Demokratiaa on monenlaista

Demokraattinen kumous demokratiassa. Uuden aikakauden alkusoitto?

Ukrainassa kumottiin demokraattisesti valittu hallitus ja ajettiin demokraattisesti valittu presidentti maanpakoon.

Keskustelematta nyt tässä siitä, tekikö kyseinen presidentti karkeita virheitä kriisiä käsitellessään ja onko hän muutenkin korruptoitunut ja kukaties vastenmielinen persoona, nousee väkisinkin esille kysymys, onko demokratia nyt sitten Ukrainassa voittanut.

Niin Ukrainan parlamentti kuin presidenttikin oli valittu melkoisen rehellisillä vaaleilla, kuten myös ulkomaiset tarkkailijat totesivat. Satuin itsekin paikalle, kun parlamenttivaalit pidettiin ja kävin uteliaisuuttani kurkistamassa vaalitoimitusta Maidanin lähellä. Tervetulleeksi toivotettiin kohteliaasti eikä mitään erityisiä intohimoja tuntunut olevan pelissä, kun iltakävelylle lähteneet pariskunnat ja muutkin kävivät täyttämässä ja tipauttamassa äänestyslippunsa. Sivistyneen poliittisen kulttuurin tuntua lisäsi vielä Kretšatikilla, puolen kilometrin päässä Maidanilta asustava Timošenkoa kannattavien telttaleiri.

Kas noin se demokratia toimii, ajattelin. Samanlaista on meno kuin siinä Occupy- kylässä, jonka olin juuri nähnyt Washingtonissa, Valkoisen talon lähellä. Poliittinen pluralismi tarkoittaa juuri sitä, että opitaan tunnustamaan erilaisten mielipiteiden olemassaolo ja sietämään niitä. Protestiliike muistuttaa tästä asiasta, mutta ei aggressiivisesti häiritse enemmistöä, joka on äänestänyt valtaan nykyiset vallanpitäjät.

No, kuinkas sitten kävikään. Sitä en arvannut minä eikä moni muukaan. Uskomaton väkivaltainen hässäkkä ei tyytynyt banderollien nostamiseen tai edes metelin pitämiseen. Se ryhtyi käyttämään erittäin karkeaa väkivaltaa, jossa ei kaihdettu vaikka polttamasta ihmisiä kuoliaaksi. Lopulta tapettiin kylmäverisesti kymmeniä ihmisiä barrikadin molemmin puolin.

Miten väkivalta eskaloitui ja ketä siitä saa syyttää, on hyvä kysymys. Joka tapauksessa Janukovytš ei turvautunut armeijaan, mikä saattoi ratkaista hänen kohtalonsa tai sitten ei. Kohtalona joka tapauksessa oli joutua häädetyksi omasta maastaan, joka oli hänet valinnut valtionpäämieheksi.

Ainakin voimme sanoa, ettei prosessi ollut demokraattinen, vaikka kapinoitsijat muuta väittävät. Millaista demokratiaa on kapina laillista, demokraattisesti valittua hallitusta vastaan? Erilaisista superdemokratioista on jo kokemusta ja jäljet pelottavat.

Meilläkin oli kerran ”demokraattinen” vallankumous, joka tehtiin vastikään valittua demokraattisesti valittua eduskuntaa ja sen nimittämää hallitusta vastaan. Tapeetilla oli tuohon aikaan suhde Venäjään, jonka kapinalliset halusivat järjestää omalla tavallaan. He olivat myös kovin tyytymättömiä siihen, että maahan haluttiin palauttaa luja järjestysvalta. Hulinointi oli sentään tuntunut jotenkin demokraattisemmalta monien mielestä.

Minusta tuntuu siltä, että tässä maassa on yhäkin runsaasti ihmisiä, jotka kannattavat tuota historiamme suurinta rikosta demokratiaa vastaan eli punakapinaa. On ilmeistä, että monien logiikka toimii suunnilleen näin: olihan se omavaltaista ja kovin radikaalia, mutta veihän se valkoinen terrori sitten niin paljon punaisia hautaan ja kun meillä oli sitä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuuttakin ja olivathan ne ihmiset vihaisia ja tyytymättömiä…

Puolustelematta millään tavoin Suomen valkoisen terrorin raakuuksia täytyy tietenkin sanoa, ettei niiden avulla voi mitenkään pestä puhtaaksi niitä, jotka nousivat demokratiaa vastaan. On tietenkin totta, että demokratia on vajavainen järjestelmä ja että sen vallitessa on monilla aina syytä valittaa. Epäkohdat eivät lopu koskaan, ei vaikka tapettaisiin miljoona ihmistä.

Demokratian idea on juuri siinä, että alistutaan enemmistön tahtoon silloinkin kun se loukkaa omaa etua. Jos asia todella on oikea, niin se todennäköisesti voi saada enemmistöltä riittävästi ymmärrystä tullakseen huomioiduksi vaikka enemmistöä ei tulisikaan.

Tämä tietenkin riippuu poliittisesta kulttuurista. Mikäli poliittinen kulttuuri muodostuu sellaiseksi, että vastapuoli demonisoidaan ja enemmistö yrittää tukahduttaa vähemmistöt, lakkaa demokratia toimimasta. Silloin sitä myös lakataan kunnioittamasta ja tie on avoinna barbarialle.

Täytyy vain toivoa, että Maidanin esimerkki ei muodostu uudeksi normiksi missään päin maailmaa. Samaa metodiahan on kyllä jo käytetty Pohjois-Afrikassa, jossa sen hedelmät eivät vaikuta syömäkelpoisilta. Olisi erinomaista, mikäli Euroopan yhteisö, jonka periaatteisiin kuuluu laillisuuden noudattaminen, ymmärtäisi aina tuomita ne, jotka eivät sitä noudata. Tämä ei koske vain Venäjää.

Venäjät pysyvät erillään

Venäjän maiden kerääminen ei onnistunut

Kiovan Venäjä oli keskiaikainen valtiomuodostuma, joka kärsi kroonisista valtataisteluista. Sen epävakauden yhdeksi syyksi on helppo osoittaa kummallinen perimysjärjestys, jonka mukaan hallitsijasuvun vanhimmalle veljelle kuului suuriruhtinaan asema Kiovassa. Se kantoi kunnianimeä ”Venäjän kaupunkien äiti” jo ennen Putinia...

Jo ennen kuin mongolit vuonna 1240 hävittivät Kiovan, oli valtakunta menettänyt yhtenäisyyden ja jakaantunut keskenään vihamielisiksi ruhtinaskunniksi. Mongoliherruus hävitti loputkin Venäjän yhtenäisyydestä. Novgorodin, Vladimirin, Liettuan ja Moskovan ruhtinaskunnat koettivat parhaansa mukaan pärjätä voimakkaiden muukalaisten kanssa, milloin yhteistoiminnan, milloin vastarinnan avulla. Jälkimmäinen oli yleensä huono valinta mongolilais-tataarilaisen valloittajan kanssa asioitaessa, sillä se ei tunnustanut muuta ulkopolitiikkaa kuin ehdottoman antautumisen.

Nöyrä yhteistoiminta ainakin mongolien ja tataarien suuntaan oli siis järkevä valinta ja siinä kunnostautui niin Novgorod kuin etenkin Moskova, joka vuonna 1380 Dimitri Donskoin johdolla pystyi pysäyttämään tataarien hyökkäyksen. Idän vainolaisen liikkuvien ratsujoukkojen lopullinen lyöminen kesti kuitenkin vielä vuosisatoja. Krimin kaanit, jotka olivat osmannien yliherruuden alaisia, olivat vielä 1700-luvulla pahana päänsärkynä Venäjälle.

Taistellessaan toisiaan vastaan venäläiset ruhtinaskunnat eivät kainostelleet käyttää apunaan niin tataareita kuin puolalaisiakin. Lopputuloksena joka tapauksessa oli enimpien Venäjän maiden kerääntyminen Moskovan ruhtinaan käsiin. Merkkinä ylemmyydestään tämä ryhtyi käyttämään suuriruhtinaan ja sitten 1400-luvulla tsaarin nimitystä.

”Venäjän maat kerättiin” Moskovan toimesta ja tätä on pidetty historiallisesti kohtalokkaana sen vuoksi, että samalla koko Venäjän joutui omaksumaan mongolilais-tataarilaisen valtakunnan poliittisen ajattelun, joka oli despoottinen ja käytti aseenaan terroria. Novgorod ja Pihkova olivat itse asiassa tasavaltaisesti hallittuja valtioita, joissa ruhtinaan valta rajoittui sotapäällikön ja tuomarin tehtäviin. Politiikasta päätti vetše-kokous, joka muistutti antiikin Kreikasta tunnettua suoraa demokratiaa.

Moskova kukisti nämä vapauden saarekkeet verisesti ja armottomasti n1400-1500-luvuilla. 1600-luvulla Ukrainan kasakat alistuivat Moskovan alaisuuteen vuoden 1654 Perejaslavlin sopimuksella, joka ajan tapojen mukaan ei itse asiassa ollut mikään molempia osapuolia sitova sopimus vaan ”traktaatti”, joka merkitsi Moskovan valtaa.

Pietari Suuren aikana Venäjä modernisoitui ja muuttui hahmoltaan länsimaiseksi. Uusi pääkaupunki Pietari ja tsaarin saama keisarin (imperator) arvonimi korostivat tätä seikkaa.

Poliittisen vapauden kukoistusta tämä ei tarkoittanut. Legendaarista vapautta nauttineet kasakat, jotka Suuressa Pohjan sodassa osoittautuivat keskusvallan kannalta vaaralliseksi elementiksi, pantiin nyt kuriin. Myös Pietari hallitsi armottomalla terrorilla. Hänellä oli kaikki syyt pelätä kansansa tyytymättömyyttä ja myös hän valitsi pelon aseekseen.

Katariina II:n aikana ”Venäjän maiden keräämisen” prosessi edistyi merkittävästi, kun valtakuntaan liitettiin Krim ja Mustan meren pohjoisranta. Myös ”perivihollinen” Puola jaettiin ja Venäjä sai leijonan osan sen maista ja samalla itselleen leppymättömän sisäisen vihollisen.

Muukalaisten tulo monikansalliseksi muodostuvaan valtakuntaan oli varsinaisesti alkanut Pietarin aikana Baltian ja Vanhan Suomen myötä. Katariinan aikana toisuskoisten määrä lisääntyi runsaasti: katoliset, juutalaiset ja muslimit olivat nyt tärkeä lisä ortodoksien ja protestanttien hallitsemaan uskonnolliseen kirjoon. Jopa buddhalaisia kuului Venään valtakuntaan niin Kalmukiassa kuin Burjatiassa.

Aikoinaan oli tapana puhua kolmesta ”Venäjästä” (Rus): Iso Venäjä, Vähä-Venäjä ja Valkovenäjä. Joskus tähän lisättiin vielä Punainen Venäjä eli Galitsia. Viime mainittu jäi osittain Venäjän valtakunnan ulkopuolelle aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin Stalin liitti sen Neuvostoliittoon. Tätä ”vapauttamista” oli haikailtu jo ensimmäisessä maailmansodassa.

”Venäjän maiden kerääminen”, sobiranie russkih zemel, on vuosisatojen mittaan nähty Venäjän historialliseksi tehtäväksi samaan aikaan kun Venäjä itse asiassa on ollut monikansallinen imperiumi Vielvölkerstaat, kuten tunnettu saksalainen tutkimus asian ilmaisee.

Edellä mainitut useat ”Venäjät” on usein haluttu käsittää yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi huolimatta siitä, että niiden välillä on aina ollut merkittäviä eroja. 1800-luvulla haluttiin sanan ”Ukraina” käyttö jopa kieltää, samoin kuin ukrainan käyttö kirjakielenä. Sama koski valkovenäjää. Kaikkien venäläisten sopi opetella kunnon isovenäläistä kieltä. Vaikka Venäjän suuriin myytteihin kuuluu, ettei valtakunnassa ketään syrjitty kansallisuutensa, kielensä tai uskontonsa takia, voidaan todeta, että vähemmistöjen taholla asia usein ymmärrettiin toisin.

Ukrainalaiset, joita kohdeltiin melko yliolkaisesti ja kutsuttiin nimellä hohol, olivat tietyltä osin syrjittyyn asemaansa varsin tyytymättömiä, mikä ilmeni jo 1800-luvulla. Neuvostoliitto, joka koketeerasi vapaalla kansallisuuspolitiikallaan, tuli antaneeksi ukrainalaisille kansallista liikkumavaraa, jonka Moskova hyvin pian ymmärsi vaaralliseksi virheeksi oman totalitaarisen päämääränsä kannalta.

Juuri samaan aikaan kun Ukrainassa aloitettiin kansallisuuspolitiikan ”normalisointi”, koettiin siellä myös ennenkuulumattoman tuhoisa nälänhätä. Ukrainalaiset laskevat nämä kaksi asiaa yhteen, vaikka tutkijat yleisesti epäilevätkin, että sinänsä rikollisella joukkotuholla olisi ollut nimenomaan etnisen puhdistuksen tarkoitusta.

Kuten tunnettua, ”yhtenäiseksi ja jakamattomaksi” julistettu Venäjä hajosi vuoden 1917 bolševikkikaappauksen jälkeen kuin korttitalo. Bolševikit onnistuivat ”kokoamaan” useita alueita, niin Ukrainan kuin Kaukasuksen, vaikka vierasheimoiset Puola, Baltia ja Suomi pääsivät karkuun.

 Toisessa maailmansodassa palautettiin sitten valtakuntaan ne osat ”Venäjistä”, jotka olivat kuuluneet imperiumista eronneeseen Puolaan, Itävallan seuraajavaltioihin ja Romaniaan. Baltian maat saivat taas kunnian anoa liittymistä tasa-arvoisten kansojen perheeseen, mutta Suomi jäi ulkopuolelle.

Kun Neuvostoliitto hajosi liitontasavaltojen rajalinjoja myöten, oli kyse harvinaisen perusteellisesta tuhosta. Monikansallisen Venäjän imperiumin kannalta se oli katastrofi. Valtakunnan väkiluku ei ainoastaan puolittunut, myös sen suurimman kansallisuuden edustajista 25 miljoonaa jäi ”ulkomaille”, rajojen taakse.

On sanottu (Michael Todd), että Venäjä kesti ”arvokkaasti” kansallisen katastrofinsa, johon liittyi myös taloudellinen syväsukellus. Venäläisten kansallisen itsetunnon kannalta kuohuttavaa oli, että heistä tehtiin monissa vasta itsenäistyneissä valtioissa toisen luokan kansalaisia, joita vaadittiin omaksumaan enemmistön kieli. Tämä tilanne on nähtävä sitä taustaa vasten, että neuvostoaikana propaganda ei väsynyt selittämästä sen avun suuruutta, mitä venäläiset olivat antaneet vähemmille veljilleen. Kyseessä oli siis eräänlainen valkoisen miehen taakka, jonka kantamisesta ei kiitosta herunut. Sen sijaan venäläisen väestön sortoa, väkivaltaistakin, tapahtui uusissa valtioissa paljon.

Aleksandr Solženitsyn kannatti Neuvostoliiton hajottua toisheimoisten vapaata pääsyä pois imperiumista, myös Kaukasuksella. Sen sijaan olisi muodostettava slaavilainen liitto, johon kuuluvat ”Venäjät” eli Venäjän federaation lisäksi Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan. Viimemainitun paikka oli joukossa siksi, että koko valtio oli neuvostokauden mielivaltainen luomus ja sen raja erotti Etelä-Siperiassa miljoonia venäläisiä emämaastaan. Solženitsynin näkemystä pidettiin tuohon aikaan monella taholla hyvin tasapainoisena ja kohtuullisena.

Putinin tavoitteena, jopa ykkösprioriteettina on nyt Euraasian liiton luominen. On sanottu, että kyseessä on vain eufemismi Venäjän ja Ukrainan liitolle. Itse asiassa Keski-Aasian tasavallat ovat tälle luomukselle pikemminkin rasite, kuten ne olivat Neuvostoliitollekin.

Olipa miten tahansa, Ukraina on osoittautunut hankalaksi kiveksi uuden suurvallan rakentamisessa. Ilman Ukrainaa 140 miljoonan asukkaan Venäjä ei nykymaailmassa täytä vielä suurvallan saappaita, mutta mikäli se yrittäisi liittää Ukrainan itseensä väkisin, saisi se ilmeisesti sellaisia ruoansulatusvaivoja, että viimeisetkin haaveet suurvallan palauttamisesta voitaisiin unohtaa.

Tässä ei kannata kerrata koko sitä historiaa, joka johti Krimin liittämiseen Venäjään. Ilmeistä on, ettei tämä ollut Putinin tavoittelema lopputulos. Kaksi miljoonaa krimiläistä on kehno korvike neljällekymmenellekuudelle miljoonalle ukrainalaiselle. Suurvallan rakentaminen on Moskovalle nyt vielä paljon kauempana kuin se oli vielä viime vuoden lopulla.

Venäjällä vaikuttaa lunatic fringe, jonka edustajat ovat kunnioittaneet Suomeakin vierailuillaan. Heidän mielikuvissaan on mahdollista rakentaa miljardin venäläisen mahtava valtakunta. Kun Euraasian ydinalue olisi tämän joukon hallinnassa, tulisi siitä maailman keskus, jonka kulttuurinen mahti pystyisi syrjäyttämään länsimaisen rappiosivilisaation. Sotilaallisesti tämä valtakunta olisi voittamaton, uusi tuhatvuotinen luomus, jota kukaan ei pystyisi edes haastamaan.

Tässä unelmassa ei ole muuta vikaa kuin että se on tolkuton eikä miltään osin realistinen. Ikävä totuus on, että jopa Venäjän maiden kerääminen on nykyisenä maailmanaikana Moskovalle mahdotonta. Euromaidan kaikessa vastenmielisessä uhossaan on osoitus siitä, mitä on odotettavissa kaikille imperialisteille, jotka haluavat alistaa kansoja ilman niiden suostumusta. Ennen maailmassa tällaiset ongelmat hoidettiin terrorilla. Nykyään se on mahdotonta.

 Ne, jotka vetävät yhtäläisyysmerkit Putinin ja Hitlerin tai Putinin ja Stalinin välille ovat kovin pinnallisia. Ymmärrän hyvin näiden rinnastusten käytön herjauksena, jonka tarkoitus on korostaa kohteen häikäilemättömyyttä ja moraalittomuutta. Tällaisille arvioille on tiettyjä perusteita ja niitä kannattaa pohdiskella tasapainoisesti. Samaan aikaan on terveellistä myös miettiä muiden suurvaltojen, kuten USA:n toimintatapoja.

Myös USA:n presidenttejä on verrattu Hitleriin, mutta vertaus on yhtä ontuva kuin Putininkin kohdalla. Kaikesta huolimatta Venäjä ei ole vielä terrorivaltio eikä totalitaarinen. Se on ennen muuta nykyoloissa keskisuuri valtio, joka kärsii kroonisista ongelmista niin talouden, demografian kuin politiikankin alalla. Se on valtio, jolla on suuri itäinen naapuri ja joukko ikäviä ja vihamielisiä alamaisia Kaukasuksella. Nyt se myös uhkaa jäädä yksin läntisessä maailmassa, jossa esiintyy halua pudottaa se sivistysmaiden joukosta.

Taas kerran kaikki alkoi hyvillä tarkoituksilla ja päättyi kuten tavallisesti. Putinin politiikka on johtanut hänen omien tavoitteidensa kannalta katastrofiin ja tilannetta voi pitää pikemminkin säälittävänä kuin pelottavana. Jälkimmäinenkin kehitysmahdollisuus on tietenkin hyvä pitää mielessä. Historia ei ole mitään matematiikkaa, jossa tuleva kehitys voitaisiin todistaa. Krimin kriisi on tästä hyvä esimerkki.

Некоторые загадочные строки по поводу русских/российских ценностей сейчась и в будущем

Благодапя развитости современной технологии блоггер уже не обьязан довольствоваться нормальным, элементарным текстом. Вместо этого предлагаю читателью сожержание презентации. Прочитав это он получает восможность для самостоятельной интеллектуальной работы и может сделать свои выводы. Пожалуйста!

 

 

 Россия и Европа в мире ценностей

•LiteraruS seminaari

•19.3.2014

•«Простая» загадка и разгадка: Где Россия находится?

•The World Values Survey Cultural Map of the World

•http://www.worldvaluessurvey.org/wvs/articles/folder_published/article_base_54

•Место России в мире ценностей установлено с помощью результатов всемирных опросов касательно ценностной ориентации народа

•Идея общего закономерного развития обществ

•Ronald Inglehart+ Chris Welzel (WVS): В «постиндустриальных» обществах «ценности выживания» все более теряют свою значимость (будучи очевидными). Главными теперь становятся «постматериалистические» ценности.

•Это – общая закономерность. Пока.

•Самые передовые в мире –скандинавские страны, особенно Швеция

•Ronald Inglehart + Chris Welzel http://www.worldvaluessurvey.org/wvs/articles/folder_published/article_base_54

•«Self-expression values give high priority to environmental protection, tolerance of diversity and rising demands for participation in decision making in economic and political life. These values also reflect mass polarization over tolerance of outgroups, including foreigners, gays and lesbians and gender equality. The shift from survival values to self-expression values also includes a shift in child-rearing values, from emphasis on hard work toward emphasis on imagination and tolerance as important values to teach a child. And it goes with a rising sense of subjective well-being that is conducive to an atmosphere of tolerance, trust and political moderation. Finally, societies that rank high on self-expression values also tend to rank high on interpersonal trust.»

•Значит, прогресс выглядит так:

•Экология

•Активное участие в политической, экономической и общественной жизни

•Свободное воспитание детей

•Самоосуществление, самовыражение

•Терпимость

•Доверие

•Место России

-Вместе с другими православными странами

-»Наверху» с точки зрения секулярности (высокая «развитость»)

-»Слева» с точки зрения самовыражения (невысокая «развитость»)

-иначе говоря: смесь развитости и неразвитости

•Взгляды славянофилов

•Граница России и Европы: восточная граница Польши

•Подчеркивается религиозный фактор (православие и его отличие от католицизма)

•Особые свойства русского народа и традиции: соборность, коллективный образ жизни, внутренняя свобода, значимость принципа добровольности, альтруизма, отсутствие произвола, принуждения

•«Русские ценности»

•Проект С. Сулакшина: Высшие ценности Российского государства

•http://rusrand.ru/analytics/vysshie-tsennosti-rossijskogo-gosudarstva

•Религия, вера, коллективизм, душа, совесть, добро, нестяжательство, труд, разум, патриотизм, семья – все «по-русски»

•«Европейские ценности». Нормативные. На государственном уровне

•Нормативные документы. Договор о Евросоюзе, статья 2: Ценности Союза.
Ценностями, на которых основан Союз, являются уважение человеческого достоинства, свободы, демократии, равенства, верховенства закона и уважения прав человека, включая права лиц, принадлежащих к меньшинствам. Эти ценности являются общими для совокупности государств-членов, которая характеризуется плюрализмом, недискриминацией, терпимостью, справедливостью, солидарностью и равенством между женщинами и мужчинами.

•

•А религия? Патриотизм?

Проф. Майкл Эмерсон: «12 заповедей»

•Демократия и права человека;

•Четыре свободы — общий рынок, свободное передвижение, обитание и занятость граждан;

•Социальное партнёрство;

•Многонациональность, отрицание национализма;

•Светский мультикультурализм;

•Антитоталитаризм и антимилитаризм, но без пацифизма;

•Многовекторность внешней и внутренней политики;

•Трёхъярусное управление — наднациональный, национальный и региональный уровни;

•Открытость для всех европейских демократий;

•Постоянные изменения, эволюция границ Евросоюза.

(Вестник Европы 15/2005)

•

•Русский норматив

•Путин в Валдайском клубе 19.9.2013

•«Мы видим, как многие евроатлантические страны фактически пошли по пути отказа от своих корней, в том числе и от христианских ценностей, составляющих основу западной цивилизации. Отрицаются нравственные начала и любая традиционная идентичность: национальная, культурная, религиозная или даже половая. Проводится политика, ставящая на один уровень многодетную семью и однополое партнёрство, веру в бога или веру в сатану.»

•Национальная культура, государство

•«В европейских, да и в ряде других стран так называемый мультикультурализм – во многом привнесённая, искусственно сверху внедряемая модель – ставится сейчас под сомнение, и понятно почему. Потому что в основе лежит своего рода плата за колониальное прошлое.» (Путин 19.9.2013)

•«Россия, как образно говорил философ Константин Леонтьев, всегда развивалась как "цветущая сложность", как государство-цивилизация, скреплённая русским народом, русским языком, русской культурой, Русской православной церковью и другими традиционными религиями России. Именно из модели государства-цивилизации вытекают особенности нашего государственного устройства» (ВВП там же)

•Россия и Европа:
фактическое положение дел

•European Value Project (EVP)

•Atlas of European Values Project

•По многим индикаторам граница ценностей не идет по линии восточной границы России (вопросы о критериях национальной идентичности, мнение о количестве иммигрантов, расширении ЕС, о браке как необходимом условии для счастья и т.д.)

•Русское «своеобразие»: попытка подхода к объяснению

•Асинхронность русской и западноевропейской истории

•Западная Европа не пережила периода социализма

•Россия не пережила периода «культурной революции» 1960-х гг.

•Развитие русской философской и общественной мысли прекратилось в 1917-1992

•Поэтому

•«Многоукладность» России

•Россия решает вопросы современной культуры и быта не с той точки зрения, как это делала в свое время Западная Европа, и тем более не с точки зрения современной Европы

• У нее есть свой уникальный опыт и своеобразный подход, у нее есть перед глазами как опыт Западной Европы, так и память собственного периода «официального» радикализма (социализма)

•Вопросы культуры начала 20 века, давно забытые в Европе. В России они не потеряли силу и интерес

•«Европейство» европейских ценностей

•Европейские ценности во многом отличаются от, например, американских

•Европейские страны значительно различаются между собой по поводу многих ценностей (религиозных и т.д.)

•В корне европейского наследства: христианская религия, классическая греческая философия и классическое искусство. Роль религии резко снизилась, особенно за последние 50 лет. В Америке же она все еще в цене.

•Развитие ценностей в России и в Европе: «ножницы»

•В России развитие в последнее время идет от атеизма и секуляризации, в направлении повышения роли религии (идентификация себя как «православные»)

•В западной Европе, наоборот, развитие идет от религии к дальнейшей секуляризации

•Мультикультурализм, нестандартные формы семейных и сексуальных отношении в западной Европе – уже норма. В России они пока девиация (так же было и в Европе и в Америке еще лет 20-30, даже 10 лет назад…)

•Что потом? Вопросы

•Нормативный план: Вызов Путина ценностям ЕС. «Русский мессианизм»?

•Европейский поход за «свои ценности» «Европейский мессианизм»? (ВВП)

•Евразийский союз как оплот альтернативных ценностей для всего мира? Новый Коминтерн традиционализма? Новый мессианизм, основанный на традиционных европейских ценностях?

•Большинство россиян поддерживает Путина. Кто именно поддерживает его культурную линию и кто нет?

•Развитие общества закономерно ведет к новым, «постматериалистическим» ценностям и в России?

•Станет ли Россия ведущей силой в возврате к традиционным европейским ценностям?

•Предварительные ответы/прогнозы

•Россия, как и США, Китай и др. отличаются и впредь от Европы

•Единого европейского мира ценностей на бытовом уровне нет и не будет

•Повлиять на развитие мира ценностей путем правительственных мер –бессмысленно

•Мир ценностей изменяется все время и в России

•Будущее развития цивилизации нам неизвестно.

•С нетерпением жду новую версию World Values Survey. Дольжен появиться очень скоро.

•