Mörön kasvot

 

Aave vaelsi Suomessa

 

Riikka Tanner, Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Media Hameentie 2023, 298 s.

 

Suuret ikäluokat muistelevat yhä uudelleen nuoruutensa suurta illuusiota ja yrittävät ymmärtää, miten se oli mahdollista. Yrityksiä hyväksyä se, mitä kerran tehtiin, ei ole näkynyt ja hyvä niin.

Mielestäni kannattaa pitää mielessä, että vaikka samaan aikaan koko läntistä maailmaa ja sen suuria ikäluokkia ravisteli vasemmistoaalto, oli Suomi sittenkin poikkeus joukossa. Sen uskomattoman naiivi Moskova-mielisyys oli anakronismi ja kuriositeetti kaiken maailman uusvasemmistolaisten, maolaisten ja trotskilaisten joukossa.

Vastaavaa oli ollut kyllä lännessä 1930-luvulla ja vielä 1950-luvulla, mutta totuus niin Stalinin kuin Lenininkin ajoista sentään saavutti siellä älymystön jo samaan aikaan kuin älymystöpiireissä Venäjälläkin eli niin sanotun destalinisoinnin aikaan, 1950-luvun lopulta lähtien.

Toki kiivas propagandarummutus Leninin ja muka aidon leninismin puolesta stalinismin vastakohtana tehosi koko maailmassa aina joihinkin ja hyvälle yritykselle maailman parantamiseksi saatettiin ainakin kunnioittavasti kumarrella.

Taistolaisuus oli kuitenkin jotakin aivan muuta. Se oli intohimoista totalitarismia ja vieläpä maassa, joka oli kärsinyt eräästä kaikkein räikeimmistä Neuvostoliiton suorittamista oikeudenloukkauksista.

Miksi juuri Suomessa tapahtui tuollaista? Olen asian selittämiseksi viitannut uuden sukupolven freudilaiseen isänmurhaan, mikä oli yleismaailmallinen ilmiö ainakin lännessä, sotien aikana voimistuneen uskonnollisuuden uudessa sukupolvessa aiheuttamaan reaktioon ja niin sanotun katuvaisen aatelismiehen syndrooman leviämiseen jo kokonaiseen ikäluokkaan elintason kohotessa räjähdysmäisesti.

Kekkoslaisen ulkopolitiikan merkitystä Suomen erityisyydelle ei voi kyllin korostaa. Se saattoi olla nerokasta politiikkaa, mutta se oli aivan liian vaikea asia massojen kriittisesti ymmärrettäväksi. Niinpä he siis ymmärsivät sen epäkriittisesti.

Mukana oli epäilemättä sekä kokonaisten ikäluokkien suurta tarvetta heittäytyä mukaan johonkin täydellisen hallitsevaan liikkeeseen ja vapautua omasta järjenkäytöstä, että myös huomattavaa kyvyttömyyttä tuohon kriittiseen järjenkäyttöön.

Tarkoitan sitä, että filosofian tuntemus oli miellä jäänyt aivan pienten piirien yksityisomaisuudeksi. Kouluopetus tarjosi korkeintaan hyvin vähäisi eväitä kriittiselle ajattelulle ja suuri osa suuria ikäluokkia ei koulussa eikä missään muuallakaan saanut mitään filosofista sivistystä.

Kaikenkattavat diamatit ja histmatit tarjosivat sitten eväät koko maailman selittämiseksi ja riitti, kunhan oppi perusasiat, joista tärkein oli se, että Suurella Liikkeellä oli koko totuus hallussaan ja riitti, kun totteli sen määräyksiä.

Olihan kaikenlaista tietoa sentään saatavilla, vaikka siinäkin oli suuria aukkoja, mikäli lukija osaasi vain suomea. 1950-1960-luvuilla ilmestyivät esimerkiksi Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historia ja  muutamat muutkin hänen kirjansa, kuten Filosofiaa joka miehelle ja Avioliitto ja moraali.

Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta jokainen tunsi ainakin Arvo ”Poika” Tuomisen kirjat, joissa tosin ylisteltiin Leniniä, mutta jotka sentään kertoivat jutustelevaan sävyynsä yhtä ja toista totta Neuvostoliiton historiasta.

Kirjastojen niin sanotuissa myrkkykaapeissa oli myös aika lailla ennen sotia ja niiden aikana julkaistua niin sanottua neuvostovastaista kirjallisuutta, jota Liikkeeseen mukaan mennet ilman muuta pitivät ala-arvoisena panetteluna, eivätkä mistään hinnasta lukeneet.

Sellaiset sovjetologian klassikot, joita englanninkielinen maailma oli pullollaan, puuttuivat suomennosten joukosta. Aikoinaan menševikit ja muut emigroituneet asioita erinomaisesti tunteneet bolševismin vastustajat muodostivat amerikkalaisen sovjetologian ytimen.

Suuren terrorin tutkijat olivat myös saaneet selville paljon asioita ja kukaties liioittelivat lukuja, mutta heidän kirjansa olivat kaiken kaikkiaan hyvin todistusvoimaisia. Suomeksi niitä ei ollut saatavilla eikä usein ole vieläkään.

Tilaenne muodostui sellaiseksi, että keskeinen osa kriittistä sovjetologiaa oli saatavilla vain englanniksi ja venäjäksi. Meillä Akateemisen kirjakaupan venäläinen osasto oli neuvostoturistien ja eritoten tutkijoiden ehdoton suosikki.

Saksaksi ja ruotsiksikin ilmestyi kaikenlaista, mutta suomeksi ei ja se oli asia, josta  meillä ylpeiltiin…

Riikka Tannerin, Väinö ja Linda Tannerin lapsenlapsen tilitysteos pitää yhä tänäkin päivänä välttämättömänä kuvata laajasti myös sitä, millaista tuo taistolaisten palvoma ”neuvostojen valta” tosiasiassa oli. Kirjaan kuuluu myös laaja selostus erään emigroituneen menševikin elämästä ja tuotannosta.

Menševikit ja siis myös meikäläiset sosialidemokraatit leimattiin aikoinaan kaikkein katalimmiksi kansanvihollisiksi, he kun kalastelivat samoilla apajilla kuin ainoan oikean opin kannattajat. Meilläkin joku häpeämätön idiootti teki ”dokumenttielokuvan”, jossa Tanner (Väinö) mainittiin petona, jonka haluna oli  murhata kaikki kommunistit ja polttaa raadot uunissa…

On tietenkin jo aikakin ymmärtää, miten asiat oikeasti olivat ja on aika katua sitä järjenvastaista fanatismia, jonka nimissä ei ainoastaan hairahduttu kannattamaan tuhoisaa ja epäisänmaallista aatetta, vaan myös tehtiin häikäilemätöntä väkivaltaa kaikille niille, jotka näyttivät olevan suuren edistysloikan eli Suomen sosialistisen vallankumouksen tiellä.

Itselleni aivan yllättävältä tuntuu kirjan se osuus, jossa selostetaan ns. uuden laululiikkeen tenhovoimaa ja mukaansatempaavuutta. Itse en voinut koskaan sietää noita Golgatan Olgan äänellä laulettuja tai pikemminkin huudettuja typeryyksiä, joten jäin taas kerran tässäkin asiassa ulkopuoliseksi.

Itse ymmärsin lopullisesti, mistä oli kyse, kun Moskovassa 1970-luvun alussa seurustelin älymystön edustajien kanssa. Siellä ehdottomana lähtökohtana oli se, että kaikki ne, jotka ottivat virallisen liturgian tosissaan, olivat joko ääliöitä tai roistoja, joiden kanssa ei kannattanut olla missään tekemisissä.

Ihmettelemään jäin vain sitä, että ne varsin monet suomalaiset, jotka myös opiskelivat Neuvostoliitossa, saattoivat säilyttää uskonsa. Asiaan liittyi varmastikin se, että he, toisin kuin minä, yleensä kuuluivat johonkin kollektiiviin, jossa vapaa-ajattelu olisi ollut yhtä palkitsevaa, kuin ateismi jesuiittakollegiossa.

Tavakseni tuli sanoa, että Neuvostoliiton suurin viehätys on siinä, ettei siellä ole taistolaisia.

Joka tapauksessa tärisyttävin kokemukseni oli se, kun Leningradissa, puoluekorkeakoulun asuntolassa tämän oppilaitoksen filosofian professori ympäripäissään kovalla äänellä selitti koko systeemin täydellistä kelvottomuutta ja ilmaisi ihailunsa pyhälle Tertullianukselle, joka selitti uskovansa, koska se oli mieletöntä…

Mielettömyyksiinhän ne taistolaisetkin uskoivat. Heidän suuroin syntinsä oli, että he useassa tapauksessa alentuivat kaikenkarvaisiin konnuuksiin, jotka suuri päämäärä heille muka oikeutti. Tämä kirja antaa niistä esimerkkejä.

Riikka Tanneroin kirja valottaa osaltaan tuon pimeän aikakauden erästä hämärää nurkkausta, joka on aiemmin jää yt minulta tarkemmin tuntematta.

Taistolaisuus on nyt kuollut ja kuopattu eikä sen kotimaakaan sitä enää tunne. Pelkään kuitenkin pahoin, että joistakin woke-piireistä nousee ehkä piankin uusi kvasiuskonto, jolla on vastaava henkistä pimeyttä levittävä merkitys.