Hirmuinen aika

 

Voi voitettuja

 

Mihail Mihailovitš Borodkin, viime kerralla jo mainitussa kirjassaan, myöntää kyllä, että miehitysaika saattoi olla suomalaisille kovaa. Joka tapauksessa miehittäjän intresseissä oli turvata mahdollisimman pitkälle oman armeijansa huolto, eikä siihen sopinut alueen hävittäminen.

Pietari antoikin ohjeeksi, että edetessä on maata säästettävä, perääntyessä taas tuhottava. Tämähän tuo mieleen Harald Hirmuisen antaman ohjeen, että on ryöstettävä ensin ja poltettava vasta sitten. Jotkut ääliöt näet olivat erehtyneet toimimaan päinvastaisessa järjestyksessä ja saaneet sen mukaisia saaliita.

Varsinaista hävitystä eli maan autioittamista, joka muuten oli ikivanha sotimisen keino jo antiikin ajoilta, määrättiin sovellettavaksi vain Pohjanmaalla 10 peninkulman eli noin 100 kolometrin syvyisellä alueella.

Kuten tunnettua, asukkaiden anomukset ja heidän keräämänsä polttovero, joka jossakin tapauksessa käsitti suuren määrän viinaa ja tupakkaa, sai kuitenkin ruhtinas Golitsynin suuresti lieventämään raakaa määräystä. Muutenkin epäilemättä raakuuksia tapahtui, mutta ne eivät olleet ylhäältä käsin määrättyä politiikkaa, vakuuttaa Borodkin.

Tätä kyllä tekee mieli epäillä jo sen vuoksi, että venäläiset universaaleissaan yleensä julistivat väestölle, että ne, jotka jäivät paikalleen ja täyttivät luovutusvelvollisuutensa, saivat elää rauhassa, mutta ne, jotka pakenivat metsiin ja saariin, saati Ruotsiin, olivat vihollisia ja heitä kohdeltiin myös sellaisina.

Tällaisilla julistuksilla tuskin oli mitään tehoa, ellei niitä myös käytännössä sovellettu. Kirjoittaja mainitsee myös Kaarlen omille joukoilleen antamista käskyistä, joissa korostettiin, että pelotevaikutus oli saatava aikaan. Kärsimään joutuneiden syyllisyys tai syyttömyys ei ollut niin tärkeä asia.

Molemmat sotaherrat olivat epäilemättä täysin kovia kanssaihmisten kärsimyksiin nähden. Heitä ohjasi asian etu sellaisena kuin he sen ymmärsivät.

Suomen hallinnosta vastaavat herrat olivat sen sijaan erilaisia. Periaatteessa siitä vastasi yliamiraali Apraksin, jota kirjoittaja kuvaa humaaniksi mieheksi ja tämän mainesanan ansaitsee vieläkin suuremmassa määrin ruhtinas Golitsyn, jota mainitaan nimitetyn suomalaisten jumalaksi. Hänhän rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä omia miehiään, jopa upseereita teloituksillakin. Kansalle hän pyrki jakamaan oikeutta ja tietysti ennen muuta saamaan maan tuottavaksi.

Hankalampi tyyppi oli Otto Douglas, vihollisen puolelle siirtynyt, tunnetun skottilaisen suvun edustaja. Myös hän valitteli välillä kansan suurta köyhyyttä ja siis tarvetta armahtaa sitä, mutta hänessä oli myös sadistinen piirre, joka myöhemmässä vaiheessa saattoikin hänet epäsuosioon.

Taannoin Kustaa H.J. Vilkuna esitti kirjassaan, miten Apraksinin laivasto oli Hailuodossa tappanut erotuksetta ja armotta muistaakseni 800 pakolaista, mikä tuntuisi jo olevan kansanmurhaan rinnastettava asia. Siitä Borodkin ei tiedä mitään, eikä kyllä myöskään K.J. Lindeqvist.

Joka tapauksessa siinä on asia, josta kannattaisi keskustella suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa. Keksittyhän tarina ei ole, vaan perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta.

Mitä suomalaisiin itseensä tulee, näyttävät he olleen yleensä taistelussa urhoollisia, mutta haluttomia alistumaan kuriin ja palvelemaan isänmaataan armeijassa. Poikkeuksia oli, muun muassa De la Barren ratsuväki, joka jätti paikkansa Napuen taistelussa, puhumattakaan eräästä herra Tuurista, joka näytti venäläisille reitin suomalaisten selustaan.

Mätämuniahan (urod) on joka perheessä, kuten Borodkinin siteeraama venäläinen sananlasku kertoo. Uskomattomia raakuuksia tapahtui joka tapauksessa miehitetyssä maassa, kun kasakat ja muutkin sotilaat etsivät täytettä saalispusseihinsa. Pohjanmaalta löytyi huomattavaa tahtoa vastarintaan, mutta muualta yleensä juuri ei.

Ja suomalaisten olot olivat tosiaankin hyvin ankeat, vaikka pari kertaa saatiin hyvä satokin. Väki oli vähentynyt, oman armeijan väenotot ja hankinnat tekivät tehtävänsä ja lisäksi tuli vielä vuoden 1710 rutto, joka tosin keskittyi etelän kaupunkeihin.

Yllättävää kyllä, kirjoittaja nimittää ruttoa suuriksi kuolovuosiksi, eikä itse asiassa huomaa lainkaan sillä nimellä tunnettua 1600-luvun lopun suurta nälänhätää, joka liittyi ilmastonmuutokseen, kuten nyt ymmärrämme.

Väen väheneminen Suomesta ei kyllä välttämättä pahentanut maan ravintotilannetta, kun syöjiä oli nyt vähemmän. Armeijoiden ylläpitämistä se ei kuitenkaan helpottanut ja sehän se oli sota-ajan suurin onnettomuus talonpojille, olipa armeija oma tai vieras.

Vihollisarmeijaan liittyi myös jonkin verran suomalaisia sotilaita, näin esimerkiksi Savonlinnan antautumisen jälkeen. Luultavasti se oli usein ainoa realistinen keino pysytellä hengissä. Myös väkisin armeijaan otettiin pari tuhatta miestä.

Pakolla väkeä vietiin Venäjälle ja jopa kauemmaskin, aina Persian orjamarkkinoille saakka. Myös Borodkin mainitsee tiedon, että Buharan emiiri olisi halunnut ostaa suomalaisia (”ruotsalaisia”) naisia, koska ruotsalaiset olivat maailman kovimman soturikansan maineessa. Kyseessä oli siis ajatus rodunjalostuksesta. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

Borodkinin mielestä ruotsalaisia sotavankeja kohdeltiin hyvin, kun taas Ruotsissa oltiin tiukempia ja Pietari näkikin joskus aihetta maksaa potut pottuina ja tiukentaa vankiensa oloja. Joku määrä sotavangeista myös palveli ns. mustissa rykmenteissä, jotka hoitivat poliisitehtäviä, mikä tuo mieleen ulkomaalaiset, suomalaiset ja kiinalaiset tšeka (tšon) joukot ns. lokakuun vallankumouksen jälkeen ja myöhemminkin.

Hirmuista aikaahan ne isonvihan vuodet olivat. Missä määrin onnettomuudet olivat jopa itse aiheutettuja ja juontuivat siis Kaarle-kuninkaan luonteesta ja käskyistä ja missä määrin syynä oli venäläisten erityinen julmuus ja raakuus, on tärkeä kysymys.

Miehitys, okkupaatio, on alistetulle kansalle ollut lähes poikkeuksetta ankea kokemus, jonka kuluessa sen omat arvot ja pyrkimykset ovat saaneet väistyä raa’an sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Näin on tapahtunut meidän päivinämmekin, eikä asia liene sodan sattuessa vältettävissä. Alistettu kansa ei koskaan ole aidosti uskollista, vaan vilkuilee oman esivaltansa suuntaan ja toivoo pahaa miehittäjälle.

Kuitenkin miehitystä on monenlaista ja viisas miehittäjä saattaa jopa kyetä herättämään alistamassaan kansassa sympatioita, mikä suuresti helpottaa myös miehittäjän asemaa.

Borodkin ei tee ainakaan mainittavia yrityksiä osoittaakseen, että tällaista tapahtui Suomessa, osaa Karjalaa lukuun ottamatta. Venäläisestä näkökulmasta miehittäjä joka tapauksessa hänen mielestään toimi yleensä kohtuullisuuden rajoissa, yhdistäen ankaruuden oikeudenmukaisuuteen. Ruotsalaisten omaan toimintaan verrattuna se näyttää jopa humaanimmalta.

Toki kirjoittajan kuvaamina raakalaisiksi epäiltyjen venäläisten tavat ovat muutenkin inhimillisempiä. Kun muualla armeijoissa vallitsi keppikuri, ei Pietari dresseerannut joukkojaan vaan kasvatti niitä, mikä teki niistä henkisesti vahvoja, nostaen sotilaassa esille ihmisen, kansalaisen ja isänmaan palvelijan…

Tämän olisi kukaties voinut sanoa Suvorovin aikana, mutta tässä kohtaa tuntuu arvon kenraalin runoratsu villiintyneen. Toki mustasotnialainen käsitys kansalaisen roolista lienee ollut toinen kuin se, joka Ranskan vallankumouksen perillisten piirissä vallitsi.

Tulkoon tässä ohimennen mainituksi, että kujanjuoksuakin (špitsruten), joka sittemmin Venäjän armeijassa nousi niin surullisenkuuluisaksi instituutioksi, pidettiin ja pidetään kai yhäkin Venäjällä ruotsalaisena tuontitavarana.

Olipa Isoviha miten ankeaa aikaa tahansa, suomalaisuuden kannalta sillä oli se suuri merkitys, että se nosti esille maamme merkityksen Ruotsista erillisenä kokonaisuutena. Sodan jälkeen suomalaisten käytöksestä kiisteltiin Ruotsissa ja esiintyi myös taipumusta esittää meidät petollisena aineksena, joka suorastaan auttoi vihollista.

Tähän meidän puoleltamme vastattiin asianmukaisesti ja korostettiin niitä kauhuja, joilta itse emämaa oli säästynyt. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten onnettomuuksista (De miseriis fennorum, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=de+miseriis+fennorum) ovat tunnettuja tämän lajin teoksia.