Pelottavaa aikaa

 

Ympäristökriisi

 

Eino Kauppala, Päivälliset herra Leolle. Karisto 1969, 136 s.

 

Tässä kirjassa on kaksi jälkilausetta. Toinen on YK:n pääsihteeri U Thantin kiteytys, jonka mukaan ihmisen elinympäristön kriisitila on vakavin ja syvimmälle käyvin haaste ihmiskunnalle koko historian aikana.

Toinen on tasavallan presidentti U.K. Kekkosen pohdinta, joka liittyy biologian asemaan nykyajan maailmassa. Hänen mielestään ympäristöongelmien kaikkiallisuuden takia sillä oli edellytykset saavuttaa tieteessä sama asema, joka filosofialla oli aikoinaan.

Voi siis sanoa, että ympäristökriisi tunnettiin ihmiskunnan keskeiseksi ongelmaksi jo tuolloin, yli puoli vuosisataa sitten. Samaan aikaanhan P.B. Medawarin kirja Ihmisen biologinen tulevaisuus julkaistiin suomeksi ja Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat pari vuotta myöhemmin, 1972.

Kriisitunnelmissahan sitä silloin oltiin ja asiaa kärjistivät erittäin paljon polttoaineiden jakelun häiriöt vuoden 1973 Jom Kippurin sodan jälkeen. Siihenhän liittyi muun muassa katuvalojen sammuttaminen laajoilla alueilla. Eipä olekaan nykynuoriso tainnut kokea yhtä konkreettista ja radikaalia herätystä julkisen vallan taholta eikä ole tainnut olla syytäkään.

Mutta Kauppalan kirjoittaessa romaaninsa pinnalla olivat erityisesti ympäristömyrkyt ja niiden uhkaava leviäminen kaikkialle. Romaanin nimetön tiedemies kertoo lisäksi, että ilmakehän kaasujen, erityisesti hiilidioksidin lisääntyminen tuhoaa maapallolta korkeamman elämän nykyvauhdilla jo kahdessa vuosikymmenessä ja vauhti se sen kuin kiihtyy…

Mielenkiinnon keskipisteenä tässä kirjassa kuitenkin on elohopea, tarkemmin sanoen sen erittäin myrkyllinen muoto, metyylielohopea, joka oli Japanissa aiheuttanut niin sanotun Minamata-taudin. Syylliseksi oli löydetty tehdas, jonka päästämä metallinen elohopea, melko harmiton aine, muuttui meressä metyylielohopeaksi.

Tässä romaanissa vastakkain ovat kalastajat, joiden elinkeinon meren muuttuminen myrkylliseksi oli tuhonnut ja tehdas, joka oli asiaan syypää. Näiden välissä on lääkäri, joka on todennut syy-yhteyden taudin ja tehtaan välillä. Tehdas yrittää vaientaa hänet ja aluksi myös kalastajat ovat samalla kannalla.

Lopulta vastakohdat kärjistyvät marxilaisen asiaankuuluvasti ja toimeenpannaan suuri voimainkoitos eli yleinen tappelu, joka kuitenkaan ei ratkaise mitään. Kaikki jatkuu ennallaan…

Kuten muistettaneen, myös Suomessa kalojen ja kalastajien elohopeapitoisuutta alettiin tutkia ja huomattiin, että kyllä tuo metalli pyrki meilläkin ihmisiin kasaantumaan. Vaara oli olemassa.

Syyllinen elohopean esiintymiseen luonnossa ei kuitenkaan meillä ollut mikään kemian tehdas, vaan luonto itse. Elohopea ei ole kemistien kehittämä myrkky, vaan varsin tavallinen alkuaine.

Tietyissä ympäristöissä siitä kuitenkin kehittyy tuota myrkyllistä metyylielohopeaa, jota myös kertyy kaloihin ja joka tarpeeksi suurena kertymänä aiheuttaa ihmisissäkin tuon kaamean taudin, jota Kauppala romaanissaan kuvaa.

Suomessa elohopeaa yleensä kertyy vesistöihin, kun maata myllätään ja tummat, humuspitoisen vedet sisältävät sitä yleensä kohonneita pitoisuuksia. Niinpä kalastajia ja muitakin kehotetaan mieluummin syömään kirkkaiden vesien kaloja. Ja kertymäthän ovat aina suurempia ravintoketjujen huipulla eli petokaloissa ja niitä syövissä kalastajissa ja vaikkapa heidän kissoissaan.

Sen sijaan esimerkiksi muikkua passaa syödä rajattomasti aivan turvallisin mielin, vakuuttavat tutkijat, eikä toki haukikaan ketään tapa kerralla, vaan vaara lisääntyy vuosien myötä ruokavalion ollessa riskaabeli.

Kauppalan kirja oli maassamme ensimmäisiä kiljaisuja luonnon saastumisen johdosta ja kieltämättä siinä oli hieman hysteeristä sävyä. Muuten se kuului ilmaisultaan niin sanoakseni kirjallisuutemme uuteen aaltoon, joka ei kainostellut alatyyliä eikä tuntenut tabusanoja. Kirjan kiinnostavimpia kohtia on pultsariporukan pitkähkö sanailu, joka kuulostaa aika aidolta. Otsikon mainitsema herra Leo kuuluu myös tuohon ryhmään.

Vuoden 1968 tienoon kulttuurivallankumous nosti pinnalle valtavan määrän asioita, joiden ratkaisemista vaadittiin yleensä välittömästi ja siis vallankumouksen avulla. Seurauksena vastuullisissa piireissä oli, ettei juuri mitään tästä vaatimusten tulvasta yleensä otettu erityisen vakavasti ja harvoin siihen oli syytäkään.

Ympäristöasiat olivat poikkeus ja niissä onkin maassamme saatu aikaan valtavia parannuksia, joiden merkityksen näkee usein paljaalla silmälläkin. Tämän aikaansaamiseksi on tarvittu myös suuren yleisön herättämistä ja kuluttajan valveutumista.

Kauppalan kirjan tapaisilla puhtailla tendenssiromaaneillakin lienee ollut oma roolinsa tässä myönteisessä kehityksessä. Pantakoon tosiaan merkille, että niitä alkoi ilmestyä jo puoli vuosisataa sitten.