Lantun kansallinen merkitys

Hitaan ruoan ansiot ja lantun kansallinen merkitys

Sadonkorjuun aika tuo taas hyllyt täyteen hedelmiä ja juureksia jos marjoja ja hillojakin. Viestimet pursuavat reseptejä, useinkin toinen toistaan epäilyttävämpiä ja joutavampia. Niiden vikana on lähes aina, horribile dictu, niiden epäkansallisuus.

Suomalaisen pirtin sydän on aina ollut uuni, jota on kesän päätyttyä pidetty jatkuvasti lämpimänä hamaan kevääseen saakka. Siellä on paistunut leipä, jonka tekemiseen kaikilla on ollut oikeus. Ranskalaistyyppinen feodaalinen leipomovero ei Suomessa olisi koskaan voinut toimia.

Uunissa on myös kypsytetty parhaat herkut: paistit, kukot, laatikot, juurekset, jopa lampaanpäät ja kalanruodot. Sellaista ruoka-ainetta ei olekaan, joka ei muuttuisi herkuksi kypsyttyään tarpeeksi kauan, etenkin jos siihen lisätään riittävästi rasvaa. Jotkut ruoat vaativat korkean lämpötilan ja lyhyen ajan, kuten karjalanpiirakat.

 Piirakan aito maku syntyy vasta pelkästä puhtaasta ruistaikinasta tehdyn kuoren kovettuessa nopeasti rapeaksi ja sisuksen jäädessä pehmeän vietteleväksi. Se, että niin yksinkertaisista raaka-aineista syntyy niin herkullinen lopputulos, on eräänlainen ihme. Siinä välkähtää kansamme syvissä riveissä aina piillyt nerouden kipinä. Se, joka tuntee karjalanpiirakan vain harmaakuorisista muovipussiversioista, ei tunne sitä lainkaan.

Mutta piirakat, kuten talkkunat, ovat vain pikaruokaa, jolla sinänsä on myös arvonsa, kunhan se ei yritä tunkeutua väärään asemaan.

Todellinen kansallinen aarteemme on monta tuntia kypsynyt uuniruoka. Se, joka muistaa vielä uunin kielellä pidetyt kulhot, joiden reunoille oli syntynyt monen sentin syvyinen raita nesteen hitaasti haihtuessa, saa veden kielelleen jo nähdessään uuniastiassa tuon hitaan ruoan jalon tunnuksen.

Etelä-Eurooppa on kehittänyt niin hyvän keittiön kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista. Erityisen pitkälle on päässyt karu Provence, eivätkä rannikoiden nilviäisalueetkaan ole jättäneet mahdollisuuksiaan hyödyntämättä. Heiltä on kuitenkin puuttunut suomalaisen tuvan uuni, jossa lämpö pysyy tunnista toiseen ja jossa kova muuttuu pehmeäksi vasta hitaasti ja hellästi.

Voi hyvin ymmärtää, että häthätää höyräytettyä tuoretta parsaa pidetään suurena herkkuna siellä, missä parempaakaan ei ole tarjolla. Bouillabaisse lämmittää mukavasti koleilla syysilmoilla, vaikka se ei tarjoakaan kermaisen lohikeiton pehmeää huumaa. Nilviäisetkin ovat suorastaan herkullisia, jos ne maustaa sopivasti.

Kaikki tämä on varsin kelvollista ja sopii toki ihmisravinnoksi ellei nyt ole aivan kohtuuttoman nirso.

Mutta mihin sijoittaisimme uunissa haudutetun lantun eurooppalaisten ruokien hierarkiassa? Tunnettuutensa puolesta se kuuluu jonnekin sinne kartan ulkopuolelle, jonne myös koko Suomi oli tapana jättää ennen kuin yhdyimme Eurooppaan. Ikävä kyllä se on taas kerran miltei tuntematon myös meillä, koska olemme kieltäneet juureksemme. Lanttu ja aiemmin tietenkin nauris on kuitenkin se maanläheinen peruseines (ei sekoitettava eineskeittiöihin!), joka on ravinnut savupirttiemme karut asukit ja kirkastanut esi-isiemme työnjälkeisen puhteen jopa Ison vihan vuosina, jolloin herkut olivat vähissä.

Ennen perunaa oli siis oikeasti nauris, jota toki löytyy kaupoista vieläkin. Lanttu on itse asiassa varsin myöhäinen tulokas, mutta samoin kuin sukulaisensa, siinä tuntuu sama luja yhteys maahan ja maalaisuuteen, talonpoikaan, joka kaikki on ruokkinut hiirestä kuninkaaseen ja jota tyhmänylpeät tomppelit ovat aina halveksineet.

Ranskalainen keittiö on olennaisesti hovikeittiö, jossa konstikkaat kastikkeet ja erilaiset kruusaukset leivityksien, taikinoinnin ja kalliiden ainesten avulla tuottavat toki maukkaita tuloksia.

Puhtaimmat ja aidoimmat perusmaut löytyvät kuitenkin hyvin helposti. Paras viinikin on vain viiniä, joka on puristettu ja käytetty. Kokkien kuningas pystyy parantamaan sitä yhtä vähän kuin kosmetologi kaunottaren ulkonäköä. Se on ja pysyy luojan ihmeenä ja ansaitsee tulla sellaisena arvioiduksi.

Lanttu ei ehkä kaikkien mielestä ole edellisiin verrattavissa. Itse asiassa se on varsin tylsä ravintoaine, mikäli se valmistetaan keskieurooppalaisten kaavojen mukaan. Kukoistukseensa lanttu puhkeaa vasta suomalaisessa uunissa. Venäläiset, ruotsalaiset ja muut uuneja omistavat voivat tietenkin liittyä joukkoon, я не против, förstås.

Mutta asiaan: ottakaa tuore lanttu tai mielellään useampia, sillä sitä on pakko saada lisää, kuten myöhemmin huomaatte. Kuumentakaa sähkö- tai kaasu-uuni 200-225 asteeseen, ellei teillä ole oikeaa puilla lämmitettävää uunia käytettävissä.  Asettakaa lantut uuniin esim. ritilälle. Mitään folioita ei tarvita, sillä lantun kuori kärventyy suojaavaksi kerrokseksi ja sisällä säilyy mehevyys. Asettakaa jokin kaukalo lanttujen alle, sillä niistä valuu muutaman tunnin kuluttua siirappia, joka syntyy haudutettaessa.

Kun olette odotelleet 3-4 tuntia, ehkä kauemminkin lanttujen koosta riippuen, voitte todeta kovan kuoren alta löytyvän pehmeän ja huumaavasti tuoksuvan ytimen. Sen eri kohdissa maku on erilainen ja sen lukemattomat hienot vivahteet koskettavat ja hivelevät niin kitalakea, kielen makunystyöitä, hajuaistia kuin näköaistiakin. Kaiken tämän kuvaamiseen tarvittaisiin erityissanasto, jollaisen viinin ystävät ovat omaan käyttöönsä luoneet.

Kypsä lanttu on herkkua sellaisenaan, mutta elämys täydellistyy suolahippusen kera (cum grano salis, kuten me latinistit sanomme). Lisäksi voidaan nauttia voita. Aitoa voita tehdään nykyään tiettävästi jossakin Pohjois-Savossa ja sitä saa myös Pietarin Kuznetsnyi rynokilta. Mikäli sitä ei ole käytettävissä, voi turvautua meijerivoihin. Aito karjalanpaisti sopii toki myös hyvin yhteen tämän herkun kanssa, mikäli ei pieteettisyistä halua olla turmelematta puhtaan lantun jaloa yksinkertaisuutta (edle Einfalt).

Juomaksi sopii kylmä kirnupiimä ja mikäli on vähänkään tekosyitä juhla-aterialle, voi kyytipojaksi tietenkin ottaa puhtoisen snapsin esi-isiemme tapaan. Ja jo pelkkä haudutetun lantun ottaminen uunista tarjoaa tosin pätevän syyn jonkinlaiseen juhlaan.

Myönnettäköön: nauris on lanttua paljon alkuperäisempi kansallinen ruokamme ja sekin on hyvin herkullista. Suvaitkaa kuitenkin pohtia kainoa ehdotustani siitä, että lanttu symbolisesti, vaativuudeltaan ja antoisuudeltaan ja puhtaan herkullisuutensa ansiosta erityisen hyvin sopii korostamaan sitä maalaismaisuutta, joka on meidän, suomalaisten muuan merkittävä kulttuurinen erikoisuutemme nykyisessä Euroopassa, jonka ydinalueiden parhaat päivät ovat ehkä jo takanapäin. Tyhmänylpeys ja aatelishenkinen erottautuminen talonpoikaisuudesta on saamassa ansaitun palkkansa.

 Ukrainalaisilla on silavansa, valkovenäläisillä ja irlantilaisilla perunansa. Olkaamme kaikessa vaatimattomuudessa, mutta avoimesti, nauriiden ja lanttujen kansa Euroopan veljessarjassa!

Uudenkaupungin rauha ja me

Uudenkaupungin rauha nyt!

Uudenkaupungin rauha 1721 on merkittävin Suomeen liittyvä maailman poliittisen historian tapahtuma. ETY-kokouksessa, kaksi ja puolisataa vuotta myöhemmin vain lupailtiin juhlallisesti rajojen säilymistä, mutta Uudessakaupungissa ne muutettiin. Siellä piirrettiin uudelleen koko Pohjois-Euroopan kartta ja siksi tapahtuma vaikutti myös laajemmin koko Euroopan poliittiseen tasapainoon. Ruotsin suurvalta-asema romahti, se menetti balttilaiset ja enimmät saksalaiset provinssinsa, Suomesta irrotettiin Viipuri ja Karjalan kannas suunnilleen nykyistä rajaa myöten.

Kyseessä oli tietenkin sodan tuloksena syntynyt eli pakotettu rauha. Rauhaan pakottaminen oli jo tuohon aikaan hallitsijoiden suosimaa politiikkaa. Venäjä ei kuitenkaan halunnut jännittää jousta liikaa ja palautti Ruotsille suurimman osan miehittämästään Suomesta. Pakkoluovutetuista alueista maksettiin varsin huomattava korvaus, jonka Ruotsi otti vastaan eli kyseessä voi myös tavallaan katsoa olleen kaupan, jonka molemmat osapuolet suostuivat hyväksymään, syystä tai toisesta.

Se, mitä tapahtui Uudessakaupungissa vuonna 1721, liittää meidät symbolisesti koko Euroopan historiaan. ”Nystadin”, ”Nistadin”, tai ”Nyshtadtin” rauhan tuntevat kaikki sivistyneet eurooppalaiset. Vain harvat tietävät, että asialla on jotakin tekemistä eurooppalaisia valioautoja tuottavan suomalaisen Uudenkaupungin kanssa.

On aika perustaa Uudenkaupungin rauhan museo. Nykyaikaiset historialliset museot rakentuvat tarinoiden ympärille. Tarina siitä, miten naapurimaat muodostivat suuren koalition murskatakseen nuoren Kaarle XII:n johtaman Ruotsin ja miten sotaa sen jälkeen käytiin yli kaksikymmentä vuotta, tuo nykyihmisen ulottuville näkökulman siihen, miten Euroopan valtojen nykyisyys pitkälti ratkaistiin jo niissä taisteluissa, joita tuolloin käytiin.

Niille, jotka kaipaavat todisteita sodan mielettömyydestä, Suuri Pohjan sota tarjoaa loputtomasti erinomaista aineistoa, Isosta vihasta Ukrainassa harjoitettuun poltetun maan taktiikkaan. Niille, jotka kaipaavat tietoa siitä, miten heidän oman isänmaansa kohtalo ratkaistiin, voisi museo tarjota täsmätietoja: ukrainalaiset, puolalaiset, venäläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset, norjalaiset, saksalaiset, virolaiset, baltit, venäläiset ja suomalaiset ovat tarinan keskeisiä toimijoita puhumattakaan turkkilaisista, jotka olivat tietyssä vaiheessa jopa ratkaisevassa asemassa.

Museo siis voisi ja sen pitäisikin tarjota ikkuna nykyisyyteen useimmille pohjoisen Euroopan kansoille ja hieman muillekin, aivan erityisesti ukrainalaisille ja turkkilaisille. Nykyisistä valtioista mukaan kuuluu myös Valko-Venäjä. Pietarin kaupungin synty ja henkiin jääminen liittyy erottamattomasti Suureen Pohjan sotaan, samoin Viipurin liittäminen Venäjään.

Uudessakaupungissa vuonna 1721 tehtyjen poliittisten ratkaisujen merkitys näyttää monien kysymysten osalta jääneen varsin hämäräksi kaikkien osapuolten myöhemmille polville. Yleensä tyydytään lähinnä muistamaan omat saavutukset tai kärsityt loukkaukset. Esimerkiksi sitä, että Karjalan kannaksen asutus jäi esivallan vaihtumisesta huolimatta suomalaiseksi, ei Venäjällä yleensä näytä ymmärrettävän.

Tapahtumat Suuren Pohjan sodan aikana jakavat yhä jyrkästi mielipiteitä, erityisesti Venäjän ja Ukrainan välillä. Ison vihan luonteesta ja Suomen asemasta Suuressa Pohjan sodassa riittää yhä keskustelemista. Itämeren yhteyden vaalijoille muistot siitä, miten Baltian maat ja Pohjois-Saksan alueet kuuluivat saman kruunun alaisuuteen kuin Suomi, ovat kiinnostavia perspektiivin antajia.

Uudenkaupungin rauhan museo olisi tuhannen taalan paikka Suomelle ja Uudellekaupungille tuoda yhteen tutkijoita Turkista ja Ukrainasta Tanskaan ja Norjaan ulottuvalta alueelta, Puolaa ja Saksaa unohtamatta. Mukaan kuuluisi myös Siperia, jossa merkittävä määrä Ruotsin armeijan sotavankeja joutui olemaan. Yksittäisten ihmisten kohtalot, paikkakuntien tapahtumat, sodan kärsimykset ja koettelemukset, armeijan mobilisoinnin ja ylläpidon kustannukset, aseteknologia, taktiikka ja strategia, uskonto, arkipäivä ja juhlat, koko tämän ratkaisevan vuosisadan elämän kirjo kuuluisi tavalla tai toisella tämän uuden museon intressipiiriin.

Yksi museo ei voi kertoa koko maailmanhistoriaa. Yhden maailmanhistorian merkittävän tapahtuman näkökulma sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden syventää historiallista tietoisuutta ja ymmärrystä nykypäivästä niin meille kuin muillekin asiaan liittyville kansoille. Välttämättömät esineet ovat helposti löydettävissä: muutama aikakauden musketti, miekka ja univormu eri maista, laivojen pienoismalleja, pienoismalli Kaarle XII:n armeijasta marssilla Ukrainassa kaikkine erilaisine huoltovankkureineen, rummunlyöjineen, kenttäsaarnaajineen, kaupustelijoineen jne. voisi tarjota havainnollisen kuvan niistä ongelmista, joita armeijoiden huolto aikoinaan tarjosi sekä niille itselleen että ympäristölle.

Museon avaaminen sopisi ajoittaa merkkipäivään vuonna 1721. Sitä olisi pohjustettava useilla kansainvälisillä seminaareilla, joissa vihdoin viimein selvitettäisiin Suureen Pohjan sotaan ja sitä koskevaan historiankirjoitukseen eri maissa liittyviä erimielisyyksiä. Suorastaan triviaali asia on kysymys eri osapuolten tappioista sodan eri taisteluissa. Kuten tunnettua, manipuloinnin mahdollisuudet ovat näissä kysymyksissä erittäin suuret ja niitä ovat osapuolet myös käyttäneet hyväksi. Katsokaapa vain, mitä Wikipedia kertoo Riilahden (Gangut) tai Poltavan taistelujen tappioista eri osapuolten versioina!

Suomi, joka viime kädessä jälkiviisauden valossa hyötyi Ruotsin heikkenemisestä, on juuri sopiva maa organisoimaan tätä kansainvälistä yhteistyötä ja pitämään sen jälkeen yllä kansainvälisesti kiinnostavaa museota, jonne eri maista tehdään varta vasten vierailuja ja jossa aikakauden tutkijat vuosittain tapaavat.

Kyse ei ole suurista summista. Itse asiassa tutkijaseminaarien järjestäminen on niin halpaa, että on pelättävissä, ettei se sen vuoksi kiinnosta korkeita päättäjiä. Museorakennus on jo vaativampi urakka ja siihen, jos mihin pitäisi löytyä EU-rahaa. Kyseessä on sentään yksi Euroopan historian solmukohta ja merkittävin sellainen, jossa Suomi on keskeisessä asemassa.

Herätys, Uudenkaupungin kaupunginjohtaja, Suomen hallitus, mepit, sun muut lobbarit!

Tykkijolla

Tykkijolla

Olipa kerran savolaisessa pitäjässä pohjalainen nuori kunnanjohtaja, jolla meni lujaa. Hän keksi ottaa pitäjän rahasammoksi venäläiset, joita asui milteipä kivenheiton päässä rajan takana. Heidän houkuttelemisekseen piti tietenkin keksiä jotakin. Eihän kukaan pitemmän päälle jaksa innostua katsomaan samoja, melko latteita maisemia, joita on kotipuolessakin.

Niinpä kunnanjohtaja keksi ottaa vetonaulaksi historian. Tämäkin pitäjä oli aikoinaan kuulunut osittain Venäjään ja sinne oli pistänyt jalanjälkensä yksi naapurimaan historian suosituimmista hahmoista, jokaisen tuntema generalissimus Suvorov.

Suvorov oli siitä mukava mies, ettei hän koskaan ollut sotinut suomalaisia vastaan. Päinvastoin, tämä tarunomainen hahmo oli osannut suomea, keppostellut Savonlinnan kaupungissa ja rakennuttanut pitäjään kanavan. Olipa olemassa suhteellisen vahva teoria siitä, että tuolla Venäjän historian suurimmalla sotapäälliköllä, joka ei koskaan hävinnyt yhtään taistelua, oli suomalaiset sukujuuret. Sitä nyt ainakin kelpasi väittää ja ällistyttää omahyväisiä naapureita. Kanava oli ainakin joka tapauksessa helposti kunnostettavissa ja sen ympärille voisi tehdä monenlaista ohjelmaa.

Tässä oli siis ainekset sellaisen historiatarinan luomiseen, joka herättäisi taattua huomiota naapurissa ja houkuttelisi porukkaa varta vasten tutustumaan paikkakunnan ja seudun historian ihmeisiin, joita voitaisiin esitellä vitriineissä ja aikakauden esineistöllä. Sen vetävyys olisi siinä, että se auttaisi näkemään myös oman maan historiaa uudesta näkökulmasta, puolin ja toisin.

Pelkkä pikku museo syrjäisellä paikkakunnalla on kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, ellei siihen liity tapahtumia, joita varten voidaan varta vasten tuoda paikalle bussilasteittain väkeä osallistumaan. Firmat on saatava hoitamaan bussikyydit sopivista kohteista ja vakuuttumaan siitä, että ohjelma on kiinnostava. Pelkkien venäläisten varaan ei sitä paitsi kannata perustaa mitään. Ne ovat ennen muuta suuri mahdollinen resurssi, josta löytyy uutta potentiaalia vaikka vuosisadoiksi. Perushomman täytyy pyöriä kotimaisen kiinnostuksen varassa. Hyvänä esimerkkinä ovat Sulkavan soudut, joihin erilaiset yhteisöt yhä uudelleen lähettävät joukkueitaan. 60-70 kilometrin yhteinen ponnistelu kasvattaa yhteishenkeä, antaa uutta perspektiiviä työtovereihin ja omaan itseen. Soutu jollakin historiallisella venemallilla olisi jotain uutta!

Nuori kunnanjohtaja sai kuningasajatuksen: rakennetaan tykkijolla! Tykkijolla oli Ruotsin laivaston suunnittelijaneron, af Chapmanin luomus. Kehittäessään 1700-luvun lopulla Suomen saaristolaivastoa Chapman keksi yhdistää järeän tykistön ja suuren liikkuvuuden halpaan hintaan. Tuloksena oli 29-30 miehen hoitelema soutualus, jota voitiin suotuisissa oloissa myös purjehtia. Siinä oli 24-35 naulan tykki, joka oli yhtä suuri kuin valtavissa linjalaivoissa. Toisin kuin nämä, tykkijolla oli ketterä ja tuulista riippumaton. Saaristossa se saattoi yllättäen ilmestyä niemen takaa ja rojauttaa järeän tykinkuulan isomman aluksen kyljen läpi tai takilan tuhoksi ja tarvittaessa toistaa operaation useammankin kerran. Siihen oli hyvin vaikea osua tykillä, suurten laivojen mäkilavettisilla tykeillä lähes mahdoton. Itse jollan tykillä ei ollut minkäänlaista lavettia. Koko alus otti vastaan rekyylin ja siirtyi ammuttaessa peri metriä eteenpäin –tykki sijaitsi sen perässä ja suunnattiin soutamalla.

Kyseessä oli siis taktisessa mielessä moottoritorpedoveneen edeltäjä –tuhoisan tulivoimainen ja ylivertaisen liikkuva ase. Se osoitti kelvokkuutensa Ruotsinsalmen meritaistelussa ja ennen pitkää venäläisetkin hoksasivat, että heidän omat kevytaseiset kaleerinsa olivat nopeudestaan huolimatta aika vaatimatonta kamaa ruotsalaisten jolliin verrattuna. Niinpä kaikki riensivät rakentamaan uutta asetta. Jopa tanskalaiset, joiden laivaston rosvomaiset engelsmannit olivat kaapanneet, ryhtyivät rakentamaan sen korvikkeeksi tykkiveneitä, joilla hyökkäsivät petollisen Albionin laivojen kimppuun ja kostivat parhaansa mukaan Kööpenhaminan terroripommituksen ja muut kokemansa oikeudenloukkaukset.

Suomen sodassa 1808-1809 tykkiveneet, sekä isommat sluupit, että pienet tykkijollat, olivat suomalais-venäläisissä mittelöissä keskeinen ase, joka oli molemmin puolin samanlainen. Jopa Saimaalla oli molemmilla osapuolilla omat tykkivenelaivastonsa, jotka olivatkin melko aktiivisia ja pelättäviä suuren liikkuvuutensa takia. Tosin ruotsalaiset joutuivat talvella polttamaan omat aluksensa, mutta rakentelivat sitten uusia.

Yhtä kaikki, oli siis olemassa tuollainen sota-alus, joka oli siitä mukava, että siihen ei liittynyt kummallakaan puolella varsinaisesti ikäviä muistoja. Sama alustyyppi voitiin molemmin puolin kokea ”omaksi” ja sen mukaisesti hypätä historialliseen seikkailuun, jollaisia turisteille järjestetään niissä maissa, joissa heitä pidetään huomion arvoisina. Asianmukaiset univormut, musketit, tykki, rummut ja pillit hyökkäysten merkkimusiikkina, yhteislaukaukset ja muut larppaukset odottivat järjestäjäänsä. Ensin tarvittiin tietenkin itse alus.

Nuori kunnanjohtaja pani töpinäksi ja hommasi EU:lta rahoituksen: 300 000 euroa. Vain kymmenen prosenttia laivan hinnasta oli koottava itse. Asia sai heti innostuneen vastaanoton ja puuttuvat rahat kerättiin talkoilla, kaikki näytti hienolta ja urakkakilpailukin järjestettiin ja voitettiin.

Kunnan päättäjät olivat varmaan suu messingillä ja ymmärsivät arvostaa ilmaista rahaa ja uutta vetonaulaa, joka olisi maailmassa ainutlaatuinen ja ehkäpä koko pitäjän uuden brändin tunnus?

Ja vielä mitä. Kunnassa havaittiin, että vanhusten vaippoihinkin tarvitaan yhä rahaa, uuden ja muhkean hoitokodin, kirjaston ja muiden ilmaisiksi saatujen komeiden laitosten ylläpitäminen oli jo raskasta. Mikä Troijan hevonen nyt oli tulossa? Miksi se oli ilmainen? Oliko se vanhan vainoojan juoni ja uusi psykologinen sota-ase? Oliko se kansan rauhanomaisten tarpeiden pilkkaamista? Timeo danaos et dona ferentes.

Kunnanvaltuusto jyrähti kansan äänellä ja hylkäsi tykkijollan. Ehkä sitä pidettiinkin pohjalaisten juonena, jonka tarkoituksen oli irrottaa kansan mielenkiinto siitä, mikä ainoastaan oli tarpeellista, eli jokapäiväisen leivän hartaasta haalimisesta ja järsimisestä ilman turhia kotkotuksia. Ilmaista rahaa? Mutta jos sen hoitaminen maksaisi? Jos ne tulisivat tarkastamaan, ettei ole hoidettu huonosti? Pitäkööt jollansa ne, jotka ovat sen keksineetkin… Ja niin jatkoi sitkeä, mutta yksitotinen kansa ilotonta mutta rehellistä vaellustaan korpiensa risukoissa. Ohi ajavia turisteja se töllisteli epäluuloisen pahansuovasti ja nauraa hekotteli katkerasti muistellessaan Brysselin rahoja, joita oli muka ilmaiseksi tarjottu. Vai ilmaiseksi…khrm, kele…

Maallinen ja taivaallinen totuus

Taivaallinen totuus

Kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-Aho ihmetteli viisi vuotta sitten valtionsyyttäjän toimintaa. Tämä oli näet vaatinut eräälle nettihuligaanille vuosien vankeutta ja kelpuuttanut kunnianloukkaushyvitysten saajiksi juristikollegoitaan, mutta ei sen sijaan eräitä muita, jotka ilmeisesti aivan oikeasti olivat asiasta kärsineet. Vankeutta tulikin kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdottomana sekä kymmenientuhansien vahingonkorvaukset. Suhteutettuna yleiseen rangaistuskäytäntöön tämä oli hätkähdyttävän paljon.

Koska näin tavattoman kovat rangaistukset oli määrätty nimenomaan sananvapausrikoksesta, jossa eritoten oli loukattu muslimien uskonrauhaa pilkkaamalla profeetta Muhammedia, päätti bloggeri Halla-Aho ”heittää Mikalle syötin” eli siis kokeilla sanavapauden rajoja uskonrauha-asioissa.

Tässä koeväittämässään kirjoittaja esitti moitteettoman syllogismin, jonka lopputuloksena oli, että Muhammed oli pedofiili ja islam, jonka mielestä profeetan teot olivat Allahin tahdon mukaisia, oli ”pedofiliauskonto”. Johtopäätöksen voi kiistää vain kiistämällä koraanin kirjaimellinen totuus tai logiikan pätevyys uskon asioissa. Kristinuskon suhteen vastaavien väittämien esittämisessä ei ollut havaittu oikeudellisia ongelmia.

Toisessa väitteessä vastaavalla menetelmällä tehtiin johtopäätös, että ”ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä geneettinen erityispiirre”. Asiayhteydessään tämä väite rinnastettiin vastaavaan suomalaisista esitettyyn väitteeseen. Kirjoittaja mainitsi erikseen, ettei käsitellyt väitettä faktana.

Kyse koko asiassa oli siis sen tutkimisesta, missä määrin oli sallittua tehdä erilaisia johtopäätöksiä asioissa, jotka koskivat uskoa ja kansallisia vähemmistöjä. Blogi oli jo otsikoltaankin kysymys, joten sen tarkoituksesta ei voinut erehtyä. Pelkkä tiettyjen sanojen esittäminen ei voi missään normaalissa valtiossa olla rikos.

Syyttäjä vaati moisesta vapaa-ajattelusta rangaistusta uskonrauhan rikkomisesta ja kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Huomattakoon, ettei blogi ollut esimerkiksi painettuna lentolehtisiin, joita olisi jaeltu kaikille halukkaille ja haluttomille. Siinä ei liioin kehotettu tekemään tai ajattelemaan Muhammedista tai somaleista yhtään mitään, vaan kysyttiin, ovatko tuollaiset lauseet laittomia.  Ilmeisenä johtopäätöksenä oli, että mikäli näin olisi, se tarkoittaisi, ettei tasa-arvo kansanryhmien ja uskontojen välillä maassamme toteudu.

Oikeusasteet, viimeisimpänä Korkein oikeus, antoivat kaunopuheiset vastauksensa. Käräjäoikeus ja hovioikeus olivat sentään jättäneet syytteen kiihotuksesta ansanryhmää vastaan hyväksymättä, mutta korkein oikeus piti sitäkin toteennäytettynä.

Korkeimman oikeuden päätöksessä perusteltiin tuomion merkitsemää sananvapauden loukkaamista sillä, että se sai tässä väistyä suuremman hyvän tieltä. Uskonnon loukkaavaksikin koettu arvostelu sinänsä oli lähtökohtaisesti sallittua, ”varsinkin silloin, kun tällaista keskustelua käydään tai arvostelua esitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisessä asiayhteydessä, kuten sananvapaudesta tai viranomaistoiminnasta käytävän asiallisen keskustelun yhteydessä”. Tässä tapauksessa arvostelun esittäminen ”olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä.” KKO:n mielestä esitetyn kaltaiset herjaavat iskulauseet ”eivät edistä uskonnollisista tai yhteiskunnallisista kysymyksistä käytävää keskustelua”, mikä oli sangen kummallinen sivuhuomautus muuten muodollisesti asiassa pysyvässä tekstissä. Viitatessaan erinäisiin auktoriteetteihin KKO totesi myös, että ”vihapuheiden…ei ole katsottu ansaitsevan sananvapauden suojaa”. Mikäli tällainen periaate on pesiytymässä lainkäyttöömme, se antaa loputtomat mahdollisuudet sananvapauden mielivaltaisille rajoituksille.

Kaupunginvaltuutettu Halla-Aho sai siis eräässä mielessä vastauksen kysymyksiinsä. Pelkkä niiden esittäminen oli vihapuhetta, josta annettiin rangaistus. Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan rangaistus siis oli sekä lain mahdollistama että tarkoituksenmukainen. Päätöksestä ei selviä, oliko se yksimielinen. Joka tapauksessa se poikkesi muiden oikeusasteiden päätöksistä.

Päätös on vähintäänkin kiinnostava ja sitä on myös pitää skandaalimaisena. Valtionsyyttäjä Illman, jolle koko blogi oli osoitettu, ilkkui Hufvudstadsbladetissa, että nyt oli osoitettu rajat viranomaisten arvostelemiselle. Tämä todella näyttää olleen tarkoituksena ja häpeämättömyydessään teko hakee vertaistaan. Kyseessä ei sentään ole sen vähäisempi asia kuin kansalaisen sananvapaus, liittyen nimenomaan viranomaisten toimiin esitettyyn kritiikkiin. Juuri tällaisessa tapauksessa jos missä olisi asiayhteyden pitänyt suojata kirjoittajaa. Mikäli samat sanonnat olisi esitetty esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun yhteydessä, olisi asia ollut aivan toinen, minkä jokaisen normaalijärkisen ihmisen on pakko tunnustaa.

Tuomion poliittinen hyväksikäyttö on oma teemansa, joka on saanut yhä arvottomampia piirteitä. Korkeimman oikeuden tuomion mantraa on hoettu tekopyhällä paatoksella. Jokunen oikeusoppinut on jopa saatu sanomaan, ettei tuomion saanut saisi sanoa siitä mielipidettään, koska edustaa toista valtiomahtia, lainsäädäntövaltaa. Tämä juristeria, josta Paasikivi olisi varmaankin käyttänyt sanontaa ”brännvinsadvokatyr” lienee asiayhteydessään ollut vain kevyttä jutustelua, mitä se ainakin asialliselta painoarvoltaan on. Poliitikot ja lehdistö, Helsingin Sanomat etunenässä on kuitenkin paisuttanut tästäkin skandaalin, ikään kuin eduskunta olisi arvostellut tuomiovaltaa. Skandaalina ei ole pidetty, että tuomiovalta on sorkkinut ”lainsäädäntövallan” tekemisiä.

Niinpä niin. Valtalehdistön toimittajien mielikuvituksessa valtiomahdit iskevät vastakkain. Kestääkö demokratiamme tätä? Luulen ja toivon, että se kyllä tämän kestää. Sen sijaan mikään demokratia ei pitemmän päälle kestä sitä, että sananvapauden kaltaisilla perusarvoilla leikitään häikäilemättömästi ja julistetaan pyhiksi jopa maallisen oikeuden päätökset. Muistakaamme 1960-lukua.

Tuomion saatuaan Halla-Aho jatkoi filosofointiaan ja totesi, ettei päätös ollut mikään ”taivaallinen totuus” vaan muutaman ihmisen mielipiteeseen perustuva asia. Demokratiassa jokaisen kansalaisen velvollisuus on ymmärtää tämä totuus ja hänellä on myös oikeus se sanoa.

Niin kauan kuin meillä on tähän lupa, on demokratiallamme toivoa. Emme kunnioita fatwoja. Virkamiehet tekevät päätöksensä oman järkensä mukaan ilman sen korkeampaa valtuutusta, ja kun niitä noudatetaan, niin koneisto pyörii normaalisti. Päätökset ovat kuitenkin usein vääriä ja joskus kohtuuttomia ja jopa tolkuttomia ja virkamiesten oikeus on saada tästä palautetta, etteivät he irtautuisi siitä yhteiskunnasta, jota heidän on määrä palvella.

Mikäli viranomaiset kuitenkin pöyhkeydessään yhä uudelleen karkeasti loukkaavat ihmisten oikeudentajua, seuraa siitä väistämättä lain kunnioituksen väheneminen ja niin sanottu kansalaistottelemattomuus. Tämä tapahtuu aivan riippumatta siitä, pysyvätkö tuomiot lain rajoissa ja onko niillä hyvä tarkoitus. Ne poliittiset tahot, jotka sokeudessaan ryhtyvät vehkeilemään ”taivaallisen totuuden” nimissä poliittisia pikku voittoja saadakseen, saattavat tehdä arvaamatonta vahinkoa koko länsimaiselle, vapaalle järjestelmällemme.

Mahtailu kansallisena projektina

Mahtailu kansallisena projektina

Mihaili Bakunin kirjoitti aikoinaan kirjan ”Ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” (Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija). Aitosovinistisessa hengessä tämä anarkistien Grand Old Mad kuvaili saksalaista upseeria, joka hänen mielestään oli ”sivistynyt elukka, lakeija vakaumukseltaan ja pyöveli kutsumukseltaan”.

Ellen nyt aivan väärin muista, niin Bakuninin kynästä on lähtöisin myös anekdootti, jossa eri Euroopan kansakunnat kehuivat kukin sillä, mitä hyvää heidän hallitsijansa pystyvät kansalleen antamaan. Vain saksalaista nämä maalliset hyvyydet eivät kiinnostaneet ja hän kehaisikin vain: ”Meidän hallitsijamme pystyy orjuuttamaan ja nöyryyttämään teidät ja kaikki muutkin!”

Kun mitään tavoiteltavaa eikä arvokasta siis ainakaan tämän skenaarion mukaan ollut tarjottavana, tarjottiin ihailun kohteeksi pelkkää valtion mahtia. Se taas oli asia, jota Bakunin vihasi enemmän kuin mitään muuta, vaikka hänen aivoissaan itse asiassa syntyi idea eräänlaisesta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa valtiovallan sijasta oli Zwangherrin roolissa kansalaisyhteiskunta.

Esimoderneissa yhteiskunnissa oli valtion mahdilla aina suuri merkitys. Sitä korostettiin ulkoisilla tunnuksilla, palatseilla, linnoituksilla, paraateilla ja loistolla. Pietariin saapuva talonpoika saattoi tuntea vain nöyrää hämmästystä nähdessään, Jumalan maanpäällisen voidellun asuinsijat ja hänen palvelijansa, joita oli leegio, hekin pukeutuneina loistavasti kuin serafit.

Talonpoika ei saanut valtiolta mitään aineellisia hyvyyksiä vaan päinvastoin maksoi koko lystin ja sai kaupan päälle ruoskaa palkakseen, jopa aivan syyttömänä. Vielä sen jälkeen kun maaorjuus ja ruumiin rangaistukset lakkautettiin, valtio sijoitti hyvin paljon mahdilla rehvastelemiseen. Japanin-sodassa tapahtunut lankeemus oli sitten sitäkin nolompi.

Mutta sovinismilla ratsastaminen tuotti tiettyjen ainesten kannatuksen. Mustasotnialaisten ja muiden varsinaisten lurjusten ohella joukkoon kuului myös aivan tavallisia poroporvarillisia sanomalehtien lukijoita. Kaikki eivät taputtaneet mustasotnialaisten murjaisulle, jonka mukaan ”Viipuri on Venäjälle vihamielisen mongolikansan hallussa” ja pitäisi palauttaa oikealla omistajalleen, joka oli sen jo vuonna 1710 valloittanut. Harvat sen sijaan ymmärsivät, että suomalaisilla pitäisi omalla alueellaan olla jonkinlaisia erioikeuksia venäläisiin nähden.

Korskea sovinismi vaati vähemmistöjen alistamista ja nautti valtion mahdista niin kauan kuin sitä riitti. Sitten kuitenkin tapahtui niin, että talonpoika, jolle oli annettu vain maksajan osa, alkoi itsekin kiinnostua saamaan vastinetta uhrauksilleen. Kun mahdin näyttäminen taas kerran floppasi pahasti, alkoi kultaisten kaluunoiden hohto himmentyä.

Kuka oikeastaan tarvitsi loputonta teurastusta ja hävitystä? Miksi Puolaa, Suomea ja muita reuna-alueita piti hallita väkivalloin? Ellei valtiolla ollut muuta tarjottavaa, niin se ei ansainnut muuta kuin tuhonsa.

Dardanellit saattoivat kiinnostaa niin oligarkkeja kuin sovinistisia visionäärejä, mutta tuskin talonpoikaa Kurskin kuvernementista. Hän pikemminkin halusi saada osansa paikallisen tilanherran maista. Vallankumous syntyi vuonna 1917 väriltään punaisena, mutta tämä ei ollut oleellista. Vallankumoukset syntyvät kautta aikojen silloin, kun valta menettää legitimiteettinsä. Pelkkä mahtailu, johon ei liity edes ajatusta maallisen hyvän oikeudenmukaisesta jakamisesta, on hutera perusta vallalle. Maksaja kyllästyy joskus.

Tässä ei ole mitään marxilaista. Jo raamatussa todetaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikäli ylpeillä halutaan, on oikea järjestys hankkia ensin jotakin ylpeilyn aihetta. ”Russofobisten” olkiukkojen rakentelu ja erilaisten marginaaliainesten haaliminen niiden tueksi ei ole kestävä pohja vakaalle kehitykselle.