Sielun huuto

Sielun huuto

Tenho Kiiskinen, Humanismin paheet. Kiuas 2019, 208 s.

Ranskalainen käsite cri de coeur sielun (oik. sydämen) huuto on myös Venäjällä suosittu (krik duši). Kun ihmisen sydän on pakahtumaisillaan, hän ei voi vaieta. Kuten raamatusta muistamme, Jeesus totesi, että kivetkin olisivat huutaneet, elleivät muutamat ihmiset olisi niin tehneet (Luuk. 19:37-44)

Sivumennen sanoen, tämä liittyi Jerusalemin kohtaloon, joka oli ole surkea siksi, ettei se etsikkoaikaansa tuntenut. Mutta tämä taitaa olla jo hieman liian juhlallista, vaikka kirjoittaja esiintyykin profeetallisesti ja hänellä on ihan oikeasti myös asiaa.

Tekijä edustaa sitä traditiota, jonka kantajat joskus viime vuosisadalla tunnettiin vihaisten nuorten miesten nimellä ja joka nykyään näyttää käyneen kovin harvalukuiseksi. Vihaisten nuorten miesten sijasta meillä pulpahtelevat pinnalle pöyhkeää naispuolisuuden ylivaltaa kannattavat infantiilit feminiinit ja heitä komppaavat aisankannattajat, käyttääkseni kirjoittajan kuvastoa.

Ennen maailmassa ei kenenkään mieleen olisi edes juolahtanut pyytää anteeksi sitä, että oli vihainen. Ei sitä muuten pyytänyt Jeesuskaan tuossa yllä siteeratussa kohdassa. Päinvastoin, hän meni peräti temppelin pyhälle alueelle ja antoi nyrkkiensä puhua. Laillista ammattiaan harjoittavat rahanvaihtajat saivat samalla kuulla kunniansa.

Nykyinen maaninen hyökkäys vihapuhetta vastaan onkin muuan aikamme erikoisuus, jota on pidettävä vakavana oireena totalitaarisesta ajattelusta. Asian ydin on siinä, ettei tämä ajattelu edes ymmärrä, että sille voisi olla vaihtoehtoja ja niinpä se kauhistuneena kieltää itsensä kritisoimisen ja jopa problematisoinnin.

Niiden kannalta, jotka näkevät asiat toisin, on koko vihapuheeseen kohdistuva aggressio eräänlaista röyhkeyden jatkamista törkeydellä. Kuten venäläinen sananparsi asian ilmaisee: lyövät, eivätkä anna itkeä.

No, Kiiskinen ei tässä kirjassa turhia jarruttele. Kuten joku Jouko Turkka tai Pentti Linkola, hän vie ajatuksensa loppuun saakka. Hän ei väitä olevansa ”erityisen oikeassa” eikä kaiken kaikkiaan liiemmin askartele konkreettisten asioiden parissa.

Sen sijaan hän niin sanoakseni tutkii diskursseja ja hutkii vastenmielisiksi havaitsemiaan ilmiöitä olan takaa. Näinhän kunnon esseistin tuleekin tehdä. Sievistelevät ymmärtäväisyydet törkeyksien edessä olisivat pelkkää epärehellisyyttä ja tuskallista luettavaa.

Ymmärrämme siis, että kirjoittaja puhuu siitä, mikä on hänelle henkilökohtaisesti elämässä keskeistä.

Nuoren miehen kohdalla keskeistä on päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon. Kyseessä ei ole mikään hedonismin alalaji tai edes valtaan liittyvä intohimo, vaan luonnollinen ihmisen perusvietti, primary instinct, kuten nykysuomeksi sanotaan. Sehän on jopa itsesäilytysvaistoa voimakkaampi, koska se on yhteisön perustarpeiden kulmakivi.

Lyhyesti sanoen, mies ja miehuus ovat kriisissä, johon on vain yksi ratkaisu.

Ratkaisu on tietenkin normaalin, rauhallisen arkipäivämme kannalta mahdoton, mutta kukapa sanookaan, että tällainen arki jatkuu ikuisesti.

Asiat muuttuvat nuorten miesten kannalta perusteellisesti vasta sitten, kun miesten määrää radikaalisti vähennetään. Sen jälkeen seksin markkinat mullistuvat.

Tämä on tietenkin kiistämätön tosiasia. Sotien jälkeen, jälleenrakennuskaudella miehet nousevat arvoonsa. Tämä toteutui meillä ja vielä selvemmin näin kävi Neuvostoliitossa.

Jälleenrakennuskaudella myös kaikille riittää töitä. Ehkä sellainen onkin todellisten miesten paratiisi: mies pääsee purkamaan energiansa tyydyttävällä ja luovalla tavalla, huolehtimaan perheestään ja ansaitsemaan kunnioituksen, jos hänestä siihen on. Silloin otetaan miehestä mittaa.

Tämän tilanteen vastakohta on se kosmisten aisankannattajien yhteiskunta, jossa soijalatteruokinnalla kasvaneet unisex-olennot keskittyvät mielistelemään feminiinejä sääliseksiä saadakseen. Kiiskinen sanoo asiat hienommin, mutta esitän tässä tulkintani itse ideasta.

Kun muutenkin ylisuurta miestarjontaa vahvistetaan vielä järjettömällä toisrotuisten (niin, rotu nyt on uusi kulttuurinen obsessio meilläkin) invaasiolla, käy pariutumisikäisten miesten asema kestämättömäksi. Johtoaseman parisuhteessa ottavat naiset, joille tällainen asema selvästikään ei sovi.

Miksi ihmeessä tällaista politiikkaa harjoitetaan? Se, jos mikä kaipaisi selitystä. Selitykset voivat olla aivan banaaleja, rahan yksinvaltaan liittyviä, selvää on ainakin se, että ”uusi normaali” on näitä asioita koskevassa diskurssissa syntynyt hyvin nopeasti ja sitä vartioidaan nyt suorastaan valtion pakkokeinoin.

Eipä sikäli, sisäistetty herruus näyttää toimivan hyvin muutenkin. Miehuutensa menettäneet asiankannattajat nauttivat masokistisesti häpeästään ja kerjäävät sääliseksiä.

Kirjoittaja laukoo toinen toistaan herkullisempia kielikuvia, kuten kelpo esseistille kuuluukin. Hyperbola kuuluu silloin tällöin hänen arsenaaliinsa, mutta tunnetustihan aikamme on jo sellainen, että parodiaa on yhtä vaikeaa erottaa vakavasti tarkoitetusta ajattelusta kuin ylevää naurettavasta. En syyttäisi tästä ainakaan ensi sijassa kirjoittajaa.

Poliittinen monikulturismi on aikamme kansallissosialismia, ellei pahempaakin, hän toteaa. Kansalaisen täytyy olla kuuro, mykkä ja sokea uskoakseen siihen tai sitten hän haluaa olla voittajan puolella…

Uskotaan, mutta keitä nämä ihmiset ovat?

Kirjoittaja kutsuu heitä yhteisnimellä humanistit. Kyseessä ovat hänen mukaansa maailmanparantajat, idealistit, hyvät ihmiset, viherpiipertäjät ja äärikonformistit. Nimiä ei juuri mainita, kyseessä on ideaalityyppi.

Tämän ideaalisen humanismin paheita ovat häpeä, syyllisyys, aisankannattajuus ja autoritaarinen persoonallisuus. Ne esitellään ja perustellaan tekstissä lähemmin.

Mutta onko kyseessä enemmistö?

Tuskinpa vain. Itse asiassa aikapommi on jo kehittymässä nuoren sukupolven keskuudessa, uskoo kirjoittaja ja hänellä on epäilemättä perusteita uskolleen. Katsokaamme vain Euroopan poliittisen kartan kehitystä.

Kiiskinen kantaa kunnialla vihaisten nuorten miesten perintöä. Sielun huuto on yleensä aina ollut vihaista, kuten ymmärrämme. Siinä täytyy kuitenkin myös olla jokin selkeä sisältö ja kohde, olipa se aikakauden poliittinen oikeaoppisuus tai yksinkertaisesti se epäviihtymys kulttuurissa, Unbehagen im Kultur, josta jo Freud puhui.

Pelkän tunteen ilmaisija on vain pelkkä huutaja, krikun, kuten venäläiset sanovat. Ehkä kivetkin osaisivat sen lajityypin. Essee on vaikeampi laji, mutta useassa tapauksessa Kiiskisen kynä on yltänyt varsin huikeisiin suorituksiin.