Vetäytyjät

Hikikomorit ja peräkammarin pojat

Viime aikoina on meilläkin opittu tuntemaan japanilainen sana hikikomori. Sanan alkuosa hiki viittaa vetäytymiseen ja komori taas tarkoittaa lepakkoa tai sateenvarjoa.

Hikikomori siis tarkoittaa jonkinlaista itseensä sulkeutunutta ihmistä.

Siitä kysymys onkin. Muuan japanilainen tutkija on arvellut maassaan olevan kenties jopa yli miljoona hikikomoria eli noin prosentin verran. Luulenpa, että ongelma on laajempi kuin jokin huippumuodikas muunsukupuolisuus, johon koko yhteiskunnan pitäisi kuulemma oppia sopeutumaan.

Hikikomorit ovat tavallisia, yleensä nuoria ihmisiä, jotka vetäytyvät ihmisten ilmoilta omaan maailmaansa. Internet ja pelit tarjoavat heille virtuaaliympäristön, johon normaalit ihmissuhteet vaihdetaan.

Moinen vetäytyminen, joka saattaa kestää vuosia, tai sitten koko elämän, ei tietenkään korvaa oikeaa elämää ja merkitsee pakoa siitä ja sen vaatimuksista, jotka japanilaisessa kulttuurissa ovat ankaria. Koska kasvoja ei saa menettää, ne kätketään kokonaan.

En tunne japanilaista ilmiötä sen kummemmin, mutta tiedän, ettei ilmiö ole vieras meilläkään. Meillähän on puhuttu peräkammarin pojista, mihin liittyy vähättelevää ja jopa pilkallista sävyä.

Amerikkalaisen yhteiskunnan kehittämä termi luuseri (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=luuseri ) ei ole koskaan todella kotiutunut meille, koska sen ilmaisema kalvinistinen eetos on vastoin luterilaista perintöämme. Mutta tuo jälkimmäinen on jo hyvää vauhtia hajoamassa.

Toisin kuin kalvinistisessa maailmankuvassa, jossa jotkut on valittu menestykseen ja autuuteen ja toiset taas ovat ansainneet helvetin, on meillä perinteisesti uskottu kaikkien olevan Jumalan edessä samanarvoisia.

Amerikkalainen saattaa aivan luontevasti sanoa, että joku henkilö on vaikkapa viidenkymmenen miljoonan dollarin arvoinen. Perinteisestä luterilaisesta näkökulmasta moinen olisi mielettömyyttä ja pilkantekoa. Niin halpa ei kukaan ole, että hänet voisi rahalla mitata.

Toki tämä on teoriaa ja käytännössä ihmisten arvoa joudutaan joka päivä mittaamaan rahassa. Usein ihmiset pannaan menemään aika halvalla. Mutta eivät ne ylevät perinteet ja periaatteet, vanhatkaan, ihan merkityksettömiä ole.

Vanhustenhoidosta on aina silloin tällöin nostettu äläkkää. Niin tehtiin pari vuosikymmentä sitten ja samaa on veisattu uudelleen taas hiljattain.

On syrjäytyvä nuorisokin saanut huomiota osakseen ihan korkeimmaltakin taholta, mikä tyydytyksellä todettakoon. Ja kukapa ei huomaisi, että aivan valtavasti panostetaan siihen, etteivät erinäiset, eristäytyvät maahanmuuttajaryhmät missään tapauksessa vain syrjäytyisi.

Kaikki nuo ovat tärkeitä asioita. Kun yhteiskunta hommaa kerran itse itselleen vaikeuksia, on sen syytä myös parhaansa mukaan yrittää pitää ne jotenkin aisoissa. Parasta toivokaamme.

Mutta kaiken tohinan keskellä tuntuu siltä, että tuo kotimaisten hikikomoriemme eli peräkammarin poikien ongelma on enemmän ollut esillä puheissa kuin teoissa.

Asia liittyy sentään hyvin läheisesti ihmisarvoon, arvokkuuteen, jonka loukkaamisen on nyt huomattu tulleen koko läntisessä ja siis hieman itäisessäkin maailmassa suureksi ongelmaksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ). Se ”oikeistopopulismin” aalto, jota tekopyhästi kauhistellaan, liittyy paljolta juuri arvokkuuden loukkaamiseen.

En tunne ilmiön suomalaisia ulottuvuuksia niin hyvin, että voisin sanoa siitä jotakin yleistä. Sen sijaan tunnen sitä jonkin verran yksilötasolla ja sillä tasollahan me kaikki joudumme elämään ja ongelmat ratkaisemaan.

Ongelman ydin ei ole toimeentulossa, vaikka sekin, luoja nähköön, saattaa tulla hyvinkin heikoksi niillä, jotka eristäytyvät. Niin sanottu suhteellinen deprivaatio on kuitenkin myös materiaalisella alalla se todella tärkeä tekijä. Köyhyyttä ja kurjuuttakin on tässä maailmassa kestetty jopa ilomielin jos, siinä on nähty mielekkyyttä.

Mutta kun tuo mielekkyys häviää, menettää muukin merkityksensä.

Yhteiskuntana olemme velkaa solidaarisuuden myös erilaisia sorrettuja ja solvattuja kohtaan. Rahaahan me jo verorahoistamme annamme, mutta se ei vielä sinänsä ratkaise mitään. Nuo eristyjät tulisi osallistaa. Heille olisi kyettävä osoittamaan mielekäs rooli silloinkin, kun kannattavaa palkkatyötä ei ole.

Tiedän, että jotkut ihmiset viihtyvät erilaisissa työttömien yhdistyksissä ja suorittavat siellä erilaisia hyödyllisiä töitä ja askareita, mökkitalkkarin hommista käsitöihin ja taiteisiin. Tämä on erinomainen asia.

Mutta sitten on niitä, jotka eivät noihin kokouksiin mene. Jotkut eivät edes käytä tietokonetta. Tämä ei johdu kyvyttömyydestä oppia niiden käytön perusteita. Syy voi, kumma kyllä, olla henkilön omasta mielestä jopa periaatteellinen: ei huvita osallistua moiseen pelleilyyn.

Kun joutuu paitsi reaaliyhteisön, myös virtuaalisten yhteisöjen ulkopuolelle, alkaa ihmisen yksinäisyys olla täydellistä. Mikäli uskomme Aristotelestä, se merkitsee myös onnettomuutta. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin.

Koko hikikomorien ja peräkammarinpoikien kirjo on tietenkin laaja. On erilaista ja eriasteista vetäytymistä. Jotkut eivät kerta kaikkiaan kaipaa introverttiä lörpöttelyä ja kavahtavat tyhjänpäiväistä seuraa. Sehän voi myös olla normaali ja meillä jossakin äärin jopa kansallinen luonteenpiirre. Emmehän me mitään amerikkalaisia ole emmekä ainakaan ennen ole tunteneet tarvetta sellaisiksi tullakaan.

Mutta liika on liikaa, myös eristäytymisessä.

Joskus on tässä yhteydessä puhuttu aikapommista ja luulen, että siihen on syytäkin.

Uskon, että asialle on yritettävä tehdä jotakin ihan konkreettista. En pysty sanomaan, miten se eri tapauksissa voidaan ratkaista, mutta olen varma siitä, että ongelma on suurempi, kuin miltä se rahallisen arvon perusteella näyttää.

Se sijaan, että huvittaisimme toisiamme kyhäämällä olkiukkoja mielensäpahoittajista ja väärien sanojen johdosta muka loukkaantuneiden ihmisten kärsimyksistä, voisimme ainakin miettiä, millainen ihan oikea loukkaus ihmisen arvokkuutta kohtaan on suurin mahdollinen ja miten sellaiseen kannattaisi suhtautua.