Ukko purjehtii Ruotsiin

Ukko purjehtii Ruotsiin

Ukon miehistö koostui kirjavasta joukosta yhteiskunnan hylkiöitä. Jokainen tästä joukosta oli tavalla tai toisella joutunut tai omasta halustaan siirtynyt poliittisesti korrektin maailman ulkopuolelle. Regina Linnanheimon kannella he olivat vapaita ja jokainen sai tunnustaa omia periaatteitaan.

Laivan kiintiöneekeri oli Simba, kookas ja möreä-ääninen nuori mies, joka oli suuttunut siitä, ettei hänen sallittu sanoa itseään neekeriksi. Joskus häneltä oli kysytty, miksi hän on niin musta ja Simba oli vastannut sen johtuvan siitä, että hän on neekeri. Silloin kysyjä, jonka nimi oli Hens Hellevig,  oli joutunut paniikin valtaan ja väittänyt, ettei neekereitä ole olemassakaan. Simban mielestä tämä oli uskomatonta roskapuhetta. Hänen mielestään oli ihan OK olla neekeri ja salaa hän vähän ylpeilikin siitä, joskaan ei kehuskellut asialla ääneen, koska se olisi ollut sivistymätöntä. Kun hän havaitsi, että sama neekerivihamielisyys, jota Hens Hellevig edusti, oli saanut Suomen julkisessa sanassa virallisen aseman, hän oli hylännyt lupaavan uransa makkarakauppiaana ja siirtynyt merirosvoksi. Laivassa häntä pidettiin suuressa arvossa, sillä hän oli hyvä rumpali ja soitti aluksen orkesterissa, jonka nimi oli Bingo Bango. Simba oli keksinyt nimen itse.

Aluksen ainoa todellinen merenkulkuspesialisti oli Pekka Punakara, joka oli myös aluksen lääkäri ja koulutukseltaan molempain tonsillien tohtori. Hän oli suorittanut myös ylemmän merenkulkututkinnon ja juuri hän vastasi myös aluksen eksymätaulukon laatimisesta ja ylläpidosta. Usein hänet nähtiin kannella mittaamassa taivaankappaleiden korkeuksia sekstantilla ja Jaakobin sauvalla. Ne hän merkitsi huolellisesti muistiin laivan lokikirjaan ja tarkkaili samalla ajan kulumista herätyskellosta. Pekka oli treenattu ja ketterä nuori mies ja hänen nimissään oli mastoon kapuamisen ennätys. Sieltä hän tarpeen tullen myös tulitti tarkasti värikuula-aseillaan, jotka tekivät ilkeän näköistä jälkeä. Aluksen satama-ajossa hän oli lyömätön spesialisti ja juuri hänen johdollaan Regina Linnanheimo alkoi sujuttautua sulavasti muiden laivojen sekaan satamaan tullessa. Aiemmin pelkkä tieto sen saapumisesta oli saattanut kaikki kapteenit kauhun valtaan, sillä Reginan tapoihin oli kuulunut kolhaista etenkin posliinista rakennettuja aluksia satamaan tullessaan ja sieltä lähtiessään. Pekka oli aikoinaan harjoittanut lääkärin tointa, mutta ruvennut sitten pitämään sitä varsin tyhjänpäiväisenä nyhräyksenä ja siirtynyt merirosvoksi. Veitsen käsittelyssä hän oli omaa luokkaansa ja kaikki seurasivat ihaillen, miten Pekan skalpelli kaatoi entraustilanteissa miestä kuin heinää.

Aluksen koko miehistön kuvaaminen veisi monta tuntia. Riittää, kun todetaan, että laiturille hypätessään joukko lamautti paatuneimmankin byrokraatin Ja liberaalin kynäilijän jo pelkällä ulkonäöllään. Ukko oli usein pukeutunut kaukasialaistyyppiseen tshohaan, jossa oli rinnuksilla kätevät patruunataskut ja päässään hänellä oli lammasnahkahattu. Aseena oli leveäsuinen väkipyssy ja kaukasialainen tikari. Simba oli pukeutunut pelkkään lannevaatteeseen ja pyöritti käkkäräisen päänsä yllä viidakkoveistä. Esko Härkönen oli sitonut päähänsä pyyheliinan, hänellä oli hampaissaan tikari ja molemmissa käsissä käyrä hukari. Vyössä oli pistoolipari. Pekan valkotakkinen hahmo lamautti kaikki auktoriteettiuskoiset jo pelkällä habituksellaan. Usein Pekka oli vaikutuksen lisäämiseksi asettanut myös otsalleen korvapeilin, jonka säde sokaisi varomattoman vastustajan.

 Miehistössä oli nyttemmin mukana aina vähintäänkin yksi kiintiönainen, vaikka asiaa oli aiemmin periaatteellisista syistä vastustettu. Kuitenkin, kun Marusja Klimova Pietarista pyysi ehdottomasti saada osallistua näin hienon kollektiivin elämään ja iski kaikille silmää, hänet otettiin yksimielisen äänestyksen jälkeen mukaan. Marusja nimittäin itsekin vastusti poliittista korrektiutta henkeen ja vereen, eikä aiheuttanut aluksella järjestyshäiriöitä feministisillä diskursseilla. Itse sanan käyttökin oli laivalla kielletty. Marusja ei osannut laittaa ruokaa, eikä paljon muutakaan, mutta aurinkoisina päivinä hän makaili keulakannella bikineissä ja miehistön mielestä tämä ehdottomasti korvasi pienet puutteet taidoissa.

Lyhyesti sanoen, se miehistö, joka eräänä kauniina kesäisenä päivänä suuntasi Regina Linnanheimon mukana kohti Ruotsin rannikkoa, koostui poliittisesti valveutuneista yhteiskunnan hylkiöistä ja loukkaantuneista toisinajattelijoista. Ruotsin valtiolle se merkitsi avointa haastetta. Mitä tapahtuisi, kun Regina yrittäisi rantautumista?

Tiukka tilanne Ruotsissa

Regina Linnanheimo viiletti kohti Göteborgia purjeet kolmannessa reivissä. Tuuli oli reilusti yli kymmenen beaufortia ja pärskeet löivät jatkuvasti laivan yli. Ukko ohjasi taitavasti aivan läheltä Älfsborgin linnoitusta, jolloin sen tykit eivät ylettäneet ampumaan sitä alaspäin. Tätä temppua Ukko oli käyttänyt ennenkin ja Ruotsissa se tepsi aina.

Kun saavuttiin Göteborgin kauniiseen satamaan, Ukko ohjasi parkkilaiva Vikingin viereen. Paikka oli tuttu, olihan Ukko palvellut kymmenen vuotta tuossa ahvenanmaalaisessa aluksessa. Se näytti hyväkuntoiselta ja vastatervatulta. Niinpä miehistö kapusi köysitikkaita pitkin suoraan Vikingiin ja aikoi siellä ryhmittyä kaupungin valtausta varten. Heitä kohtasi kuitenkin yllätys.

Laivan mastojen takaa hyppi esille noin plutoonan verran ruotsalaisia naispoliiseja, joiden päällikkönä oli komisario Gunvor Berzelius. Ukin mielestä Gunvor oli sangen sopusuhtainen, ehkä tosin hieman pitkäjalkainen. Kuitenkin hänen sinisissä silmissään oli tyhjä ilme ja hän tuntui käyttäytyvän jotenkin robottimaisesti.

”Olette pidätettyjä”, huusi Gunvor kovaääniseen. ”Vastarinta on turhaa, sillä koko Ruotsin yleinen mielipide on vastassanne!” Tilanne oli todella vakava. Naispoliisit, jotka olivat kyllä hyvin muodostuneita ja nuoria, olisi helposti voitu kellistää, mutta Regina Linnanheimon miehistölle ei olisi voinut tulla mieleenkään ruveta tappelemaan naisten kanssa. Oli siis koetettava muita keinoja. Ukko, joka oli vanha naistennaurattaja, aloittikin puhua Ruotsin kaunottarien kuulusta tanssitaidosta ja ehdotti, että pantaisiin jalalla koreasti. Gunvor sävähti kuullessaan pelkän sanan ”pantaisiin” ja kohotti uhkaavasti etälamautinta. ”Ei onnistu, Gubbe. Turha naurattaa.  Tässä maassa naiset ovat tovereita eivätkä tanssi eivätkä naura kuin korrekteille vitseille, jotka on virallisesti hyväksytty”.

Niinpä miehistön oli alistuttava Gunvorin komentoon ja se kulki hanhenmarssia läpi kaupungin kohti ikkunatonta taloa, jonka sanottiin olevan Rakkauden ministeriön paikallispäämaja.

Paikallispäämajassa miehistö heitettiin tyrmään, jossa entuudestaan näytti olevan suuri määrä onnettomia uhreja. Ukko saattoi tunnistaa ainakin Peppi Pitkätossun ja Katto-Kassisen sekä Nils Holgerssonin. Jokainen istui tai seisoi seinään kahlehdittuna omassa pilttuussaan.

Ukko oli kuullut paljon Pepin isästä, neekerikuningas Efraim Pitkätossusta ja Efraimin veli, Manasse oli hänen vanhoja ystäviään. ”No, mikä nyt, Peppi?” Ukko kysyi. ”Mitäs pahaa olet tehnyt? Entä nämä muut onnettomat?” ”Sitä samaa kuin tekin, oletan” vastasi Peppi pikkuvanhasti. ”Koulupakoilu, poliittinen epäkorrektius, epäsäännöllinen elämä. Ottivat huostaan ja aikovat pitääkin, ehkä ikuisesti!”

Ukko kauhistui. Hän oli unohtanut, mitä merkitsi, kun sanottiin, että Ruotsi oli totalitaarinen valtio. Hän luuli, että se liittyi jotenkin totalisaattoriin, mutta katkera totuus alkoi nyt valjeta. Nils Holgersson ja Katto-Kassinen oli pidätetty lentelystä ilman lupakirjaa kielletyillä alueilla ja lentolaitteet takavarikoitu. Huostaanottoa oli perusteltu myös heidän kypsymättömyydellään ja yleisellä epäsosiaalisuudellaan. He olivat kaikki vielä nuoria, Kassista ehkä lukuunottamatta ja heillä saattoi olla vielä elämä edessään aivopesun ja uudelleenkasvatuksen jälkeen. Mutta miten kävisi Ukon ja miehistön? Yritettäisiinkö heitä edes uudelleen kasvattaa? Annettaisiinko heidän vain yksinkertaisesti vain mädäntyä tyrmässä?

Tilanne laukeaa ja Ukko pakenee Ruotsista

Gunvor ja hänen kätyrinsä sulkivat raskaat rautaovet ja telkesivät ne rautakangilla. Vain pieni ristikkoikkuna katonrajassa loi kelmeää valoaan tyrmään, jossa vangit huokailivat. Nälkä ja jano olivat kovat, mutta ne olivat nyt onnettomuuksista pienimpiä. Oli selvää, että Ruotsin byrokratia aikoi kohdistaa kuolettavan iskun Regina Linnanheimon henkeä vastaan. Vapauden viimeinen linnake pohjolassa oli joutunut vakavaan vaaraan.

Puolen päivän jälkeen ovet aukesivat kitisten ja sisään vyöryi paikallispäämajan päämajamestari, Tantta Gustafsson. Tantta hymyili tavalla, jota Pekka myöhemmin nimitti kliiniseksi.

"Jaså, mina herrar" aloitti Tantta tilaisuuden, joka paljastui pian kolmannen asteen ristikuulusteluksi. "Voisiko herra kapteeni esittää aluksen tasa-arvosuunnitelman?" kysyi tantta korostaen pilkallisesti "herra"-sanaa.

"Arvoisa rouva, tai neiti, anteeksi en tiedä kumpi "aloitti Ukko, jolloin Tantta polki jalkaa ja kiljaisi, ettei Ruotsissa ole rouvia eikä neitejä. "Niinkö" Ukko säikähti ja katsoi uudelleen tarkemmin Tanttaa ja Gunvoria sekä tämän naispoliiseja. "Olisin voinut vaikka vannoa..." mutta vaikeni sitten muistaessaan, että sukupuolet oli tosiaankin Ruotsissa lakkautettu tasa-arvon vastaisina. Häntä vastassa saattoi hyvinkin olla miehiä tai transvestiittejä.

"Niin", Tantta sanoi, Vaikka turhapa tästä on puhua." Besättningin, jota te nimitätte "miehistöksi", sukupuolijakautuma on todella vino." Tantta oikein sylkäisi suustaan sanan "miehistö".  "Sitä paitsi sanotte neekeriä neekeriksi ja neidittelette ja rouvittelette. asiamieheni ovat kuulleet aluksella myös tytöteltävän".

Ukko myönsi, että tämä oli totta ja lisäsi, että näin tullaan hänen aluksessaan tekemään vastakin. Tantta polkaisi jälleen jalkaa ja Gunvor kallisti päätään ilmeettömänä. "Vai muka tullaan! Sepähän nähdään"." SItä paitsi", Tantta puhisi, "aluksen nimessä on piilotettua vähättelyä naissukupuolta kohtaan. Sillä on naisen nimi, mutta miehet ohjaavat!" "Asianhan pitäisi olla aivan päinvastoin!"

Ukko vastasi tähän, että hänen mielestään se, kuka ohjaa ja kuka ei, ei liity mitenkään siihen, mikä on laivan nimi. Hänellä oli oikeus antaa laivalleen se nimi, jonka halusi. "Dieu et mon droit!", sanoi Ukko ylevästi jostain muistamansa fraasin, joka kuulosti hienolta.

Tantta tuntui menettävän hiukan itsevarmuuttaan, mutta naurahti hermostuneesti ja sanoi, että Ukolla olisi kyllä aikaa miettiä asioita, sillä nämä rikokset eivät vanhenisi koskaan ja niistä voitiin rangaista myös takautuvasti.

Silloin ovi yhtäkkiä aukesi ja oviaukossa seisoi keimievassa asennossa Marusja Klimova Hänen päällään oli kireä nahkatakki ja kädessä sojotti kuudestilaukeava Nagant-revolveri.

"Mikä herttainen kohtaus, kujersi Marusja. Arvon neidit siis tulivat pitämään herroille seuraa?" "Sallinette minun myös nauttia siitä?" Näin sanoessaan Marusja otti toisella kädellään kiinni Gunvorin pitkästä letistä ja väänsi sitä niin, että tämä voihkaisi kuluvasti. "Olen kuunnellut tätä keskustelua" Marusja jatkoi ja ehdotan pientä muutosta päiväjärjestykseen". "Nyt neiti Gustafsson kirjoittaa sanelustani pöytäkirjan, joka koskee Regina Linnanheimon eksterritoriaalioikeuksia ja viattomina vangittujen neiti Pitkätossun sekä herrojen Holgersson ja Kassinen vapauttamista". Marusja osasi puhua hyvin virallisesti, sillä hänellä oli Pietarin yliopistosta ylempi oikeustutkinto. Siitä hän ei koskaan tehnyt numeroa, sillä aikoinaan se oli maksanut vain kaksituhatta ruplaa, mitä nykyään pidettiin pikkurahana.

Joka tapauksessa vanhat taidot olivat nyt mitä tarpeellisimpia, sillä olihan laadittava asiakirja, joka turvaisi aluksen miehistölle ja päällystölle syytesuojan sekä vapauttaisi nuo syyttömästi vangitut, joilla olisi vielä paljon sanottavaa maailman lapsille.

Kun työ oli tehty ja paperi vahvistettu allekirjoituksin ja vahasinetein, Marusja laukaisi revolverinsa leikkisästi kaksi kertaa kattoon ja hyvästeli Tantan sekä Gunvorin ja hänen naisistonsa. Kuten kaikki kauniit naiset, hän kantoi jälkimmäisille kaunaa siitä, että he olivat uskaltaneet kajota miehiin, joita hän oi tottunut pitämään vallassaan.

Niin Regina Linnanheimon miehistö, joka sai takaisin aseensa ja vaatetuksensa, lähti marssimaan takaisin kohti parkkilaiva Vikingiä, jolta käsin laskeuduttiin köysitikkaita pitkin Regina Linnanheimoon. Ukon oli ollut määrä mennä tervehtimään vunukoitaan, jotka hän oli luvannut viedä Lisebergin huvipuistoon, mutta täytyi myöntää, että maa poltteli nyt liikaa jalkojen alla ja oli parasta siirtyä takaisin merelle. Lisebergiin mentäisiin joskus toiste

Niinpä Regina Ukon varmassa ohjauksessa viiletti kohti avomerta ja Ukko lauloi möreällä äänellään:

"En sista vals i sommarnatt,

snart Regina dansar po Kattegatt..."

Ja matka jatku ipäin aaltoja, jotka muuttuivat yhä korkeammiksi, mutta olivat melko loivia. Ukon kaulaan ilmestyi silloin lämmin ja pehmoinen käsi ja Marusja kuistasi hänen korvaansa hieman käheällä äänellään: ”Näytin niille venäläistä tasa-arvoa”. Ja silloin molemmat nauroivat ja ajattelivat, että oli hyvin hauskaa purjehtia näin.

Saimaalla

Ukko saapuu Saimaalle ja tapaa tuttuja

Koska Saimaan ja meren väliin on rakennettu kanava, on sinne helppoa mennä laivallakin. Kun Ukko kerrankin oli joutunut erityisen kiivaan takaa-ajon kohteeksi, hän katsoi parhaaksi siirtyä rauhallisemmille vesille, Saimaan laajalle ja sokkeloiselle järvialueelle, joka ulottui Lappeenrannasta hamaan Kuopioon, Iisalmeen ja Joensuuhun saakka. Olipa siinä lääniä piiloutua.

Santion merivartioasemalla Ukko ilmoitti alukselle väärän nimen ”Siiri Angerkoski” ja nosti merirosvolipun asemesta Suomen lipun. Venäläinen vartiovene oli kuitenkin epäluuloinen ja toi kaksi koiraa nuuskimaan Regina Linnanheimon ruumaa ja kajuuttoja. Koirat toimivat virkavastuulla ja niillä oli sen merkkinä koppalakit ja kaulassa metallista taottu punainen tähti. Mitään kiellettyä ei kuitenkaan löytynyt, ja koirat saivat palata isäntänsä luo ilman makupaloja, joita ne olivat tottuneet saamaan löytäessään kiellettyä tavaraa, kuten silavaa, kotivoita, smetanaa ja juustoja. Niitä tosin salakuljetettiin Venäjältä Euroopan Yhdysvaltoihin, samoin sieltä tuotiin kiellettyä sampea, kaviaaria ja käyriä kurkkuja. Euroopan komissio saattoi vain paheksua tätä liikennettä, jota ei pystytty lopettamaan, sillä unionin omat maitotuotteet ja silava eivät olleen maultaan kilpailukykyisiä.

Matka kanavan läpi sujui ilman kommelluksia, mikä oli paradoksi, kuten Ukko sanoi. Yleensähän laivat tarttuvat sulkuihin kiinni tai jäävät kiinnitysköysistään riippumaan kanavan seinälle, kun vesi lasketaan pois. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin Strömsössä, kuten Ukko totesi. Strömsö, Kasnäs ja Dragesvik olivat hänen mieluisimpia ryöstelypaikkojaan läntisellä Suomenlahdella.

Lappeenrannassa aluksen päällystöä ja miehistöä kohtasi yllätys. Satamaan oli kiinnittynyt alus, joka oli melkein täsmälleen Regina Linnanheimon näköinen. Sen nimi oli, niin, mikäs muu kuin ”Siiri Angerkoski”. Ukko oli siis tietämättään sanonut merivartijoille aivan oikeasti olemassa olevan laivan nimen!

Yllätykset eivät loppuneet tähän. Siiri Angerkosken peräkannella, styyrpuurin puolella seisoskeli tukeva merikarhu, jolla oli sankka täysparta ja joka poltteli piippua. Hän lauloi alinomaa englantilaista shantya: ”For it’s windy old weather, stormy old weather…” Ukko ajatteli huomauttaa, että tupakointi on epäterveellistä ja että laulu menee pahasti nuotin vierestä, mutta malttoi mielensä. Sehän olisi ollut epäkohteliasta ja kaikille on syytä olla kohtelias, koska se on kaikille miellyttävää eikä maksa mitään.

Niinpä Ukko tyytyi vain tervehtimään ja kysyi ystävällisesti: ”Mistäpä saapuu näin upean näköinen alus, jos saan kysyä?” ”Tulemme Säämingin Ahvionniemestä” merikarhu vastasi. ”Suvorov on rakennuttanut kanavareitin, jota pitkin kelpaa käväistä vaikkapa nyt täällä Lappeenrannassa.” Näin asia olikin, Ukko muisti, että kenraali Suvorov oli ollut täällä rakennuttamassa linnoituksia ja kanavia ja lähtenyt sitten sotimaan turkkilaisia ja tattareita vastaan. ”Suvaitkaa kunnioittaa Ahvionniemeä vierailullanne” sanoi Siiri Angerkosken päällikkö arvokkaasti ja laskeutui kajuuttaan, jossa häntä odotti  höyryävä illallinen: raviolia, valkosipulihernekeittoa, pyörtyneen imaamin munakoisoja, savusilliä ja pekonia. Kaiken tämän ihanuuden kruunasi valtava tuopillinen olutta, jota laivan emännöitsijä laski suuresta tynnyristä. Tätä syrjäsilmällä katsoessaan myös Ukko tuli nälkäiseksi ja käski kattamaan pöydän.

Matka Ahvionniemeen oli sateinen ja myrskyinen ja miehistön oli pakko soutaa, koska kapeissa väylissä luoviminen olisi ollut hyvän merimiestavan vastaista. Märkänä ja viluissaan miehistö rantautui ja viritti nuotion Vekaran lossin tienoille, mutta joutui siellä tylyn kohtelun uhriksi. Lossin takana olevasta niemestä sukelsi kaislikon suojasta tuota pikaa viisi pikavenettä, jotka saartoivat rantautujat. Joukkoa johti arvokkaan näköinen, joskin lyhytkasvuinen herra, joka oli pukeutunut pitkään lievetakkiin, jonka napeista kultaus oli karissut pois. ”Alikapteeni Kaarlo Ivanovitsh Hämäläinen Vekaran sastaavista!” mies esittäytyi. ”Oikeastaan olen siviiliuralla ja arvoltani nimineuvos, mutta minut on mobilisoitu. Miksi nousitte maihin sotilasalueelle?”

Ukko oli ihmeissään, sillä hän oli purjehtinut tästä nuoruudessaan lukemattomia kertoja eikä siellä ollut ollut mitään sotilaita. ”Suvaitkaa huomata, että olemme tätä nykyä sotatilassa Ruotsin kanssa”, nimineuvos Hämäläinen huomautti hyvin täsmällisesti. Kuningas Kustaa on lavastanut provokaation Puumalassa ja sen varjolla hyökännyt tänne Venäjälle, jossa minullakin on tätä nykyä kunnia palvella”.

Ukko tiesi, että Venäjän armeijassa ja laivastossa tosiaan palveli monia suomalaisia, muun muassa Mannerheim sekä Matti Nykänen, jonka hän oli aikoinaan tavannut Pietarissa. Yllätys oli suuri, kun pian osoittautui että eräs toinenkin vanha tuttu oli siirtynyt naapurin palvelukseen. Niemen takaa, Savonlinnan suunnalta nimittäin lähestyi suurikokoinen soutualus, jossa oli perässä tavattoman suuri tykki. Alusta komensi nuori ja reipas luutnantti Sami Sulkko, joka siis nyt oli saanut tarpeekseen Kustaa-kuninkaan komennosta ja oli siirtynyt keisarilliseen laivastoon.

Ukko ja poroporvarikaarti

Ukko ja poroporvarikaarti

Jokaisessa ammatissa on omat vaaransa ja riesansa. Merirosvoilla on useissa kaupungeissa vastassaan porvarikaarti, joka koostuu kaupungin kiukkuisimmista asukkaista. Kuka on aseistettu hilparilla,  kuka peitsellä, kuka nuijalla. Maaseutukaupungeissa näkee myös viikatteita ja heinähankoja. Väkipyssyjä oli aikoinaan ollut, mutta ne oli myöhemmin järjestyssäännössä kielletty, kun asekoulutusta saamattomat kaartilaiset laukoivat aseitaan vahingossa ympäri seiniä ja ikkunoita. Oli ollut myös haavoittuneita.

Sirpalesaaren porvarikaarti oli erityisen pahamaineinen merirosvojen keskuudessa, sillä se koostui filistealaisista maahanmuuttajista, joita nimitettiin poroporvareiksi. Sen aseistus oli hyvä ja jokaisella oli muun muassa saksalaismallinen piikkikypärä Pickelhaube, jota monet käyttivät vapaa-aikanaankin halutessaan korostaa poroporvarillisuuttaan.

Kerran Ukko oli kiinnittynyt Sirpalesaaren rantaan aikomuksenaan tervata aluksen kantta. Kun hän palasi keulapiikistä kannelle tervasangon ja sudin kanssa, olivat Sirpalesaaren filistealaiset jo kampeamassa partaan yli laivaan. He eivät edes koputtaneet, mitä Ukko piti hyvin pahana, sillä hänen laivassaan oli tapana sanoa, ettei siellä siedetä kahta asiaa: huonoa käytöstä ja liberaaleja ajatuksia.

Ukko oli nyt yksin kymmentä filistealaista vastassa, sillä miehistö veteli hirsiä kajuutassa. Koska Ukko oli nuori ja vikkelä, hän kuitenkin onnistui tervasudillaan ajamaan koko porukan laivasta pois. Samalla miehistö jo heräsi ja miehitti tykit, jotka oli ladattu kartesseilla. Filistealaiset olivat onnistuneet vain anastamaan Regina Linnanheimon perälipun, mutta asia oli helposti korjattavissa.

Niinpä Regina Linnanheimo erkani majesteetillisesti Sirpalesaaren laiturista ja Ukko ilkkui tervatuille ja noloille filistealaisille: ”Muistakaapa ensi kerralla koputtaa, tai muuten saatte naamaanne tervan sijasta mönjää!” Ukko nimittäin käytti aluksen ruostesuojaukseen punaista lyijymönjää, joka oli Sirpalesaaressa kiellettyä, koska sitä ei saanut millään lähtemään pois.

Ukko oli suuttunut poroporvarien kavaluudesta ja harkitsi hetken jo Regina Linnanheimon haisevan septitankin tyhjentämistä Sirpalesaaren rantaan, mutta hillitsi sitten itsensä kun muisti, että kaikille on oltava kohtelias eikä hyvä käytös maksa mitään. Olisipa hienoa, jos filistealaisetkin sen oppisivat. Mutta mikäli Ukkokin näyttäisi huonoa esimerkkiä, niin tilanne saattaisi vain pahentua.

Ukko antoi nyt ruorin aluksen nuoremmalle perämiehelle, jonka nimi oli Pekka Punakara ja pyysi tätä ohjaamaan kompassisuuntaan 180 eli suoraan etelään. Ukko tarkisti suunnan vielä eksymätaulukosta, joka oli valmistettu siten, että siihen oli merkitty muistiin kaikki ne kerrat, kun Regina Linnanheimo oli eksynyt reitiltään. Karilleajojen paikat oli merkitty taulukkoon punaisilla vinoristeillä.

Niin Regina Linnanheimo kiiti kuin lokki kohti etelää. Siellä odottaisi Viro ja uudet seikkailut.

Ukko ja juuttien aarteet

Ukko ja juuttien aarteet

Ukko piti kovasti silavasta ja pekonista. Ukraina oli näiden herkkujen ystävän todellinen Mekka, Ukko opetti poikaa, koiraa ja kissaa ja karhua. Kuitenkin, myös Tanskassa sai hyvin syödäkseen eikä sikäläinen pekoni ollut lainkaan hullumpaa ainakaan vielä takavuosina, jolloin Ukko oli ryöstellyt Jyllannin ja Själlannin rannikoita. ”Ohhoi, jaa-jaa”, tuumasi Ukko muistellessaan menneitä aikoja. ”Ne olivat aikoja ne”. Muistanpa kerrankin, kun purjehdimme kymmenen beaufortin vastatuulessa Skagerrackin yli.” ”Pakko myöntää, että Ukko tuli silloin merikipeäksi ja makasi hervottomana kajuutassa kaksitoista tuntia”.

Karhu ja Koira ja kissa ja poika katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Kukaan ei ollut ajatellut, että myös Ukko voisi tulla merikipeäksi. Kukas silloin ohjaisi laivaa?

”No, Ukko sanoi, ”Laivaa ohjasi ensimmäinen upseerini Esko Härkönen, joka oli arvoltaan ensimmäisen luokan kapteeni ja merirosvopiireissä hyvin arvostettu. Se ei ollut mikään ongelma”. ”Mutta oli se kurjaa olla kaksitoista tuntia sairaana ilman nuuskaa tai rommia.”

”Ohhoi, jaa-jaa”, Ukko tuumasi jälleen.”Amiraali Nelsonilla ja minulla oli samanlainen merijalka”. Ukko katsoi talonväkeään arvokkaasti ja painotti sanoja ”Nelson” ja ”merijalka.” Se tarkoittaa sitä, että kevään ensimmäisellä retkellä tulimme aina merikikipeiksi. ”Nelsonin kanssa tulimme aina hyvin toimeen, Ukko jatkoi. ”Huikkasin aina ohi mennessäni: ”Hiiohoi, Old Horatio!” Nelson vastasi yleensä kajauttamalla ”Victorylta” täyslaidallisen, viisikymmentä tykkiä ampui silloin toiselle puolelle ja viisikymmentä toiselle. Se kyllä huomattiin kaukanakin. Aika poika tuo vanha kunnon Horatio.” Ja Ukko vaipui mietteisiinsä, mutta jatkoi sitten vähän tuohtuneena. ”Mutta olisi hän voinut jättää Kööpenhaminan polttamatta, sillä olin juuri tulossa paikalle ja jäljellä oli vain savuavat rauniot. Horatio sen kuin virnisteli Victoryn peräkannelta, jossa hän aina seisoi styyrpuurin puolella ja huusi: ”Hi, Ukko! T’was my turn now! Better luck next time!”

Jäätyään vaille Kööpenhaminan iloja Ukko oli murheellinen, sillä hän oli aina tottunut pistäytymään Nyhavnilla ryöstettyään ensin kohtuullisen määrän rikkaiden ylimääräisiä aarteita, jotka olivat ylellisyyttä. Se tarkoitti, että niillä ei näille tyhjäntoimittajille ollut kuitenkaan mitään käyttöä, koska he eivät yksinkertaisesti jaksaneet niistä nauttia. Merirosvot sen sijaan nauttivat niistä täysin siemauksin. Nyt koko kaupunki oli raunioina ja sen ihmiset vihaisia. Oli vain jatkettava matkaa.

Niinpä Regina Linnanheimo kääntyi tiukkaan laitamyötäiseen ja alkoi kiitää kohti Aalborgia, mistä matka jatkuisi Limfjordin kautta Pohjanmerelle. Matkasta tuli hankala, sillä Ukon laiva tunnettiin täällä ja juutit heristivät rannoilla nyrkkiä. He luulivat, että ukko oli osallistunut Kööpenhaminan polttamiseen yhdessä Nelsonin kanssa. Niinpä rantaan ei ollut menemistä, vaan miehistö seilasi vain nälkäisenä ja vihaisena kohti Pohjanmerta, jossa saatettaisiin kohdata vaikkapa espanjalaisia kaleereita, joista aina löytyisi jotakin suuhunpantavaa.

Koska nälkä alkoi kuitenkin käydä hillittömäksi päätti Ukko riskeerata ja teki yllättävän landauksen Nyköpingin kaupunkiin. Kun lankonki laskettiin ja Ukon miehistö syöksyi maihin hurjasti huutaen ja mölyten, kaikki ihmiset lakosivat jokainen koteihinsa. Ovet väännettiin lukkoon.

Ukko kuulutti kaduilla, että jokaisen oli maksettava Regina Linnanheimolle ja sen miehistölle kontribuutiota eli polttoveroa tai talojen ovet pönkitettäisiin kiinni ja talonväki nääntyisi nälkään. Vastauksena oli vain juuttien pilkkahuutoja, sillä jokaisessa talossa oli riittävästi tikkaita, jotta talonväki pääsisi tarvittaessa katon kautta ulos. Toisaalta kaupunkia ei voinut sytyttääkään, sillä oli juuri satanut, eikä se olisi millään palanut.

Regina Linnanheimon oli poistuttava Nyköpingistä ainoana saaliinaan viisikymmentä kiloa simpukoita, joita laivalla sen jälkeen syötiin kaksi viikkoa ainoana ruokana. Loppuvaiheessa Ukko sai koko ajan pelätä miehistön nousevan kapinaan ja asensi sen takia silmälaseihinsa peilin, jonka avulla saattoi tarkkailla myös sitä, mitä selän takana tapahtui.

Kun Regina Linnanheimo saapui Thyborönin kaupunkiin Pohjanmeren rannalle, Ukko joutui pahaan kiipeliin. Pohjanmeren aallot ovat tunnetusti hyvin jyrkkiä ja Limfjordin aallot vieläkin jyrkempiä. Siinä kohtaa, jossa Thyborönin möljä loppuu, aallot iskivät yhteen ja niistä tuli kaksinkertaisen korkeita ja jyrkkiä. Regina Linnanheimo oli kuitenkin rakennettu kestämään ja se suuntasi uljaasti kohti ristiaallokkoa. Ukko sattui juuri silloin olemaan keulakannella tähystämässä kaukoputkellaan espanjalaisten kaleerien mahdollista ilmaantumista. Kun laiva joutui möljän suulle syntyneeseen aallokkoon, se ei jatkanutkaan normaalisti eteenpäin, vaan teki niin sanotun kiinalaisen jiipin. Se tarkoitti sitä, että laivan mastot kääntyivät alas osoittamaan suoraan kohti Kiinaa.

Silloin olivat vitsit vähissä. Kun laiva pyörähti uudelleen ympäri, oli Ukko hävinnyt kannelta, mutta löytyi sitten laivan mastosta, johon hän oli takertunut kiinalaisen jiipin aikana. Esko Härkönen, joka oli nyt vahtipäällikkönä, joutui jättämään ruorin, jonka hän naulitsi kiinni kuuden tuuman lankanauloilla. Esko, ”Härkä” Härkönen tunnettiin merirosvopiireissä neuvokkuudestaan ja hän onnistuikin irrottamaan mastosta Ukon, joka oli lähes hengetön roikuttuaan hyvän aikaa laivan mastossa kaulastaan. Sillä väli Regina Linnanheimo oli kuitenkin kääntynyt takaisin kohti maata ja humpsahti pian Jyllannin pehmeään hiekkaan. Samalla se kaatui ja Ukko lensi kauas hietikolle, mihin jäi makaamaan ketarat suorana.

Rosvot tilasivat kiireesti ambulanssin, joka saapui ja vei Ukon mennessään. Homma oli hoidettu, mutta missä olivat juuttien aarteet, joista Ukko oli puhunut ja missä oli nyt itse Ukko? Palaisiko hän enää takaisin alukselle? Rosvot istuivat hietikolle ajautuneen veneen vierellä vaiti ja pureskelivat kynsiään.