Intelligentsija ja ohrana ennen ja nyt

 

Valtio 3. ja ohrana 3.

 

Joskus kultaisella 70-luvulla moskovalaisessa keittiössä eräs sikäläinen kaverini otti minut vakavaan puhutteluun. Hän aloitti sanomalla, että minun katsotaan kunnioittavan sikäläistä systeemiä. Vastasin siihen, että pitää paikkansa. Te olette valinneet oman systeeminne ja me omamme. Eläkää pois vain sen mukaan, kunhan ette tule tyrkyttämään sitä meille.

Vastauksena oli, ettei tätä systeemiä kukaan ollut valinnut, se oli nimenomaan pakotettu kansalle. Maata hallitsi puolueen nimeä käyttävä rosvokopla, joka piti kansaa vankinaan. Mitä nyt merkitsi jo pelkästään se, ettei maasta päässyt halutessaan pois? Ettei voinut lukea, kuunnella ja katsella mitä halusi? Ei tämä ollut mikään vapaan järjestelmän kanssa tasa-arvoinen vaihtoehto.

Tämä näkökulma oli kieltämättä kiintoisassa ristiriidassa meikäläisen sen ajan älymystön ajatusten kanssa ja opin pian huomaamaan, ettei kukaan intellektuelliksi itseään nimittävä tai ajatteleva voinut samaan aikaan olla vallitsevan systeemin palvelija.

Kun sitten vähän tutustuin asioihin, huomasin, että tilanne oli ollut sama jo tsaarin ajalla. Siihen aikaan ei valtio toki ollut yhtä röyhkeä suhteessaan kansalaisten vapauksiin, mutta yhtä kaikki, kukaan intelligentsijaan kuuluva ei voinut sitä kunnioittaa, saati palvella.

Venäläisestä intelligentsijasta on sanottu kaikenlaista ja usein on pidetty vääränä ja jopa kohtalokkaana sen asennetta valtiotaan kohtaan. Hannibalin vala olla koskaan tekemättä yhteistyötä valtion kanssa johti tilanteen lukkiutumiseen, minkä kohtalokkuutta symbolisoi Aleksanteri II:n murha juuri ennen kuin hän olisi antanut maalle perustuslain.

Joka tapauksessa halveksituin tsaristisen valtion elimistä oli ohrana, venäläisittän ohranka eli отделение по охранению общественной безопасности и порядка, yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen säilyttämisen osasto.

Se, joka ihaili tsaarinajan valtiollis-yhteiskunnallista järjestelmää, oli intelligentsijan silmissä hylkiö, ohranan kanssa yhteistyötä tekevät olivat iljetyksiä, joitten nimeäkään ei kehdannut mainita. Esimerkkinä vaikkapa Puškinin runo tunnetusta Suomen ystävästä Faddei Bulgarinista, jota epäiltiin ohranan agentiksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=filgarin ).

1900-luvun alussa suhtautuminen oli, jos mahdollista vieläkin tiukempaa, mikä ilmenee havainnollisesti kertomuksesta, jossa Maksim Gorki kuvaa ohranan seksotia (sekretnyi sotrudnik, salainen yhteistyömies: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ohrana ).

Bolševikkivallan aikana tilanne ei ollut ohranoijan kannalta yhtään parempi. Tosiasia oli, että ilmiantoja tehtiin joskus jopa paljonkin ja niistä usein jopa hyödyttiin. Moraalisesti intelligentsija piti tätä tietysti kauhistuksena. Luulen, ettei kuitenkaan mitään Matti Rossi-ilmiötä edes ollut Venäjällä. Sellaisen olion olemassaoloonkin olisi siellä ollut vaikea uskoa.

Vai oliko sittenkin? Miten suhtaudumme nuoren Putinin intoon antautua tiedustelijan (razvedtšik, tšekisti) uralle? Mitä se todisti hänen intellektuaalisista ja moraalisista ominaisuuksistaan?

Luulen, että kyseessä oli tietty salaisuuksien haltijan ja valta-aseman kaipuu. Kadulla saattoi saada turpiinsa, ellei ollut tarpeeksi kovaa jengiä takana. KGB oli kovista kovin, sillä laitkaan eivät sitoneet sitä todella.

Muistakaamme, että myös kommunistinen puolue asettui aina periaatteessa lain yläpuolelle. Se saattoi ylittää byrokraattiset virkatiet koska tahansa ja toimia myös konspiratiivisesti näennäisesti lailla hallitussa valtiossa. Tšekan eli erikoiskomission idea oli juuri se, että se toimi laeista välittämättä, puolueen käsikassarana.

Jo tsaarin aikana oli otettu askelia tähän suuntaan. Aleksanteri II:n murhasta 1881 lähtien oli mahdollista vangita ihmisiä ilman erityistä ”laillista” syytä ja mikäli alueet julistettiin poikkeustilaan, oli rankaisuelimillä rajoittamaton toimivalta. Potentiaaliset ongelmatapaukset voitiin lähettää hallinnollisella päätöksellä Siperiaan, ilman tuomiota rikoksesta.

Kuten tunnettua, ohrana Putin (suomalaisittain sanoen) muutti sitten koko Venäjän hallinnon oman mallinsa mukaiseksi. Vastavoimia tuolla systeemillä ei ole. FSB:n entinen päällikkö Patrušev keksi vielä imarrella itseään ja kollegoitaan puhumalla FSB:stä nykyajan aristokratiana.

Voihan sitä niinkin sanoa, tsaarin ajan aristokratia oli se etuoikeutettu ja mielivaltaa kansaa kohtaan käyttävä luokka, jota ajan intelligentsija syvästi inhosi.

Mieleen tulee myös Heinz Höhnen kirja SS -Der Orden unter dem Totenkopf. Myös SS-joukot olivat kuin olivatkin omanlaisensa ritarikunta. Mitä ylevää ritarikuntien historiaan nyt yleensäkin sisältyy, voi kysyä vaikkapa virolaisilta.

Mutta aika muistot kaunistaa. Viime vuosina on Venäjällä ollut havaittavissa aivan uskomaton vanhan Venäjän palvonta. Se systeemi, jota kansan ystävät kerran niin leppymättömästi vihasivat, onkin nostettu ylivertaiseksi Venäjän ylpeydeksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nostalgian+vaikea+kohde ).

Nyt olemme tilanteessa, jossa Venäjän yhteiskunnallis-poliittinen järjestelmä on eräänlainen tsarismi 3. ja sen turvallisuuspalvelu on ohrana 3. Verrattuna vallankumousta edeltäviin esikuviinsa ne ovat tietysti jossakin määrin erilaisia. Verrattuna bolševikkien 2. tyypin maaorjuuteen ollaan vielä hieman sallivammalla linjalla. Suurta levottomuutta tai tyytymättömyyttä ei ole -vielä. Putinin hyvien vuosien perintö kantaa yhä.

Kansan rooli on toki paljolta sama kuin aina ennenkin: se tottelee, koska on pakko. Intelligentsija on kyllä viime aikoinakin moneen otteeseen päässyt sanomaan mielipiteensä, mutta sen merkitys on olematon -vielä.

Kun todellisia vaikutusmahdollisuuksia ei ole, on alamaisten viimeinen keino terrori -ultima ratio populi. Vanhalla Venäjällä tämä johti vastaterroriin, jota toteutti tehokkaimmin Putinin ihailema Stolypin. Bolševikit puolestaan niistivät potentiaaliset oppositioainekset jo nupussaan.

Kiinnostava kysymys on, milloin ja missä merkeissä valta ja kansa joutuvat taas Venäjällä vakavasti vastakkain. Tiedotusvälineiden zombiuttamat massat näyttävät nyt kyllä kannattavan rikollista hyökkäyssotaa ja iloitsevan autoista, joita saadaan ostaa sankarivainajien jättämillä palkkiorahoilla.

Mutta kuinka kauan tätä jatkuu? Syntyykö jo piankin tilanne, jossa intelligentsija ei enää siedä sitä, että sitä kielletään ajattelemasta ja ilmaisemasta itseään vapaasti? Missä vaiheessa lailliseksi tsaariksi itsensä julistanut samozvanets Putin ymmärretään vale-Dmitriksi, jota kieltäydytään tottelemasta ja jonka kätyreitä halveksitaan?

Vai onko tämä pelkkää toiveajattelua? Venäläisillä on nyt se systeemi, jota he näköjään haluavat ja he näyttävät uskovan lujasti, että naapuritkin haluavat itse asiassa juuri samaa itselleen, vaikka näennäisesti panevat vastaan? Ovatko ajat niin perusteellisesti muuttuneet, ettei kansaa Venäjälläkään enää voida jakaa sorrettuihin massoihin ja niiden niskoilla rellestäviin rosvoihin ja varkaisiin?

Enpä tiedä, mutta luulen, että asioita kannattaa miettiä tästäkin näkökulmasta. Vanhassa ja uudessa Venäjässä on paljon samaa, mutta tietenkin myös eroja. Miten tärkeitä ne ovat toisiinsa verrattuina, on tuhannen ruplan kysymys.