Mahdoton tyyppi

Koominen ooppera?

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Elämäkerta. Suomentanut Rauno Ekholm. WSOY 2007, 223 s.

Kuningattaremme Kristiina oli epäilemättä poikkeusihminen, etten sanoisi marginaali. Kaiken keskipisteenä hän kuitenkin aina pyrki olemaan ja lienee yksi tunnetun historian huikeimpia narsisteja.

Ei ihme, että Kristiinan tarina on tutkijoiden toimesta pengottu läpikotaisin, kuten Peter Englund toteaa. Siitä huolimatta Ruotsin akatemia oli antanut Englundille vielä kerran tehtäväksi kirjoittaa virkaheiton kuningattaren elämäkerran. Ajan hengessä tehtyä kun näemmä ei sitten vielä ollut olemassa. Nyt on.

Englund on historioitsijana melkoinen velho ja yksi niistä uudenlaisen populaarihistorian aloittajista, jotka ovat tuoneet lukijan eteen myös ne aikakausien puolet, joista lähteet kussakin konkreettisessa tapauksessa vaikenevat, ne kun ovat olleet aikakauden ihmisille itsestään selviä.

Kuten vanhojen valokuvien kokoelmissa, historia on silloin tupannut jäämään perhejuhlien ja matkojen kronikaksi, joka ei kerro mitään jokapäiväisestä työstä ja elämänmenosta.

Englundin spektaakkelit, kuten Poltava ja hänen historialliset esseensä ovat mainio esimerkki siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun aikakauden tuntija asettaa henkilönsä sen konteksteihin. Tällainen historiankirjoitushan on nyt meilläkin muodikasta ja hyvä niin.

Edellinen suomeksi ilmestynyt kirja Kristiinasta on Sven Stolpen teos, joka ilmestyi puoli vuosisataa sitten (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=stolpe ). Pidän sitä sangen asiantuntevana ja kriittisenä. Se kuuluu myös Englundin käyttämään kirjallisuuteen ja hän viittaa siihen pari kertaa.

Hämmästelen kuitenkin sitä, ettei kirjoittaja keskustele enempää Stolpen kuin muidenkaan aiempien Kristiina-tutkijoiden kanssa. Tässä on sentään kyseessä akatemian toimeksiannosta tehty elämäkerta ja Englundin näkökulma kohteeseensa on aivan toinen kuin eräillä muilla.

Kysymys on siitä, että Englund kirjoittaa nyt, tyylistään poiketen, eräänlaista hagiografiaa. Hän ei toki tee kohteestaan täydellistä, vaan alleviivaa tämän monikasvoisuutta ja jatkuvan muutoksen alaisena ollutta psyykeä.

Kristiinan naiseus tuntuu olevan se kiinteä piste, jolta Ruotsin akatemian palkkaama kirjoittaja ponnistaa ja sehän on asia, joka nykyään on tärkeydeltään ylitse muiden.

Paitsi, että tuo naiseuskin on jossakin määrin kiistanalainen asia. Luulen, että mikäli kirjoittaja olisikin ryhtynyt työhön vasta nyt, hän olisi ottanut lähtökohdakseen muunsukupuolisuuden. Sellaisen ihaileminenhan on nyt kaikkein muodikkainta.

Mutta näiden asioiden vatvomisen voi jättää niille, jotka jostakin syystä ovat siitä ihan oikeasti kiinnostuneita.

Oleellisempaa sentään lienee, että Kristiina oli perinnöllinen monarkki ja luterilainen, joka hylkäsi nämä roolinsa, mutta ei suinkaan käsitystä itsestään maailman napana, jolle kuului oikeus hallita jotakin valtakuntaa. Ruotsi ei vain ollut hänen arvoisensa.

Kristiinan yritykset päästä Napolin ja Puolan hallitsijaksi ovat tragikoomisia. Englund ei jää enemmälti miettimään, minkä arvoista on, että hän suoranaisesti vehkeili synnyinmaataan vastaan muiden maiden avulla tai että hän täysin häikäilemättä valehteli aikomuksistaan lahjoittaa Puolalle miespuolinen perillinen.

Entisen monarkin kulutusmenot olivat hirmuiset, minkä Englund ymmärtää ajan vaatimukseksi. Voisipa kymmenien palvelijoiden, hevosten ja teatterien ylläpitoa arvioida muustakin näkökulmasta.

Kyse oli kai ennen muuta siitä, että Kristiina jatkuvasti pyrki olemaan jotakin, mitä hän ei ollut.

Hän halveksi naisia ja halusi olla mies, joka johtaisi sotajoukkoja taistelussa, mikä kuulostaa ehkä komealta, mutta ylevän ja naurettavan välinen raja on tässäkin kovin lähellä jälkimmäistä.

Koko Kristiinan kykenemättömyys tunnustaa sitä tosiasiaa, ettei hän ollut enää hallitsija luovuttuaan kruunusta, on tragikoominen. Itse asiassa tunnettu markiisi Monaldescon murhauttaminen ei olisi ollut edes absoluuttiselle eurooppalaiselle monarkille sallittua. Kristiinan kuvitelmat itsestään tekivät hänestä pikemminkin Iivana Julman irvikuvan.

Kristiinan suuresta oppineisuudesta Stolpella on aika skeptinen käsitys. Itse asiassa hänen kirjeenvaihtonsa ajan suurten oppineiden kanssa ovat varsin tyhjänpäiväistä luettavaa, sanoo hän.

Kun nyt Englund näyttää olevan asiasta eri mieltä, hänen kyllä kuuluisi näkemyksensä perustella. Sen sijaan hän ilman asianmukaista lähdeaparaattia kertoo ummet ja lammet siitä, mitä Kristiina milloinkin kaukonäköisesti ja verrattoman ovelasti suunnitteli ja ajatteli. Se ei ole minusta täysin vakuuttavaa kaikesta Englundiin kohdistuvasta ihailustani huolimatta.

Kristiina oli kaiken kaikkiaan poikkeusihminen ja omalla tavallaan loistava figuuri aikansa maailmassa. Kyllä hänellä kykyjä epäilemättä oli ja lisäksi aivan huikeasti moraalista rohkeutta. Hän oli todellinen libertiini.

Mutta lisäksi hän oli aivan periaatteeton lurjus ja täydellinen narsisti. Hänen suurelliset ja usein aivan tolkuttomat suunnitelmansa, joihin muun muassa kuului aseellinen hyökkäys synnyinmaata vastaan katolisen keisarin tuella, eivät normaalien perinteisten mittapuiden mukaan ansaitse ihailua.

Sen sijaan Kristiinan ura on jo sellaisenaan, ilman enempää dramatisointia, koominen ooppera, jonka päähenkilö on paljon Falstaffia huvittavampi, mutta myös vastenmielisempi.

Myös Englund korostaa Kristiinan rakkautta draamaan. Ehkäpä Ruotsilla oli epäonni saada hallitsijoikseen juuri toden ja kuvitelmat sekoittavia teatterihulluja, joista tuli sille vitsaus. Kristiinasta tosin päästiin eroon rahalla eivätkä hänen paluusuunnitelmansa koskaan tosiasiassa kyenneet valtakuntaa vahingoittamaan.

Kustaa III oli sitten tapaus erikseen, mutta se ei enää kuulu tähän tarinaan.