Jesuiitat ja moderni terrorismi

Loyolan pitkät liepeet

Katolisen kirkon pyhimys, Ignacio de Loyola, yhä vireästi toimivan Societas Jesun (la Compañía de Jesús) perustaja on mies, joka yhä jakaa mielipiteitä.

Hänen motokseen muotoiltu ”tarkoitus pyhittää keinot” herätti aikoinaan inhoa niissä, joiden mielestä ihmisellä ja ihmisyhteisöllä tuli olla arvoja ja periaatteita, jotka olivat päteviä siitä riippumatta, palvelivatko ne jotakin asiaa vai olivatko pikemmin sen tiellä.

Muistamme varmaan Topeliuksen luoman jesuiitta Hieronymuksen, jonka missiona oli murhata Pohjolan sankarikuningas ja jonka krusifiksiin oli piilotettu tikari. Jalo neito Regina von Emmeritz oli joutua jesuiitan saaliiksi ja välikappaleeksi juuri ylevän luonteensa takia.

Jesuitismista tuli käsite, jota inhottiin kautta protestanttisen maailman ja laajemminkin. Myös venäläisille slavofiileille se symbolisoi katolisuuden rappiota ja vieraantumista aidosta kristinuskosta.

Mutta ihminen, joka on riittävässä määrin uskonvarmuuden vallassa ja kuvittelee omistavansa totuuden, ei voi olla ottamatta vakavasti jesuiittojen periaatetta. Mikäli usko alkaa horjua, sitä voidaan vahvistaa hengellisillä harjoituksilla, joita San Ignacio myös kehitteli. Kirja on suomeksikin saatavissa. Mikäli, sanokaamme, tuntuu epäilyttävältä ajatus, että ihmiskunnan onni vaatisi tavaratalon ja muutaman sadan ihmisen polttamista, voi aina loihtia sielunsa silmien eteen näkyjä nälkään kuolevista lapsista, jotka riutuvat siksi, että pohjoisen pallonpuoliskon yltäkylläisyydessä piehtaroivat kuluttajat eivät raaski luovuttaa pennosiaan noille onnettomille. Jos tämä ei vielä vakuuta, voi ajatella pyörremyrskyjä, jotka tappavat tuhansittain ihmisiä Filippiineillä siksi ja vain siksi, että me täällä joka päivä poltamme fossiilisia polttoaineita ja aiheutamme ilmaston lämpenemistä. Ja emmehän me voi lakata polttamasta.

Jos muutaman kymmenen, ehkä sadan ihmisen tappamisella voidaan pelastaa tuhansia tai jopa miljoonia, eikö ole pelkästään rienaavaa ajatella, että nuo harvat olisi säästettävä ja annettava monien tuhoutua. Mikä mekanismi näiden asioiden välillä käytännössä on, kuuluu teknisten kysymysten joukkoon ja on vähäarvoinen sellaiselle henkilölle, joka haluaa omistautua maailman pelastamiselle. Ja heitä kyllä löytyy.

Venäjällä alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla kehittyä yksi modernin maailman tyypillisistä ilmiöistä, fanaattinen terrorismi, johon ei liittynyt uskonnollista pohjaa. Sen taustalla oli luonnontiede, joka lahjomattomasti osoitti, että maailmassa vallitsi syyn ja seurauksen mekaniikka eivätkä mitkään yli-inhimilliset periaatteet. Sammakko, joka oli ihmisen sukulainen, oli kiinnostavampi tutkimuskohde kuin jumala, jota tutkiva vain harasi tyhjää ja upposi tarkoituksettomaan skolastiikkaan tai yhtä vähä-älyiseen mystiikkaan. Vastassa oli ikuinen ei-mikään. Nihil.

Nihilistien sukupolvi sai historiassa pian kolkon kaiun, sillä siihen liitettiin monia hirmutekoja: kyynisiä murhia, tuhopolttoja, ennen pitkää myös tsaarin murha.  Kaikki tämä oli perin loogista. Maailmaan voitiin saada mielekkyyttä vain teon eikä kontemplaation avulla. Paras teko on se, jolla on suurin vaikutus. Teknisesti se voi silti olla helppo, ehkä vain liipasimen painaminen sopivassa paikassa.

Huhtikuun neljäntenä vuonna 1866, kun vapauttajatsaari Aleksanteri II oli kävelyllä Pietarin Kesäpuistossa, lähestyi häntä nuori mies, joka veti päällystakkinsa alta kaksipiippuisen pistoolin ja laukaisi. Lähellä ollut talonpoika näki mitä oli tekeillä ja iski pistoolin ylioppilaan kädestä. Kyseessä oli itse asiassa entinen ylioppilas, mielenterveydeltään horjuva Dmitri Karakozov, joka yritti suurta tekoa maailman, tai vähintään venäläisen mirin pelastamiseksi. Kun keisari kysyi lurjukselta, mitä tämä oikein oli luullut saavuttavansa yritetyllä rikoksella, tämä vastasi typerästi tai koppavasti: ei mitään (ничего, nihil).

Tapahtuman seurauksena Karakozovin tuttavapiiriä kuulusteltiin ja ainakin oltiin löytävinään parikin salaseuraa. asianmukaiset rangaistukset tietenkin annettiin, vaikka tutkijat ovat epäilleet, ettei mitään salaseuroja ollut. Tutkijaviranomaisten oli vain pakko löytää tapahtuneelle kauhistukselle suurempia syitä kuin yksi sekopäinen juupeliylioppilas.

Talonpoika, joka pelasti tsaarin, sai tiettävästi palkkiokseen elinikäisen oikeuden juoda ilmaiseksi vodkaa valtion kapakoissa. Tämän merkiksi hänen kurkkuunsa tatuoitiin merkki, sen osoittaminen sormella riitti maksuksi. Sankarin elinikä ei muodostunut pitkäksi, mihin saatu privilegio lienee ratkaisevasti vaikuttanut, mutta tänäkin päivänä venäläinen osoittaa sormella kurkkuaan, mikäli ajatuksissa on vodkan nauttiminen, ilmaiseksi tai maksusta.

Asiaa tutkinut Camilla Verhoeven näkee höperössä (odd man, чудак) Karakozovissa enemmän kuin yhden raiteiltaan suistuneen idealistin tai nihilistin. Jälkimmäinen sana oli attentaatin tapahtuessa jo valmiina käytettäväksi Turgenjevin tuoreen teoksen ansiosta. Ehkäpä Karakozov oli uuden ajan airut, aikaansa edellä?

Puuttumatta tässä sen enempää Verhoevenin argumentaatioon, jossa Dostojevskin tuotannolla on tärkeä sija, tuntuu ajatus Karakozovin modernisuudesta ilman muuta kiinnostavalta.

Suomalaisten mainiosti tuntema Mihail Katkov, joka vihasi myös puolalaisia, löysi sylttytehtaan heti katolisesta kirkosta ja jesuiitoista. Aivan ilmeisesti Karakozovin lurjusmaisuus perustui jesuiittojen vehkeilyihin ja puolalaisten kapinallisuuteen. Näillähän oli runsaasti tuoretta motivaatiota kostaa Aleksanterille ”Puolan rauhoittamisesta”, kuten asiaa Pietarin Verikirkon seinille sijoitetussa hallitsijan hyvien töiden luettelossa nimitetään.

Jesuiittaa ei kuitenkaan löytynyt. Малчика нет, kuten venäläisillä on sittemmin ollut tapana sanoa vastaavissa tapauksissa, kun on käynyt epäselväksi mitä oikein ollaan tekemässä ja miksi.

Sen sijaan sikisi muutamassa vuodessa pirullinen vallankumousliike, joka kantoi dynamiittia Talvipalatsiin, kehitteli hyperbrisanttisia pommeja ja hankki nykyaikaisia revolvereja. Mikä pahinta, näiden lurjusten psykologia oli yhtä horjumaton kuin aikoinaan muhamettilaisilla assassiineilla, vaikka he olivat avoimen ja periaatteellisen jumalattomia. Dostojevskin tästä joukosta piirtämä kuva, joka on luettavissa Riivaajista, on historiallisesti tosi.

Tämän todenmukaisuuden tiedämme Sergei Netšajevin hyvin tunnetun oikeusjutun perusteella. Dostojevskin romaani kuvaa juuri sitä. Netšajevin jutussa tosin vain murhattiin yksi ihminen, varmuuden vuoksi ja oman seurapiirin hengen parantamiseksi. Pahempaa löytyi kun pengottiin. Netšajevin laatima Vallankumouksellisen katekismus osoitti, että hän nimenomaisesti kannatti täysin rinnoin jesuiittamoraalia. ”Katekismuksessa” julistettiin mahdollisimman selvin sanoin, etteivät mitkään arvot maan päällä merkitse vallankumoukselliselle yhtään mitään, elleivät ne edistä Asiaa. Asian edusta tuli siis kaiken mitta. Myös vallankumouksellinen itse oli alistunut Asialle ja itse asiassa astunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja vihkiytynyt kuolemaan Asian puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi paperissa vielä selitettiin, miten ihmisiä tulee manipuloida Asian edistämiseksi. Kukaan muukaan tässä maailmassa ei ollut arvo sinänsä, vaan väline Asialle.

Moni vallankumouksellinen sanoutui irti näistä periaatteista. Eihän niiden kannattamisestakaan ollut syytä julkisesti huudella. Mutta ”katekismuksen” julkaiseminen ei aiheuttanutkaan yhteiskunnassa suurta inhon ja paheksumisen aaltoa vallankumousliikettä kohtaan. Kävi juuri päinvastoin. Ajatus ”elämää suuremmasta” roolista ihmiskunnan historiassa hurmasi nuorisoa, joka ei enää löytänyt uskonnosta mitään kiinnostavaa saati vakuuttavaa. Dostojevski ymmärsi tätä psykologiaa. Kuten tunnettua, hän suunnitteli uutta romaania, jossa pyhimysmäinen Aljoša Karamazov murhaisi tsaarin.

Tsaaria ei todellisuudessa murhannut Karakozov eikä sitten fiktiossa edes Karamazov. Silti häntä ehkä täytyi pitää jo tuomittuna siitä lähtien kun uusi fanaatikkojen sukupolvi keksi kokouksissaan tällaisen tuomion julistaa. He olivat uusia ihmisiä, jotka eivät pelänneet Jumalaa eivätkä hävenneet ihmisiä. Heidän logiikkansa oli jesuiittojen logiikkaa, mutta heidän uskontonsa ei ollut transkendenttinen. Se oli modernin ihmisen psykologiaa, myös juuri niiden, jotka tänä päivänä suunnittelevat terroritekoja maailman pelastamiseksi.

Venäläinen kulttuuri on osa eurooppalaista kulttuuria, toisin kuin monet siellä väittävät. Tästä syystä myös nykyaikaisen terrorismin idea levisi muualle Eurooppaan juuri Venäjältä. Terrorismin käytäntö on kokenut nousu- ja laskukausia. Juuri nyt näyttää hiljaiselta. Periaatteessa kuitenkin psykologinen terrorismin perusta on nyt vahvempi kuin koskaan ennen.

Globalisaation adeptit toistavat toistamistaan sitä, miten kaikki tässä maailmassa on yhteismitallista: kaikkea voidaan mitata rahalla, eikä siitä riippumattomia arvoja tarvitse ottaa vakavasti. Kaikki, mikä on BKT:n ulkopuolella ja ei-mitattavissa, kansallisista perinteistä kunniaan ja ystävyyteen saakka, on epätodellista. Nihil.

Jos ja kun tästä lähdetään, on meidän pakko uskoa myös se korollaari, että mikä tahansa konnuus on mahdollista nähdä hyvänä työnä, mikäli sen seuraukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Ja tämähän on laskettavissa, ehkei rahana, mutta utilitaristisesti ymmärrettynä mielihyvänä ja koskien nimenomaan maailman köyhimpiä. Kukapa enää viitsisi väittää, ettei etiikka ole pohjimmiltaan kalkyyliä. Jos ja kun kerran näin on, on oikeutus Teolle valmiina. Ei tarvitse muuta kuin keksiä, mikä se on ja tehdä. Kukapa enää viitsisi kiinnostua sellaisesta tyypistä kuin Tolstoin Karatajev, joka löysi arvokkuuden nöyryydestä ja elämän konkreettisesta yksinkertaisuudesta.

Laatikoiden taikaa

Laatikoiden taikaa

Takavuosina muuan matkatoimisto mainosti rehvakkaasti: ”Adios, maksalaatikko!” Hienovarainen vihjaus lienee tarkoittanut, että nyt päästään ainakin vaihteeksi eroon kelvottomasta mössöstä, jota syksyn pimeydessä on joutunut hengen pitimiksi särpimään.

Kurjaa ruokaa saa missä tahansa ja mistä tahansa. Olen itse joskus onnistunut pilaamaan hanhenmaksankin filet Wellingtonia tehdessäni, mikä muuten on, onnistuessaan, ruokien aatelia, ei sikäli.

Mutta niin on maksalaatikkokin. Jossakin makumuistini uumenissa on säilynyt tieto siitä juhlaruuasta, jota äitini laittoi usein sunnuntaiksi tai muuten juhlapöytään. Sen päälle kaadettiin reilusti voisulaa pikku kannusta ja puolukkasurvos tietenkin antoi sinfonialle pikantin lisänsä.

Kyseessä oli herkku, jollaista on tietysti turha etsiskellä kaupoista, mukaan lukien erilaiset gourmet- myymälät. Sitä ei myöskään saa ravintoloista, sitä on vain osattava tehdä. En uskalla varmasti sanoa, mihin todella hyvän maksalaatikon erinomaisuus perustuu. Ainakin siinä tulee olla naudanmaksaa, tosin myös hirvenmaksasta tehty on osoittautunut hyväksi. Lisäksi siinä tulee olla oikea suutuntuma. Tässä ei ehkä kannata käyttää japanilaisperäistä umami –sanaa, pikemminkin oikea ilmaus saattaisi olla matlakka. Joka tapauksessa laatikko ei tietenkään saa olla kuivaa eikä vetelää, vaan omalla omituisella tavallaan koossa pysyvää, ei yhteen liimattua mössöä. Sopiva määrä rasvaa lienee yksi ydinasia ja se tarkoittaa, ettei sitä saa olla liian vähän.

Toden sanoakseni en ole itse vielä päässyt perille siitä, miksi maksalaatikkokaan ei aina onnistu, vaikka laatikkojen valmistus periaatteessa kuuluu tekniikaltaan yksinkertaisimpiin. Mutta tunnistan kyllä aidon ja oikean, siinä mielessä voinen pitää itseäni suomalaisen ruokaperinteen säilyttäjänä, jollaista venäjäksi kutsuttaisiin sanalla nositel (носитель). Arabian sanalla hafiz (حافظ) lienee eri merkitys eikä se muutenkaan kuulu tähän. Yhtä kaikki, siinä vaiheessa, kun kansamme on oppinut ostamaan ruokansa valmiina kaupasta ja unohtanut sen, miltä suomalaisen ruoan tulisi maistua, on astuttu jälleen yksi askel kohti meikäläisen kulttuurin lopullista tuhoa ja kulttuurisen diversiteetin muuttumista globaalisen entropian hyytäväksi helvetiksi.

Laatikoiden rappio on vähittäiskaupan eineshyllyillä kouriintuntuva. Kaalilaatikot tehdään ilman sianlihaa, silakkalaatikkoon pannaan munamaitoa, liha-perunalaatikkokin pilataan samalla sotkulla ja kaikkialla on havaittavissa yleinen läskin katoaminen. Ja kuitenkin, sopivassa lämmössä tirissyt ja kypsynyt aito sianläski on ehdottomasti maukkaimpia niistä antimista, joilla luojamme on ihmiskuntaa siunannut. Kun sentään otetaan huomioon, että sika joutuu antamaan henkensä, jotta me voisimme täällä maan päällä saada nautinnollisia hetkiä, on rienaavaa, että se kasvatetaan ensin laihaksi kuin vinttikoira ja kun se sitten on kylmästi tapettu, sen liha sirotellaan kaikenkarvaisiin mössöihin, joissa lilluu epämääräisiä mausteita. Sellaisilla sotkuilla ja suikaleilla ihminen, joka luulee narraavansa kohtaloaan, van lihottaa itsensä ahmimalla niitä tyydytystä koskaan saamatta. Hän on kuin huumeen orja, joka ei enää tiedä, miksi hänen on jatkettava mieletöntä elämäntapaansa.

Suomessa toimii tiettävästi läskisoosiseura, jonka eräässä lähdeteoksessa huomaan luokitellun salaseuroihin. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että läskin syöminen on jo siirtynyt katakombeihin? Sen hankkiminen joka tapauksessa on työläs tehtävä, eivätkä valtavat hypermarketit ole se paikka, jonne silloin kannattaa suunnistaa.

Olen ennenkin kirjoittanut sian puolesta ja ilmeisesti asialla alkaa olla vaikutusta, koska kaikkein mielettömin sikojen laihdutuskampanja näyttää jo päättyneen ja ollaan palaamassa pulskempiin. Tässä ei ehkä ole asiatonta huomauttaa, että naisten muodissa on tapahtunut vastaava prosessi. Kauhistuttavat luurankomallinuket kummittelevat kyllä yhä liikkeiden ikkunoissa, mutta hahmoltaan terveen elämäniloisia naishahmoja näkee jo ainakin miestenlehdissä. Naistenlehtiä en ole lukenut.

Tämä kehitys saattaa olla ilahduttava merkki siitä, että kulttuurimme tuhon tie ei ole yksiselitteisen suoraviivainen ja lyhyt. Jotta kansallinen kulinaarinen perintömme voitaisiin pelastaa, täytyisi ilmeisesti joka tapauksessa aloittaa globaalisista keskuksista. Prestiisiä löytyy vain ja ainoastaan sieltä.

Olisi jo aika nähdä, miten aidot suomalaiset ruoat saavat asianmukaisen tunnustuksen niiltä, jotka kulinarismista jotakin ymmärtävät. Sitä varten täytyisi olla viiden tähden ravintoloita, joissa todella ymmärretään, mitä saattavat olla maksalaatikko, silakkalaatikko, lohilaatikko, kaalilaatikko ja niin edelleen. Niitä pitäisi olla tarjolla pikkuruisina annoksina riittävän rasvan kera ja huippuhintaan.

 Odotan sitä päivää, kun saan istua Lontoon hienoimmassa suomalaisessa ravintolassa (viisi Michelin-tähteä), jossa kokki saapuu pöytään ja avaa voitonriemuisena tarjoiluastian kannen huudahtaen suomalaisittain: ”No heh!” Huumaava oikean maksalaatikon tuoksu leviää ravintolasaliin, seurue katsoo kunnioittavasti hopeista tarjoiluastiaa, jolla lepää pieni, mutta muodoltaan hurmaava maksalaatikko. Se sijoitetaan puolukkahilloa ja voisulaa sisältävien maljojen keskelle ja hartaan hiljaisuuden vallitessa kaikki nostavat lasin kylmää, ei liian makeaa kotikaljaa. Pöydän vanhin sanoo kunnioittavasti: ”kylläpähän se tuokin ossoo! Ei muuta kuin heh!”

Briteillä on vakava ongelma

Mikä on tarpeeksi, mikä liikaa?

Brittiläisen Prospect-lehden lokakuun numerossa keskustellaan siirtolaisuudesta ja Paul Collierin sitä käsittelevästä kirjasta. Collierin artikkelin otsikkona on Miten paljon on tarpeeksi? Alaotsikossa sanotaan, että ”Jo liian kauan on annettu ksenofobien määrätä maahanmuuttokeskustelun ehdoista. Meillä täytyy olla maahanmuuttajien kontrollikeinoja, mutta parempia kuin nykyiset.”

Järkipuheen julkaiseminen herättää, kuten huomataan Britanniassa heti oikeinajattelijoiden (bien-pensants) keskuudessa refleksinomaisia epäilyjä rasismista, vihapuheesta ja muusta moraalisesta kelvottomuudesta. Niinpä myös tutkijoilla on paineita selitellä tuloksiaan ja jättää joitakin kysymyksiä kokonaan esittämättä mikäli haluavat välttää monenmoisia ikävyyksiä.

Tämän keskustelun osanottajat siis ainakin esittäytyvät moraalisesti moitteettomina kansalaisina, jotka ovat huomanneet, että nykymenon jatkumisesta on ikäviä seurauksia, olipa tarkoitus miten hyvä tahansa.

Kysymys on siitä, että maahanmuutto on kiihtynyt. Tämä taas johtuu siitä, että tiettyyn kokoon kasvaneet diasporat helpottavat erittäin paljon uusien muuttajien saapumista. Ellei mitään tehdä, tämä prosessi loppuu periaatteessa joko sitten, kun lähtömaan ihmiset loppuvat tai kun elintasokuilu maiden välillä umpeutuu.

Muuttovirta mullistaa vastaanottavan maan väestörakenteen ja sen on syytä päättää, millainen maahanmuuttajien määrä on optimaalinen –paras sekä kanta-asukkaille, muuttajille että lähtömaille.

Vaikka talousmiehet kaipaavat muuttajia oman etunsa takia, ei siunaus jakaudu tasaisesti. Tietty määrä muuttajia ilmeisesti kohentaa maan taloutta yleisestikin, mutta ´määrän lisääntyessä edut jäävät haittoja pienemmiksi. Muuttuvan ikärakenteen aiheuttamien ongelmien korjaaminen maahanmuutolla on yksinkertaisesti mahdotonta. Korkeintaan se tuo hetken lievityksen ongelmaan, joka jokaisen yhteiskunnan on itse ratkaistava. Maahanmuuttajat aiheuttavat painetta sosiaalialalla, kunnallisten asuntojen saatavuudessa ja palkoissa. Kotimainen alaluokka kärsii paitsi taloudellisesti, myös moraalisesti. Liian suureksi kasvanut diversiteetti ja sulkeutuneet yhteisöt vähentävät luottamusta, sosiaalista välittämistä, kansalaisaktiivisuutta ja yleistä solidaarisuutta. Myös yhteiskunnan yläkerroksissa itäaasialaisten ”tiikeriäidin lasten” kilpailu syrjäyttää kotimaisia voimia ja niin edelleen.

Maahanmuuttajaryhmien koostumus on Britanniassakin hyvin kirjava, eikä niitä voi järkevästi käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Selvää on, että eri ryhmillä on hyvin erilainen ennuste ja niihin myös suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Maahanmuuttopolitiikassa olisi myös tärkeää ottaa huomioon tulijoiden työllistettävyys, pelkät kokonaismäärät eivät kerro mitään siitä, mitä tuleman pitää.

Viimeisten kahdeksan vuoden aikana brittien asenteet maahanmuuttoon ovat muuttuneet merkittävästi ja asia on ruvettu näkemään yhä suurempana ongelmana. Nyt 68 prosenttia briteistä näkee sen ”melko suurena” tai ”hyvin suurena” ongelmana. Muutos on kahdeksan prosenttiyksikköä. Monissa alakysymyksissä muutos on kuitenkin paljon suurempi. Esimerkiksi EU-kansalaisten vapaata muutto-oikeutta kannatti vuonna 2005 56 prosenttia, nyt vain 38.

Vihjeitä siitä, mihin asia liittyy, voi tehdä johtopäätöksiä tarkastelemalla eri kansanryhmien nauttimaa suosiota. Tutkijoiden asettama kysymys koski arviota siitä, onko kyseisten ryhmien edustajilla myönteinen vai kielteinen merkitys nykypäivän Britannialle. Australialaisten osalta myönteinen arvio oli 54 prosentilla ja kielteinen 8:lla. Intialaisten osalta luvut olivat 46 ja 20, puolalaisten osalta 38 ja 29, nigerialaisten osalta 17 ja 43 ja romanialaisten osalta 15 ja 48.

Vaikuttaa siltä, että Collierin kirja on asiallinen yritys selvittää, millainen siirtolaisten määrä ja laatu Britanniaan mahtuu ilman, että se pysyvästi vahingoittaa sikäläistä yhteiskuntaa. Tätä kannattaa meilläkin miettiä jo nyt, kun aikaa vielä on ja kun kysymys vielä voidaan vakavasti asettaa sellaisesta maahanmuutosta, joka oikeasti hyödyttää Suomea. On turha sanoakaan, että yritys ratkaista maailman konflikteja Suomeen suuntautuvalla maahanmuutolla on mielettömyyttä.

Tässä suhteessa kannattaa varmaan noteerata myös Pekka Himasen tuore tutkimus, jossa pannaan suurta painoa arvokkaalle elämälle. Meidän maahamme kaukaisista kulttuureista muuttaville maamme tarjoaa kulttuurisokin, jossa juuri ihmisarvon riistäminen on keskeisellä sijalla. Se, jonka elämään on kuulunut suvun ja heimon kunnioitus ja vanhuuden mukanaan tuoma arvostus, putoaa täällä tyhjyyteen, ellei tuo mukanaan sukuaan ja heimoaan, jotka joutuvat elämään täällä omana kulttuurienklaavinaan.

Tiedän, että meidän niin sanotun kulttuurimme piirissä on monia, joiden mielestä vain aineellisella hyvinvoinnilla on merkitystä ja sossuraha korvaa täysin määrin inhimillisen arvokkuuden menetyksen. Heidän olisi kuitenkin syytä vakavasti miettiä omia asenteitaan.

Maahanmuuttajat eivät ole villi-ihmisiä, jotka voidaan sopeuttaa meikäläiseen arvomaailmaan yksinkertaisesti vain kouluttamalla. Myöskään me suomalaiset emme ole vain suvaitsemattomia impivaaralaisia, jotka voidaan sopeuttaa monikulttuurisuuteen, kunhan vain oikeat asenteet saadaan vallitseviksi hieman keppiä ja porkkanaa käyttäen.

Suuret kulttuurierot ovat asia, joka on huomioitava täydellä vakavuudella. Kuvitelma Suomen muuttamisesta New Yorkiksi, jossa lukemattomat eri kulttuurit aiheuttavat jännää säpinää ja tekevät elämän kiinnostavaksi, on epärealistinen päämäärä.

Jotta maahanmuuttopolitiikan peruskysymykset voidaan rationaalisesti selvittää, on maamme sivistyneistöltä voitava vaatia sellaista keskusteluilmapiiriä, jossa näitä asioita voidaan käsitellä täysin kiihkottomasti ja vastuullisesti, ilman hurskastelua ja leimaamista.

 Englannissa virtahepo on jo olohuoneessa eikä sen kieltäminen enää vakuuta ketään. Meillä asiaa voidaan halutessa vielä vähätellä ja hankkia irtopisteitä emotionaalisilla hyökkäyksillä tai maailmansyleilyillä. Totuuden aika on kuitenkin tulossa ja sitä varten kannattaa vähintäänkin harjoitella jo nyt.

Russofobia selittää kaiken?

Russofobia selittää kaiken?

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.

Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.

Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.

Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.

Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.

Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.

On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.

Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.

On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.

Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.

Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.

Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.

Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.

Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.

Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.

Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.