Tunnukset esiin!

 

Vaalilause

 

Tunnuslause, Losung, tai vaalilause, Wahlspruch, olivat ennen tärkeitä symboleja, joilla ihmiset, suvut ja seurat halusivat tehdä tiettäväksi oman erikoislaatunsa, etten sanoisi arvopohjansa.

Toki tunnuslauseella saattaa olla myös tunnistukseen ja salaukseen kuuluva tehtävä. Ranskan parole, jonka perusmerkitys on vain sana ja sen johdannaiset eri kielissä viittaavat yleensä tunnuslauseeseen tai kunniasanaan. Venäjäksi se merkitsee salasanaa. Englannissa sitä käytetään esimerkiksi ehdonalaisen vapauden kohdalla.

Usein sanotaan suomessa, että joku antoi sanansa, jolloin tarkoitetaan nimenomaan kunniasanaa. Venäjäksi se on tšestnoje slovo, jossa tšest tarkoittaa kunniaa (vrt. tšestnost rehellisyys).

Toisin kuin varsinainen tunnussana, salasana tai -lause, vaalilause on joka tapauksessa nimenomaan julkinen tunnus, jolla sen itselleen valinnut haluaa erottautua ja erityisesti kunnostautua.

Google yrittää suomeksi vaalilauseen kohdalla tarjota ensin selostuksia vaaleista ja kandidaattien tunnuksista. Saksaksi Wahlspruch sen sijaan kertoo: Ein Wahlspruch (auch Devise) ist eine Maxime, Leitspruch oder Motto, das sich eine Gruppe Gleichgesinnter, eine Person, eine Familie oder Organisation gibt, um deren Ziel und den Anspruch deutlich zu machen. Dieser wird meist nicht, wie bei Parolen oder Slogans, mündlich geäußert, sondern schriftlich festgelegt …

Kyseessä on siis nimenomaan kirjallisessa muodossa esitetty tunnus, periaate tai motto, jonka joku taho on itselleen valinnut.

Tavallisesti nuo tunnukset olivat latinaa, jota ennen jokainen ainakin jonkin verran osasi tai ainakin pystyi sen sanojen merkityksiä arvailemaan. Akateemisissa piireissä kreikka oli myös suosiossa, kuten näkyy joidenkin seurojen nimistäkin, esim. Alfa, beta, kappa Society.

Mikäli joku valittiin Ruotsin Serafiimiritarikuntaan, hänen oli keksittävä oma vaalilauseensa, ellei sitä jo ollut suvun vaakunassa. Näin tekivät Suomen tasavallan presidentit, joiden tunnukset ovat tänäänkin luettavissa Riddarholmin kirkossa. U.K. Kekkosen vaalilause on siellä ”Sitä kuusta kuuleminen”.

Mannerheimin tunnus Candida pro causa ense candido eli (viti)valkoisen (=puhtaan) asian puolesta puhtaalla (valkoisella ) miekalla on kaikille tuttu ja sen tausta on helppo arvata. Sen Mannerheim otti käyttöön vuonna 1922. Sekä Serafiimiritarikunta että Tanskan Elefanttiritarikunta edellyttivät uudelta jäseneltään tunnuslausetta.

Jokunen aika sitten saimme lukea vaalilauseita jopa tupakka-askin kyljestä (Alte et late ym.). Nyt ne näyttävät menneen muodista. Kenties taustalla on se, ettei eudaimonistisen taloususkonnon piirissä tarvita erityisiä vaalilauseita. Jokaisen oletetaan ehdottomasti toteuttavan samanlaisia arvoja parhaansa mukaan.

No, ehkä tämä on liioittelua. Joka tapauksessa tuli mieleeni, että jopa erilaisilla lounasklubeilla ja keskustelukerhoilla olisi hyvä olla ytimekäs tunnus, jonka velvoittavuuteen voitaisiin tarvittaessa viitata. Ehkä joillakin sellainen onkin, niitä en tunne. Näyttää siltä, että Suomessa se olisi harvinaista.

Mikäli tarkoituksena on vain (miksi vain?) viettää aikaa hyvässä seurassa ja nauttia, mikäli mahdollista, viisaampiensa näkemyksistä ja niistä rikastua, voitaisiin keskittyä itse instituution, symposiumin (kr. symposion, yhdessä juominen) tai conviviumin (lat. convivium, yhdessä syöminen) tuottamaan luonnolliseen lisäarvoon, proaktiivisuuteen.

Toki pelkkä hedonistinen mielihyvä on tässäkin maailmassa yksi selvästi tavoittelemisen arvoisista asioista, kuten myös nuo itse asiassa jokseenkin karut epikurolaiset jo aikoinaan tunnustivat.

Hyvä tunnuslause on perinteisesti kirjoitettu latinaksi tai kreikaksi. Syy on yksinkertainen, mutta tosi: latinaksi kaikki kuulostaa ylevältä ja sitä paitsi latinan sanoihin ei liity niitä samoja loputtomia assosiaatioita, jotka vaivaavat eläviä kieliä.

Mikäli joukko siis kokoontuu päämääränään vain nauttia hyvästä seurasta ja pöydän antimista, se voisi ottaa motokseen vastaavasti oman itsensä ylistämisen, ei henkilöinä, vaan instituutiona. Vaikkapa näin: Convivio amicarum, nil superabit eli ystävien yhteisaterialla on (ja tulee olemaan) ylittämätön arvo tai convivio amicarum melior vix esse potest.

Samuel Johnson sanoi aikoinaan: Restaurant table is the throne of human felicity ja esimerkiksi paahtopaisti pääsi tuon aikakauden runoilijoiden suosioon ja jopa kansalliseksi symboliksi (vrt. Vihavainen: Haun roast beef tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki jo pelkkä laadukas keskustelu, jollaista kaikki symposiumit ja conviviumit viljelevät, on arvo sinänsä. Ranskalaisen käsityksen mukaan keskustelun tulee olla henkevää, jolloin vaarana on, että siitä tulee samalla kepeätä ja pinnallista. Inttäminen on toinen tapa tuhota keskustelun hedelmällisyys.

Mutta erilaisilla yhteisöillä on yleensä ollut aikakautensa hengen mukainen tehtävä vielä oman itsensä isäksi. Ruotsalaisten Utile dulci ei aikoinaan eli hyödyn aikakaudella kai voinut jättää pois tuota edes lyhintä mahdollista viittausta hyötyyn. Oma aikamme ei välttämättä ole yhtä monomaanisen välineellinen.

Lauantaiseura, mikäli nimeä voi pitää edes jossakin määrin puolivirallisena, korosti jo siinä epäpoliittisuuttaan, mikä tuohon aikaan oli välttämätöntä. Aurora-seuralla taas oli nimessään selvä viittaus valistukseen ja uuteen aikakauteen.

Nykyisillä seuroilla voisi myös olla jokin yhteisesti innoittava päämäärä, vaikkapa kansallisen kielemme arvon ja merkityksen vaaliminen, jolloin tunnuksen kai pitäisi olla suomeksi. Luultavasti tällaisia onkin, valitettavasti en niitä tunne.

Mutta mieleen tulee, että myös julkisyhteisöillä ja instituutioilla sietäisi olla oma tunnuksensa. Siinä olisi kiteytettynä ne arvot ja päämäärät, joiden mukaan ne vannovat ja joiden takia ovat olemassa.

Muistan, että jopa Suomen suureksi vaakunaksi ehdotettiin joskus karhuaihetta, tunnuksina olivat sanat Vapaa, vankka, vakaa.

Hyviä ja tarpeellisia arvoja toki nuokin aikansa myllerryksissä. Monissa maissa meni noina maailmansoten välisinä aikoina niin vapaus kuin vakaus, meillä ei.

Mutta naseva vaalilause voisi antaa uutta puhtia vaikkapa sellaisille, muutoin niin kammottavan steriileille instituutioille kuin sote-alueet ja terveyskeskukset ja vaikkapa poliisilaitokset, jos niitä enää paikallisesti olisi.

Kyseessähän ovat kansaa palvelevat instituutiot, joiden tehtävänä on edistää terveyttä ja turvallisuutta, vaikka eiväthän ne niitä varsinaisesti takaamaan pysty.

Ainakin vielä jokunen vuosi sitten oli Snellmaninkadulla sijainneen oikeuslääketieteen laitoksen seinällä teksti E mortuis verum -totuus (selvitettäköön) kuolleista. Sen näki ikkunasta.

Näissä uusissa vaalilauseissa voisi ilmetä myös paikallisväri ja seudun ainutkertaisuus samaan aikaan kun ne ilmentäisivät ikuisia arvoja, joihin tulee pyrkiä. Huumori on aina paikallaan, mutta perusidean tulisi olla vakava ja kuvastaa erityisesti virkamiesten funktiota kansan palvelijoina.

Miltäpä kuulostaisi vaikkapa Koillismaan poliisilaitoksen (jos sellaista on) vaalilause: Rapparit ja ryöstäjät: kaikotkaa (hyvällä tai pahalla! ) Sana rappari viitata tässä ns. Rappasotaan eikä tiettyyn kunnialliseen ammattiin.

Sotealue taas voisi vaikkapa julistaa: Onnellinen se, joka meidät välttää. (Terveyttä toivomme, parastamme yritämme!)