkittäneet uskovaisten kommunistien vakaumusta.
Useassa
tapauksessa näin kyllä todella kävi ja on kiinnostavaa nähdä, millä
helppoudella monet poliittiset pyhiinvaeltajat ja muut hyväuskoiset hölmöt
ryntäsivät hyväksymään kaikki Moskovan tarjoamat tulkinnat ja ratkaisut.
Kuolemantuomion
vastustajat kannattivat innokkaasti niiden ”hullujen koirien” ampumista, jotka
olivat olleet kyllin röyhkeitä ryhtyäkseen sabotoimaan koko ihmiskunnan
suurinta projektia, jonka oli määrä korottaa lajimme vapaus aivan uudelle
tasolle, silloinhan ei kukaan enää edes unelmoisi väärin tekemisestä tai
ajattelemisesta. Siinäpä vapauksien vapaus!
Niin sanottu faktantarkistus oli asia, josta kyllä useinkin
ymmärrettiin Neuvostoliiton ulkopuolella olla huolissaan. Osoittautui sentään,
että luotettaviksi arvioidut eli siis ihmiskunnan edistymistä kannattavat, havainnoijat
toivat lohdullisen viestin: kaikki on kunnossa.
Kun tämä oli
selvää, ja monellehan se oli itsestään selvää eikä edes kaivannut mitään
todisteita, jäi jäljelle vain tarve uskoa sitäkin, mitä ei nähnyt ja, Lutherin
katekismuksen mukaisesti, selittää kaikki kuulemansa parhain päin.
Vain hyvin
harvoilla riitti älyllistä energiaa neuvostojen maasta tulevien uutisten kriittiseen
analyysiin, mikä hyvin helposti johti myös itse suuren tarinan epäilemiseen.
Neuvostoliiton
kommunistisenpuolueen ns. Lyhyessä
kurssissa vuodelta 1938 Stalin ei suotta todennut, että heikkouskoisuus oli
erittäin vaarallinen asia. Näin se varmaan olikin. Mutta riittihän sitä
uskoakin. Näyttää ilmeiseltä, että yleinen uskonpuute sai Neuvostoliiton
valtaansa vasta perestroikan aikana. Silloin se tapahtuikin kertarysäyksellä.
Mutta tämähän on
vanha juttu. Miksi vatvoa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä?
Siksipä, että
ihmiset, jotka eivät historiaa tunne, tuomitaan elämään se uudestaan.
Olen huomannut,
että monet aivan vilpittömästi hämmästyvät, kun heidän uskomaansa suurta
kertomusta verrataan stalinilaiseen tarinaan vapauden valtakunnan synnystä ja
sen edellyttämästä armojärjestyksestä.
Tämän nykyisen
tarinan kannattajathan ovat kaikkien hyvien ja miellyttävien asioiden puolella.
Heidän ajamansa vapaus on sitä todellista vapautta, josta poikkeaminen taas on
epävapautta. Heidän kertomansa tarina on se tosi tarina eivätkä sen totuutta
voi mitkään yksittäiset poikkeukset horjuttaa.
Juuri nyt olen
huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun
globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien
yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa
totuuden voimaan!
Kaikilla
suurilla ideologisilla tarinoilla vain taitaa olla oma elinkaarensa, vaikka
niitä aina pidetään lopullisina totuuksina. Saattaa olla, että myös tällä
kertaa, kuten aikoinaan Neuvostoliiton tapauksessa, ideologian konkurssi
toteutuu nopeana ja katastrofaalisena romahduksena.
Jokin aika sitten blogisti kirjoitti hienosti "kiittämisen" etymologiasta -- tavalla joka herkisti oitis lukijan aivot alitajunnallisille merkitysvivahteille ja varauksille, ja kaivautui lopulta "uhriajattelun" syvyyspsykologiaan.
VastaaPoistaSamaa herkkyyttä soveltaen tässä sopisi ehkä huomauttaa, että on eri asia sanoa "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" kuin "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella".
Edellisessä tapauksessa tajunnalliset lokatiivit tiedostavat oman positionsa suhteessa kannattajiin ja vastustajiin. Tällainen lokatiivinen asemointi on siis "itsetietoinen" -- se tunnistaa paikkansa ajallisessa avaruudessa.
Jälkimmäinen tapaus on ominaisempi silloin kun sanoja toimii "kaikkiallisen vallan" ajattomassa ja paikallistumattomassa tajunnantilassa. Tässä tietoisuus itsestä on puutteellista, ja koko huomio kohdistuu jokaiseen vastaantulijaan, joka sijoittuu joko "samuuteen" tai on "vihollisia".
Voi olla, että edellinen versio on ominainen narsisteille, jotka reagoivat mielistelyyn ja loukkaukseen. He joko kokevat saavansa vahvistuista, tai sitten kyseessä on heihin kohdistuva uhka. -- Toisessa tapauksessa ollaan psykopaatin kanssa tekemisissä. Heille maailma on paljaita valtasuhteita -- jokainen vastaantulija on joko ala- tai yläpuolella. Joko alistettava tai uhka omalle valta-asemalle.
Postmoderni kulttuurintutkimus on lähtökohtaisesti narsistista. Taitaa olla kyllä hieman psykopaattistakin.
PoistaPientä rajaa!
PoistaMutta tuossapa on meikäläisellä Wrangelin muistelmien lukeminen lopuillaan. Kiehtova kirja. Vallankumouksen ajoista kertova osuus on hiuksia nostattava madonreikä toivottavasti ei tuleviinkin kauhuihin. Sitä aikaisemmat itsetuntoisten kekkulointien ja omaetuisten järjestelyjen kuvaukset hymähdyttävät, pojat, pojat. Mustavalkoista ja punavalkoista.
PoistaPostmodernissa tutkimuksessa oleellinen asia on tulkinta, jokainen ymmärtää asiat omasta poterostaan käsin. Ihan kaikessa tieteessä tieteentekijä itse on monella tavalla erottamaton osa tutkimusta, kuten tiedetään, tunnustetaan se tai ei. Esimerkiksi historian tutkimus on aukkojen tulkintaa ja narratiivien kirjoitusta (anteeksi maalaisuuteni). Se että vaikka enemmistö vapaaehtoisesti tai pakolla jakaisi samat ymmärtämisen lähtökohdat, ei sulje pois tosiasiaa, että kokemuksemme on yksilöllinen. Se vaikuttaa tuloksiin, ei voi mitään. Patologista tutkimusta?
"kokemuksemme on yksilöllinen. Se vaikuttaa tuloksiin, ei voi mitään. Patologista tutkimusta?"
Poista"kokemuksemme on yksilöllinen". Missä saatanan helvetissä on kollektiivinen kokemuksemme?
Onko se kollektiivinen kokeminen jotenkin siellä helvetissä? Kollektiivista kokemista voi tosiaan olla jossain määrin vaikka joukkopsykoottisissa jutuissa ja sellaisen manipulaation seurauksena, että ihminen menettää rajojaan (tai rajansa eli tulee hulluksi). Mutta pysy rauhallisena, tämähän täällä on vain pelkkää lätinää.
PoistaMiekii oon kuullu jostain tosta subjektiivisesta arvioinnista, ettei voi oikeestaan olla objektiivinen, ei sitten mitenkaan.. Hieno sana se on, tuo demokratuuri, olettaisin etta johtaa kasitteesta demokratian diktatuuri? eikos siinna oo kollektiivia konsanaan? Saatan olla mieleltani vikainen, ja varmastikkin kasityskyvyltani vajaa, mutta subjektiivinen nakemykseni, runnottuna konsanan, on etta kanssaihmistemme muodostavat klikit vaikuttavat useinkin kuuluvansa niihin "toisinajattelijoiden" kerhoon. jatan Sepolle hanen yksilolliseen oikeuteensa paattaa, mita sisaryhmaa tarkoitan, mutta varoitan, etta julkinen "arvio" voi aiheuttaa paani sisalla tuomitsevaa ajatusta, ja siis kommentoin nyt varmuuden vuoksi anonyymina nimimerkin takaa.
PoistaRauhaa ja rakkautta,
Antero
"ideologian konkurssi toteutuu nopeana ja katastrofaalisena romahduksena."
VastaaPoistaIkävintä on vaan se, että maailmassa, jossa on ydinaseita, sotaa kokemattomia johtajia sekä oikeita globaaleja ongelmia (ilmastonmuutos seurausvaikutuksineen ja ylikulutus), tuo romahdus voi olla liiankin kova, esim ihmislajin tuho tai ainakin paluu muutaman kymmenen miljoonan metsästäjä-keräilijälajiksi.
Eikös Danten Helvetissä ollut oma osastonsa niille, jotka olivat puoluettomia ajan suurissa kysymyksissä?
VastaaPoistaJa Marxin Pääoman esipuheen päätteeksi ottamat suuren firenzeläisen, Danten sanat: "Kulje omaa tietäsi ja anna ihnisten puhua." Nekin veivät ihmiset helvetiin, ehkä omaan helvettiinsä.
Inferno edelleen lukematta. Minneköhön kadonnut?
MafH
On hauska yhdistää tuo Marxin, tai alkujaan kait Hegelin, ajatus siitä, että vapaus toteutuu mahdollisen puitteissa, juuri Soltsenitzyyn. (Saivarreltiiko aikanaan näin juuri Vankileirien saariston tapauksessa?) Hän jos kuka on esimerkki siitä, mitä tämä filosofinen mietelmä tarkoittaa, miten juuri mahdollisen ymmärtäminen avaa ihmiselle vapauden.
VastaaPoistaPoiketen monesta muusta dissitentistä, Solzenitsystä ei saa vaikutelmaa siitä, että hän olisi naivi ja olisi ymmärtämättömyyttään joutunut sortokoneiston uhriksi. Sen sijaan Solzenitsyn hyödynsi täysimittaisesti suojasään ajan, ilman harhakuvitelmia, saaden julkaistuksi luultavasti lähes kaiken, minkä ylipäätään saattoi ajatella saatavan julki. Sen jälkeen hän täysin tietoisesti ylitti Rubiconin, valmistautuen julkaisemaan tärkeimmän teoksensa Vankileirien saariston joko ulkomailla tai maan alla. (Pääteoksesta en kuitenkaan puhuisi noin kirjallisessa mielessä.) Ja väistämöntä odotellessa hän kävi hurjan viivytystaistelun neuvostobyrokratian kanssa.
Voi tietysti olla, että Solzenitsyn antaa teoksessaan Puskipa vasikka tammeen hieman turhan sankarillisen kuvauksen taistelustaan. Mutta kaikkinensa, mielestäni Solzenitsyn ja hänen kirjallinen uransa, tai vähintään kertomus siitä, on erinomainen esimerkki siitä, mitä Marx taikka ehkä paremminkin Hegel tarkoitti tuolla mietelmällään: tosiasiat tunnustava ja rohkea ihminen voi löytää jopa huomattavan poliittisen epävapauden oloissa laajan tosiasiallisen vapauden.
En tiedä onko ideologioiden konflikti sen suurempaa, mitä oli esim. ennen 1914, historia on voinut aina romantisoida sitä. Samalla tavoin taisivat nuo "natseiksi" tms. sun muiksi toisiaan syytellä, vähän eri nimityksin. En sinänsä pidä tuota ongelmana, koska voimakas yhteiskunnallinen keskusteluhan kertoo siitä, että ihmiset oikeasti ovat kiinnostuneita tulevaisuudestaan. Hyvä merkki!
VastaaPoistaMutta se tulevaisuus! Euroopalla ei siitä ole näkemystä, se on hämärän peitossa. Siksi nimettömät byrokraatit luovat/turmelevat Eurooppaa näkökannasta riippuen.
Meiltä on hukassa ajatus, millainen Euroopan tulisi olla. Ehkä tosin juuri siksi on aika hylätä ajatus Euroopasta kokonaisuutena ja katsella tulevaisuutta kansallisvaltioiden kautta ja niiden yhteistyönä. Vihollisiahan niiden ei tarvitse olla, kuten historiakin osoittaa. Useimmat Euroopan kansallisvaltiothan eivät ole sotineet toisiaan vastaan 1800-luvulta lähtien, vaikka vasemmistolainen näkemys pitäisikin kansallisvaltioita juuri sotien lähteenä.
Kiitos!
VastaaPoistaTämän kun saisi valtamedian pääkirjoituksiksi, niin ainakin otsia vetäisi ryppyyn. Ainakin johtajien neuvonantajilta.
"Kuten Marx oli sanonut, vapaus oli välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä." - Muistelen tämän olleen Engelsin sanoma / kirjoittama. Asialla ei suurempaa merkitystä. Enkä tunne MEGA-Werkeä.
VastaaPoistaMafH
”Kaikilla suurilla ideologisilla tarinoilla vain taitaa olla oma elinkaarensa, vaikka niitä aina pidetään lopullisina totuuksina.”
VastaaPoistaTätä elinkaarta voidaan pidentää hybridimenetelmin. Kommunistisen puolueen manifestissa Marx opetti kommunisteja: ”Ensin pitää valloittaa demokratia.” Kun susi saa demokratian turkin päälleen, niin vasta sitten voi tehdä mitä lystää.
Nykyään mainittu kaava kuuluu näin: ”Ensin pitää valloittaa lainsäädäntö.” Kun käärmeet pääsevät säätämään lakeja, niin ne pääsevät luikertamaan ihan mihin tahansa.
Valdain ”keskuustelufoorumilla”, joka tänä vuonna oli viidestoista luvultaan, Putin oli tietysti pääkukko ja kunkku. Tänä vuonna odotettuna yllätyksenä oli seuraava. Putin esitti kysymyksen ja itse vastasi siihen. ”Millainen on hyvä nationalisti?” – ”Se olen minä!” (Tässä kyllä Putin oli plagioinut erästä kuningasta, joka väitti: ”Valtio olen minä!”) Joten ei muuta kuin ottamaan esimerkkiä Putinista ja lähtemään myrkyttämään ja tappamaan.