Kun Oulussa oli vain yhdet diligenssit

 

Kahden vuosisadan takaa

 

Sara Wacklin, Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Scripta historica XV, Oulu 2005, 349 s. Esipuhe Aimo Halila.

 

Luin Wacklinin kirjan jo joitakin vuosiymmeniä sitten, jolloin sen nimi oli hauskasti ”Satanen muistelmia Pohjanmaalta” (Hundrade minnen från Österbotten).

Kirjahan on hyvin tunnettu ja erityisesti sen kertomuksiin Suomen sodan ajan Oulusta ja keisari Aleksantyeri I:n matkasta on viitattu usein.

Niistäkin olisi paljon sanomista, mutta keskityn tässä nyt kirjan muihin puoliin. Sen kirjoittaja (1790-1846) kuului Pielavedeltä lähtöisin olevaan talonpoikaissukuun, josta sitten oli noustu säätyläistöön.

Sara Wacklinista tuli aikansa Suomessa harvinainen ilmiö, sinisukka, joka ansaitsi elatuksensa opettamalla ja kierteli maailmaa vielä postivaunujen aikaan. Vuonna 1835 hän matkusti jo Pariisiin ja suoritti Sorbonnessa opettajatartutkinnon ja tutustui aikansa suuruuksiin.

Toimittuaan opettajattarena Suomessa hän vuonna 1846 muutti Tukholmaan, jonne Oulusta oli ollut tiiviit yhteydet, minkä aiheutti jo Ruotsin vallan aikainen Pohjanlahden kauppapakko, joka tosin kumottiin jo vuonna 1765.

”Hundrade minnen från Österbotten” valmistui Tukholmassa vuosina 1844-1845 ja toisin kuin nimi oikeastaan edellyttäisi, niissä on omakohtaisten muistelusten ohella hyvin paljon toisen käden lähteistä peräisin olevia tarinoita.

Wacklinin  tyyli näyttäisi viittaavan osittain aikansa kauhutarinoita kertoilleisiin kirjailijoihin, kuten Eugene Sueen. Kuolema on vahvasti läsnä kuvassa ja joskus tarinoissa on suorastaan makaaberi sivumaku.

Erityisen paljon huomiota saa osakseet nuorten pariskuntien lempi, jota perinteiset tavat ja ennakkoluulot häiritsevät. Etenkin ihanat morsiamet kuvataan herttaisesti ja jopa ylisanoin, mikä muutenkin on tarinoille tyypillistä. Aikanaan kirjaa kuitenkin pidettiin tyyliltään hyvin realistisena, kuten Aimo Halila todistaa.

Tarinat ovat usein dramaattisia ja traagisia: ystävät ampuvat vahingossa tolisensa, vangit karkaavat linnasta ja aikovat polttaa kaupungin ja murhata sen väestön ja niin edelleen. Venäläiset pakottavat Oulun neidot tanssiaisiin uhkaamalla tykeillä, jonka vieressä miehet seisovat palavat tuliluntut käsissä.

Tällaisia tarinoita kannattaa aina tietenkin nauttia suolahippusen kera, mutta paljon kiinnostavaa jää lukijan haaviin joka tapauksesa. Kirjasa on muun muassa paljon yksityiskohtaisia kuvauksia häämenoista, joissa kulkueiden järjestys ja kaikki ruokalajitkin kuvataan yksityiskohtaisesti.

Yhä uudelleen pistää nykylukijan silmään morsiamien nuoruus. Kahdeksantoistavuotias morsian oli jo lähestymässä vaarallista ikää ja kuusitoistavuotiaat näyttävät olleen ihanteellisesa iässä. Silloin lapsellisuus jo oli vaihtunut naisellisuuteen.

Kuitenkin virallinen suojelusikä ulottui vain neljäätoista vuotta nuorempiin ja kirjassa kuvataankin yksi tapaus, jossa avioliitto estetään -lykätään- sillä perusteella, että morsian on vain kolmetolistavuotias.

 Romanttisen rakkauden ja järjestettyjen avioliittojen joskus aiheuttama ristiriita kuului aikakauden suuriin teemolihin ja esiintyy tietysti täälläkin. Tottahan on, että ihmiset ovat saattaneet silmittömästi rakastua toisiinsa jo Vanhan Testamentin akana.

Siitä huolimatta taloudelliset realiteetit ja laskelmat veivät usein nuoria tyttösiä vanhojen ukkojen puolisoiksi. Tuskinpa tämäkään asiain tila oli vailla hyviä puoliaan.

Muuan kiinnostava seikka ovat häiden ruokalistat, joissa parhaimmillaan olivat tietenkin parhaat herkut mukana. Keoiksi kasattuina oli esillä leipiä, torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja, kylkipaloja, sekä sammioittain kiisseleitä, juustoa ja voita, olutta ja viinaa. Isoissa saaveissa tuotiin riisipuuroa ja rasvaista lihakeittoa, jossa oli tukevia klimppejä.

Tarjolla oli myös kahvia ja joskus myös monenmoisia merkillisiä etelän hedelmiä, kuten ananaksia, viinirypäleitä ja aprikooseja. Merikaupunki Oululla oli tiiviit suhteet eteläisempien maiden kanssa ja esimerkiksi viinit olivat varsin normaaleja juomia kaupungissa.

Wacklin kannatti lämpimästi suomalaisuutta ja kirjan viimeisessä kappaleessa ylistää niitä jaloja suurmoehiämme, jotka toimivat suomen kielen ja suomalaisuuden hyväksi. Hän kertoo myös eri kielten taidosta ja niiden käyttämisestä erilaisissa yhteyksissä.

Venäläisten upseerien kanssa tytöt ja muutkin puhuivat ranskaa ja saksaa, joita osattiin molemmin puolin. Vanhasta Suomesta kotoisin olevat upseerit osasivat usein myös suomea ja ruotsiakin, jota puhuivat sikäläiseen tapaan.

Suomea osasivat jotkut virkamiehet hyvin, mutta toiset huonosti. Suomalaisilla oli ymmärrettävästi usein ongelmia äidinkielensä kanssa myös Tukholmassa, jossa heidän puheelleen naurettiin. Wacklinin antamissa esimerkeissäkin suomalaisena erikolisuutena oli tiettyjen ruotsissa tyypillisten äänteiden puuttuminen (Jumpru, ke mik en klas vin! Vönster saht!).

Kuten muistamme, myös G.M. Sprengtporten valitteli, että hänelle ja muille suomalaisille naurettiin Ruotsissa heidän ääntämisensä takia. Silloin lienee kyseessä ollut suomenruotsille tyypillinen, suomalaisperäinen intonaatio.

 Tilanne suomalaisille outojen äänteiden suhteen jatkuu osittain yhä, vaikka radio, televisio ja netti ovat jo sukupolvoen ajan opettaneet lausumaan tai ainakin kuulemaan myös noita toisenlaisia äänteitä.

Mitä keisari Aleksanterin vierailuun tulee, Wacklin ei voi olla yhä uudelleen ihastelematta hallitsijan herttaisuutta ja rakkautta alamaisiinsa, johon vastattiin samalla mitalla.

Muuan kohta, joka aiheitti vaikeuksia koko kirjan julkaisemiselle liittyi keisarin mietteisiin Suomen kansan omanarvontunnosta: ”Näkyy kyllä, etteivät täkäläiset ihmiset milloinkaan ole olleet orjia ja ettei heidän ole ollut pakko ryömiä kovien tilanherrojen edessä -tämän kansan näkeminen lämmittää todella sydäntäni” hän lisäsi tukahduttaen huokauksen.”

Kuten tiedetään, Aleksanteri todella halusi looettaa maaorjuuden ja rajoittaa omaa valtaansa. Toisiin ajatuksiin hänet sai muun muassa kuuluisan historioitsijan, Nikolai Karamzinin kirjolittama muistio, jossa todisteltiin, että vain yksinvalta sopii Venäjälle.

Joka tapauksessa tuo ajatus siitä, että Suomen kansa olisi tehnyt tuollaisen vaikutuksen keisariin, on saanut jatkuvuutta kirjallisuudessa ja siitä kertoo myös Mika Waltari kirjassaan ”Tanssi yli hautojen”.

Luuen, että se kuuluu kansamme tyypillisiin käsityksiin ja tukea asialle saa myös venäläisen 1800-luvun lehdistön kuvauksista Suomesta, jossa ajuritkin ovat kuin senaattoreita ja jossa ei kavahdeta sanomasta herroille vastaan.