Katsahdus Kiovaan

Länteen ja Eurooppaan

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä kremlologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä patin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.