Vaarallinen "T-sana"

 

Vihapuheen voima

 

Milan Kundera, Tšekkiläinen pila. Tekijän tarkistamasta laitoksesta suomentanu5 Maire Uusitalo. WSOY 1974, 350 s.

 

Hämmästelen hieman tämän kirjan nimeä. Sen keskiössä on todellakin pila, mutta tuskin missään mielessä tšekkiläinen. Keskushenkilökin on etelä-määriläinen eikä suinkaan tšekki. Ehkäpä kirjan suomalainen nimi johtuu siitä, että se tuntuu viittaavan tuolloin olemassa olleeseen valtioon nimeltä Tšekkoslovakia.

Joka tapauksessa kirja tapahtuu parinkymmenen vuoden aikajänteellä, ensin 1940-luvun lopulla Tšekkoslovakian ”vallankumouksen” aikaan ja sitten 1960-luvulla, kun tarinan henkilöt eivät enää ole opiskelijoita, vaan nuoria aikuisia.

Asussa on pila, kortti, johon huoleton opiskelijapoika kirjoittaa tervehdyksen lemmitylleen. Kortissa vitsaillaan muutamalla sanalla ajakohtaisten kampanjoiden kustannuksella ja letkautetaan peräti Trotskin nimeä käyttäen.

Nuoret opiskelijat ovat aidosti kiihkeitä kommunisteja, joille Neuvostoliitto on suuri esikuva ja ystävä ja jossa ylimpänä johtajana ja samalla koko ihmiskunnan tiennäyttäjänä toimii vuosisataisnero. Josif Stalin, jonka johdolla oli juuri kukistettu natsisimi hirmuvalta koko Euroopassa.

Kommunismin pyhin kirja oli sillä hetkellä NKP(b):n historian lyhyt kurssi, joka oli itsensä Stalinin johdolla laadittu. Siinä oli kerrottu puolueen sankaritarina, jonka keskeinen juonne oli taistelu poikkeamia vastaan. Kaikki poikkeamat yhdistyivät puolueen arkkivihollisessa, joka oli ”juudas Trotski”.

Trotskin asema historiassa oli jokseenkin kummallinen, koska hänestä ei olut edes artikkelia missään tietosanakirjassa. Sen sijaan niissä oli artikkeli nimeltä ”trotskilaisuus”, jossa selostettiin tuon paholaismaisen lahkon toimintaa ulkomaalaisten voimien tuella kaikkialla maailmassa ja erityisesti pyhän puolueen sisällä.

Kortin lähettäjä ei tietenkään tiennyt Trotskista yhtään mitään eikä tarkoittanutkaan hänen nimensä mainitsemisella muuta kuin reipasta hölynpölyä, jonka tarkoituksena oli vetää lemmityn huomio hertkeksi pois politiikasta henkilökohtaisen elämän piiriin.

Mutta kortti ei tietenkään jäänyt huomaamatta. Sen todellista merkitystä ei kukaan vaivautunut ajattelemaan, sillä se oli jo sellaisenaan äärimmäisen epäkorrekti. Asian riitti ratkaisemaan yksi sana: ”Trotski”, joka suuntautui kaikkea sitä vastaan, mikä stalinistisessa maailmassa oli pyhää. Se sana oli tosiaan lausuttu ja jopa myönteisessä hengessä!

Ehkä voimme kuvitella nykyään ns. ”N-sanan” jossakin yhteydessä voivan saada ainakin jotakin vastaavaa voimaa.

Neuvostoliitossa juuri tuohon aikaan tuollainen kortti olisi saattanut johtaa lähettäjänsä teloittamiseen. Tšeskkoslovakiassa se riitti lähettämään kirjoittajansa kolmeksi vuodeksi ”mustien” eli epäluotettavien asevelvollisten joukkoon kaivostöihin lisätyn valvonnan piiriin ja ilman oikeutta kantaa asetta.

Innokkaan nuorisoliittolaisen elämä ja ihanteet tuhottiin siinä samalla. Se, miten asia tehtiin, kuuluu kirjan kiinnostavimpiin ja ajankohtaisimpiin kohtiin.

Morsiamen oli pakko lähteä mukaan tuomitsemiskampanjaan ja suurena tosikkona hän tekikin sen antaumuksella, päättäen pelastaa kosijansa kyynisyyden alhosta ja luokkavihollisen kynsistä sekä ainakin siitä ajattelemattomuusdesta, jotsa moisen kortin lähettäminen todisti.

Nuorisoliittolaiset, jotka tunsivat kortin lähettäjän, ymmärsivät kyllä, ettei kyse ollut mistään aatteelle vihamielisestä diversiotoiminnasta, saati vihamielisen ideologian paljastamisesta. Sitä paitsi kortti oli avoin ja kaikkien luettavissa.

Mutta oli olemassa tuo hirveä sana, vihasana ”Trotski”. Se oli vastaansanomaton tosiasia. Epäilikö joku, etteivät sellaiset sanat voisi johtaa tekoihin, etteivät ne ilmentäisi kirjoittajansa kyynisyyttä: miten muka voitiin tehdä pilaa pyhillä asioilla, joiden puolesta moni oli valmis kuolemaan.

Itse asiassa meillä on tässä edessämme oman laatulehdistömme hihamerkkisensaatio lähes suhteessa yksi yhteen. Kukapa olisi vakavissaan uskonut James Hirvisaaren eduskunta-avustajan pakinassaan ehdottaneet ulkomaalaisille pakollisia hihamerkkejä.

Mutta entääpä jos olisikin ehdottanut? Ja miten oli mahdollista tehdä pilaa tällaisesta asiasta? Hesarin toimittaja nousi oppineen närkästyneenä selittämään, miten ”Judenstern”(mikä ei koskaan ollut mikään hihamerkki) oli kammottava instituutio, jolla leimattiin koko juutalaisväestö. Ei siitä nyt hyvänen aika, kerta kaikkiaan ja yksinkertaisesti saanut mitään vitsiä rakentaa ja nauraa koko asialle.

eihän sitä tehtykään, mutta mitäpä väliä sillä oli? Ei sen takia ainakaan itketty ja eikö koko asiassa joka tapauksessa ilmennyt kyyninen psykologia, jolla oli valmius kaikenlaisiin roistontekoihin? (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hesari+ei+ole+vitsi-vitsi).

Vähintäänkin tällaisen törkeän vitsailun katsottiin Tšekkoslovakiassa 1940-luvun lopulla ilmentävän kyynistä asennetta kaikkeen siihen  innoittuneeseen työhön sosialismin rakentamiseksi ja siis kyynisyyttä, joka oli myrkkyä koko yhteisölle.

Niipä oli poistettava paha entusiastisten nuorten keskuudesta. Ne, jotka sen suorittivat ja alkuun panivat, tiesivät kyllä hyvin, mistä oikeastaan oli kyse, mutta sen tunnustaminen olisi todistanut valppauden puutteesta ja ollut poliittisesti äärettömän epäkorrektia. Ja korrektius, nimenomaan poliittinen korrektius oli koko uuden ajattelun ydin.

Päähenklö kärsi hänelle tuomitun aikansa ja palasi sitten takaisin vanhaan maailmaan, jossa normit ja asenteet olivat muuttuneet. Anteeksi hän ei voinut antaa ja yrittipä kierosti kostaa onnettomuuksiensa pääasialliselle syylliselle viettelemällä hänen vaimonsa, mistä seurasi vai koomiseksi vääntyvä tragedia.

1960-luvun puolivälissä jo kaikki suhtautuivat koko puolueeseen ja sosialismiin kyynisesti eli kriittisesti ja uskalsivat käyttää järkeään.

Koko menneisyys tuntui nyt jo jonninjoutavalta, eikä nuoriso pystynyt ymmärtämään sitä lainkaan, saati, että oisi siitä innostunut. Pinnalla olivat sen sijaan kansanperinteeseen kuuluvat juhlat, jotka nekin olivat nuorison taholla usein yhtä epäsuosittuja.

Esipuheen kirjoittanut Klaus Taubert väittää, ettei kyseessä ole poliittinen romaani. Ehkä niinkin voi ajatella. Silloin ei pidetä poliittisena sitä ajatonta konformismia ja yleiskäsitteillä pelaavaa typetyyttä, joka meillä tänäkin päivänä on keskuudessamme.

Voi olla, että siinä on kyseessä ainakin ajaton massaihmisn häpeämättömyys, joka tarvittaessa tuhoaa häikäilemättä yksilöiden elämän ja vielä ylpeilee aikaansaannoksistaan.